Viime sunnuntain evankeliumissa (ks. Joh. 4:39-42) Jeesus oli tullut samarialaisten keskuuteen. Samarialaisia pidettiin juutalaisten keskuudessa halpa-arvoisena sekakansana, ja juuri samarialaista naista Jeesus halusi auttaa.
Nainen oli kohdannut Jeesuksen kaivolla ja Jeesus oli kertonut hänelle kaiken hänen menneisyydestään. Siellä oli ollut monta aviopuolisoa, ja nykyinen mies, jonka kanssa hän nyt asui, ei suinkaan ollut hänen miehensä. Ja kuitenkin juuri tällaisen, monella tavalla epäonnistuneen naisen luokse Jeesus tuli.
Jumala on armon ja rakkauden Jumala. On väärin, jos me ihmiset alamme asetella toisiamme ansioiden mukaiseen järjestykseen, niin, että poljemme heikompia ja ihailemme tehokkaita. Silloin menetämme helposti myös kyvyn rakastaa ja hyväksyä niitä, joita muutkaan eivät hyväksy.
Samarialainen nainen sai kokea Jeesuksen hyväksyvän rakkauden, ja halusi kertoa siitä muille. Kristillinen todistus on avainasemassa, uskon syntymisessä. Mutta vain silloin, kun se on linjassa Jeesuksen omien sanojen, Raamatun sanan kanssa. Näinhän ihmisetkin saivat uskoa, kun he naisen todistuksen johdattamana saivat kuulla myöhemmin myös Jeesuksen itsensä puhuvan.
Joskus kristillisiä todistuksia kuunnellessani tulen kysyneeksi mielessäni, että onkohan todistuksen antaja puhumassa kuulijoidensa vai itsensä vuoksi. Onko puhuja vakuuttelemassa omaa uskoaan - ja ehkä eniten itseään - siitä, että kyllähän minä uskon…
Tällainen vakuuttelu ei taidakaan vakuuttaa ketään, tällainen todistus tuntuu ennemminkin hätähuudolta. Epäuskon keskellä saattaakin syntyä ne hätäisimmät todistelut, joilla ei välttämättä olekaan mitään tekemistä kristillisen uskon kanssa. Usko muuttuu suoritukseksi, jonka ihminen puristaa itsestään esitykseksi muita ihmisiä varten.
Siksi me tarvitsemme sanoissamme yhteyttä noihin Jeesuksen sanoihin ja Raamatun opetukseen. Vain siten eri elämäntilanteissa olevat ja eri taustoista tulevat kanssaihmiset voivat saada rehellisen ja vakuuttavan todistuksen Jumalasta.
