Kirkkovuoden viimeiset sunnuntait muistuttavat valveillaolon ja kristillisen elämäntavan tärkeydestä. Raamattu puhuu vyötettynä olemisesta, jolloin ihminen on ”aina valmiina”, kuten partiolainen. Ennen kaikkea kristitty on vyötetty totuuteen (Ef. 6:14), vaikka se nykyään onkin kovin harvinaista. Ja uskollisuus on myös ikään kuin hyvin pitävä vyö (Jes. 11:5). Tehtävästä ja vastuusta ei irrottauduta satunnaisesti, oman mielen mukaisesti tai ensimmäisten vastusten tullessa.
"Pitäkää vaatteenne vyötettyinä ja lamppunne palamassa.” Näin Jeesus rohkaisee omiaan Luukkaan evankeliumissa (12:35). Ja ensimmäisessä Pietarin kirjeessä kehotetaan: ”Vyöttäytykää siis, olkaa raittiit. Pitäkää ajatuksenne kirkkaina ja pankaa täysi toivonne siihen armoon, joka teille annetaan Jeesuksen Kristuksen ilmestyessä.”
Jokainen meistä on vyötetty omaan kristilliseen kutsumukseensa. Laulussa nimeltä 1972 kerrotaan ikätovereistani, tuona vuonna syntyneistä. ”Meistä tuli muurareita, taksikuskeja, suutareita,” sanotaan laulussa. Näiden lisäksi olemme vanhempia, virkamiehiä, yrittäjiä, lähimmäisiä, ystäviä, naapureita, aviopuolisoita jne.
Valvomisen sunnuntain ja tuomiosunnuntain edellä on hyvä miettiä, miten hoidamme kutsumusta, joka meillä on? Helposti joku monitahoisen kutsumuksemme osa-alueista saattaa vääristyä, jäädä liian vähälle huomiolle tai muuten vain ajautua haaksirikkoon. Siitä kertovat avioerotilastot, monenlaiset inhimilliset tragediat, työpaikkojen vaikeudet, riidat jne.
Itse olen vyötetty virkaan, jota hoidan. Se merkitsee, että viran tehtäviin on tartuttava, kun ne tulevat eteen. Haastavinta on tarttua sellaiseen, mikä tuntuu turhanpäiväiseltä. Papin aikaa tuhlataan paljon epäolennaisuuksiin, byrokratiaan ja kaiken maailman selvitystöihin. Joskus tuntuukin, että varsinaiselle papintyölle jää liian vähän aikaa. Toivoisinkin, että kirkon ja hiippakunnan hallinto, seurakunta sekä luottamushenkilöt tukisivat papintyön toteutumista.
Kun Mooses, Aaron ja muut israelilaiset olivat Egyptissä pakkosiirtolaisuudessa Herra tuli omiensa avuksi. Samalla hän opetti kansaa viettämään pääsiäistä ikään kuin ”tien päällä”. Hän sanoi: "Syödessänne teillä tulee olla viitta vyötettynä, kengät jalassa ja sauva kädessä, ja teidän on syötävä nopeasti. Näin vietetään pääsiäistä Herran kunniaksi.” (2. Ms 12:11) Syy tähän oli se, että Herra päätti vapauttaa orjuudessa olevan kansan ja edessä oli vaellus erämaahan. Juhlaruoaksi teurastettiin karitsa. Karistan veri israelilaisten ovenpielissä oli merkki Herralle kuulumisesta.
Itse olen miettinyt monesti tätä raamatunkohtaa ja valveillaoloa. Juutalaisille raamatunlausekotelot ja karitsan veri on merkkinä kuulumisesta valittuun kansaan. Monesti myös me kristityt haluamme merkitä itsemme eri tavoin vakuudeksi itselleni ja muille. Itselläni on risti kaulassa, ja monesti olen miettinyt raamatunlauseen kirjoittamista ulkoseinään tai Jeesus-tarran liimaamista auton peräpäähän. Monien näiden, sinänsä hyvien tapojen ja merkkien yli, käy mielessäni kuitenkin seuraava ajatus: jos kristillinen mielenlaatu ja totuus ei ilmene tavallisessa elämässä, ei siinä auta mikään ulkoinen merkkikään.
Toivon ja rukoilen, että olisimme kaikki osallisia Jeesuksen sovintoverestä, jonka kautta synnit saadaan anteeksi. Syntien anteeksisaamisen kautta voimme vyöttää itsemme kristilliseen elämään ja valmiinaoloon. Totuudessa ja uskollisuudessa on mittari, jolla katsotaan, mihin olemme yltäneet. Mutta vasta aikojen lopulla käy ilmi asioiden todellinen laita.
