maanantai 11. syyskuuta 2006

Miten nukuit?

Oletko nukkunut yösi hyvin? Vai ehkä pyörinyt aamuyöstä ajatuksinesi? Elisen lähimmäisen sunnuntain sanoman voisi kai kiteyttää tähän kysymykseen, että oletko nukkunut hyvin…

Joskus on sanottu, että hyvä omatunto on ihmisen paras tyyny. Jos on asiat kunnossa toisten ihmisten ja Jumalan kanssa, saa nukkua yönsä rauhassa. Mutta toisaalta taas valvominen ei välttämättä ole aina ihan huono asia. Ehkä Jumala saa meidät sitä kautta näkemään omat puutteemme ja vajavaisuutemme ja kaipaamaan parannusta. Parempaa elämää ja todellisempaa rakkautta myös lähimmäistä kohtaan…

Jotenkin tuntuu, että päivän työt ja touhut vie niin paljon aikaa, että vasta yön hiljaiset hetket pysäyttää meidät. Myös oleellisten kysymysten äärelle. Kun yöaikaan koet ahdistusta ja unettomuutta, voi olla hyvä samaistua näihin Psalminkirjoittajan sanoihin: "Ahdingossani minä etsin apua Herralta, hänen puoleensa kurottuu käteni öisinkin, hellittämättä. Kukaan muu ei voi minua lohduttaa." (Ps. 77)

Siis öiset valvontahetket voi olla hetkiä, joissa kuulee omantunnon vaativan äänen. Ne saavat kaipaamaan anteeksiantamusta ja Pyhän Hengen rohkaisua. Tai sitten ne voivat merkitä rukousvartiota. Sitä, että jätämme omia ja läheistemme asioita rukouksessa Jumalan hoitoon.

Mutta voivatpa ne olla myös pahan sanan sulattelua, jonka joku lähimmäinen on meitä kohtaan syössyt. Merkittävää kai olisi, ettei tuo yön hiljainen hetki muodostuisi pahan hautomiseksi tätä toista vastaan, vaan osaisimme rakkaudessa ja rukouksessa kantaa myös tällaisen lähimmäisen Jumalan hoitoon.

Lainopettaja kysyi Jeesukselta, että kuka on minun lähimmäiseni? Mutta hyvä olisi kysyä myös, että millainen lähimmäinen minä olen? Olenko sitoutunut lähimmäisenrakkauteen, kuten Raamattu opettaa?

Tällaisesta sitoutuvasta rakkaudesta antaa esimerkin eilinen vanhantestamentin lukukappale Ruutin kirjan ensimmäisestä luvusta. Siellä kerrotaan Noomi-nimisestä vanhemmasta naisesta ja hänen perheestään. Perhe oli efratalaisia Juudan Betlehemistä ja he olivat tulleet asumaan Moabin maahan. Sieltä perheen pojat olivat löytäneet itselleen puolisot, myös Ruutin, kirjan päähenkilön.

Siellä Moabin maassa tälle Noomille kävi kuitenkin huonosti: hän menetti miehensä, sekä molemmat poikansa. Niinpä Noomi päätti lähteä takaisin omaan maahansa Juudan Betlehemiiin. Miniöille Noomi sanoi, että he saisivat mennä takaisin perheittensä tykö, ja jättää hänet yksin menemään.

Tähän Ruut antaa kauniin vastauksen, jota lainataan usein myös hääjuhlissa. Ruut sanoi: "Älä pakota minua eroamaan sinusta ja lähtemään luotasi. Minne sinä menet, sinne minäkin menen, ja minne sinä jäät, sinne minäkin jään. Sinun kansasi on minun kansani ja sinun Jumalasi on minun Jumalani. Missä sinä kuolet, siellä minäkin tahdon kuolla ja sinne minut haudattakoon.” (Ruut 1:16-17)

Niin, onko meillä tämänkaltaista rakkautta lähimmäistämme kohtaan? Jaksammeko ja osaammeko me kulkea lähimmäisen rinnalla silloin, kun hän kohtaa elämän vaikeudet ja vastoinkäymiset? Osaammeko sitoutua niin, ettei läheisemme jää yksin, kun hänen kannettavakseen tulee raskaita taakkoja?

Näiden kysymysten, yöllistenkin valvomistenkin äärellä, meidän on tartuttava anteeksiantamuksen sanaan ja armonlupaukseen. On pyydettävä itsellemme Jumalan eläväksi tekevää Henkeä ja luotettava siihen, että synnyttää meissä myös uutta.