Eräs kirkkoneuvoston jäsen pyysi minua kirjoittamaan
paimenkirjeen jouluksi. Tiedotustiimissä asiasta sovittiin, vaikka mielessäni
kyseenalaistin tehtävää. Mitä minulla nyt voisi olla sanottavana? Tai miten
minä voisin olla paimen, kun toimiani ja pappeuttani on kyseenalaistettu näinä
Pellon vuosina harvinaisen runsaasti.
Toisaalta tehtävä tuntui imartelevalta. Piispatkin
kirjoittavat hiippakuntiinsa paimenkirjeitä. Olenhan minä kirkkoherran virassa,
ja tämän seurakunnan ja työyhteisön johtaja. Vastuuta on tullut kannettua
vuosien varrella, monia projekteja hoidettu, ja vaikeiden tilanteiden keskellä
on tullut myös turpaan… Kyllä minä haluan kirjoittaa seurakunnalle kirjeen! Tai
ainakin jakaa Jumalan sanaa.
Paimenkirjeeseen liittyy ajatus, että kukaan ei voi
paimentaa toista, jos toinen ei suostu paimennettavaksi. Sen olen oppinut
näiden 12 vuoden aikana. Jos joku haluaa elää Jumalan tahdon vastaisesti, hän
voi sen tehdä. Jos joku haluaa rikkoa ihmissuhteita, kyseenalaistaa Raamatun opetusta,
tai olla välittämättä siitä, mitä seurakunta edustaa, niin hän voi sen tehdä. Näiden
ihmisten kanssa paimen lyö paimensauvansa kiveen, ja saa todennäköisesti itsekin
suden tassusta. Siitä jää ruma jälki, ja se sattuu. Myös paimeneen.
Mutta jos joku suostuu paimennettavaksi, hänen tulisi nähdä,
mikä hänen roolinsa on laumassa, Kristuksen seurakunnassa. Eivät kaikki voi
olla paimenia, emmekä aina voi toimia oman mielen mukaan. Siitä paimen yrittää
muistuttaa. Kuten myös siitä, mikä on tärkeää, mikä on oikein, miten selviämme
eteenpäin, ja kuka kantaa vastuuta milloinkin. Mutta ennen muuta paimen
osoittaa sen, missä meillä on turva.
Jouluevankeliumissa meille kerrotaan myös paimenista. He
olivat Vapahtajamme syntymän ensimmäisiä todistajia. Enkelten rohkaisemina nämä
paimenet uskaltautuivat sydänyöhön, keskellä pimeyttä hakeutumaan Kristus-valon
luo, Jeesuksen seimen äärelle.
”Älkää pelätkö”, sanoivat enkelit. Tänä kuluneena vuonna
suomalaisten tuntosarvet ovat nousseet korkealle. Median uutisten äärellä
monenlaiset pelot ovat nousseet esille, ja aiheuttaneet levottomuutta
yhteiskuntaamme. Sekä taas uusia pelon aiheita. Miten pitäisi suhtautua
pakolaisiin? Mitä kulttuurien ja uskontojen törmääminen aiheuttaa? Olemmeko enää
turvassa, vai jäämmekö hallitsemattomien voimien jalkoihin?
Joulun sanoma muistuttaa paitsi ilosanomasta ja varmasta
turvasta, se muistuttaa meitä myös Vapahtajamme ensimmäisistä elinviikoista.
Myös hän joutui elämänsä alussa pakolaiseksi, ja pakeni vainoojiansa.
Muistammehan tämän, kun kohtaamme pakolaisia omassa maassamme! Tai kun
mietimme, mihin annamme omat joululahjamme!
Kiitän kuluneesta vuodesta kaikkia seurakunnan yhteistyökumppaneita,
vastuunkantajia ja työntekijöitä. Toivotan kaikille seurakuntalaisille
siunattua joulun aikaa, ja toivon näkeväni taas jokaisen teistä uuden vuoden
jälkeen yhteisissä jumalanpalveluksissa. Siellä jaamme yhteistä näkyä ja
tehtävää, ja saamme ottaa vastaan Jumalan armon.
Tänä vuonna kiitän mahdollisuudesta viettää kunnollisen
joululoman sukulaisten ja ystävien parissa.
