Paimenkirje jouluksi

Eräs kirkkoneuvoston jäsen pyysi minua kirjoittamaan paimenkirjeen jouluksi. Tiedotustiimissä asiasta sovittiin, vaikka mielessäni kyseenalaistin tehtävää. Mitä minulla nyt voisi olla sanottavana? Tai miten minä voisin olla paimen, kun toimiani ja pappeuttani on kyseenalaistettu näinä Pellon vuosina harvinaisen runsaasti.

Toisaalta tehtävä tuntui imartelevalta. Piispatkin kirjoittavat hiippakuntiinsa paimenkirjeitä. Olenhan minä kirkkoherran virassa, ja tämän seurakunnan ja työyhteisön johtaja. Vastuuta on tullut kannettua vuosien varrella, monia projekteja hoidettu, ja vaikeiden tilanteiden keskellä on tullut myös turpaan… Kyllä minä haluan kirjoittaa seurakunnalle kirjeen! Tai ainakin jakaa Jumalan sanaa.

Paimenkirjeeseen liittyy ajatus, että kukaan ei voi paimentaa toista, jos toinen ei suostu paimennettavaksi. Sen olen oppinut näiden 12 vuoden aikana. Jos joku haluaa elää Jumalan tahdon vastaisesti, hän voi sen tehdä. Jos joku haluaa rikkoa ihmissuhteita, kyseenalaistaa Raamatun opetusta, tai olla välittämättä siitä, mitä seurakunta edustaa, niin hän voi sen tehdä. Näiden ihmisten kanssa paimen lyö paimensauvansa kiveen, ja saa todennäköisesti itsekin suden tassusta. Siitä jää ruma jälki, ja se sattuu. Myös paimeneen.

Mutta jos joku suostuu paimennettavaksi, hänen tulisi nähdä, mikä hänen roolinsa on laumassa, Kristuksen seurakunnassa. Eivät kaikki voi olla paimenia, emmekä aina voi toimia oman mielen mukaan. Siitä paimen yrittää muistuttaa. Kuten myös siitä, mikä on tärkeää, mikä on oikein, miten selviämme eteenpäin, ja kuka kantaa vastuuta milloinkin. Mutta ennen muuta paimen osoittaa sen, missä meillä on turva.

Jouluevankeliumissa meille kerrotaan myös paimenista. He olivat Vapahtajamme syntymän ensimmäisiä todistajia. Enkelten rohkaisemina nämä paimenet uskaltautuivat sydänyöhön, keskellä pimeyttä hakeutumaan Kristus-valon luo, Jeesuksen seimen äärelle.

”Älkää pelätkö”, sanoivat enkelit. Tänä kuluneena vuonna suomalaisten tuntosarvet ovat nousseet korkealle. Median uutisten äärellä monenlaiset pelot ovat nousseet esille, ja aiheuttaneet levottomuutta yhteiskuntaamme. Sekä taas uusia pelon aiheita. Miten pitäisi suhtautua pakolaisiin? Mitä kulttuurien ja uskontojen törmääminen aiheuttaa? Olemmeko enää turvassa, vai jäämmekö hallitsemattomien voimien jalkoihin?

Joulun sanoma muistuttaa paitsi ilosanomasta ja varmasta turvasta, se muistuttaa meitä myös Vapahtajamme ensimmäisistä elinviikoista. Myös hän joutui elämänsä alussa pakolaiseksi, ja pakeni vainoojiansa. Muistammehan tämän, kun kohtaamme pakolaisia omassa maassamme! Tai kun mietimme, mihin annamme omat joululahjamme!

Kiitän kuluneesta vuodesta kaikkia seurakunnan yhteistyökumppaneita, vastuunkantajia ja työntekijöitä. Toivotan kaikille seurakuntalaisille siunattua joulun aikaa, ja toivon näkeväni taas jokaisen teistä uuden vuoden jälkeen yhteisissä jumalanpalveluksissa. Siellä jaamme yhteistä näkyä ja tehtävää, ja saamme ottaa vastaan Jumalan armon.

Tänä vuonna kiitän mahdollisuudesta viettää kunnollisen joululoman sukulaisten ja ystävien parissa.

Mustavalkoinen vai sinivalkoinen Suomi?

”Jumala huolehtii leskien ja orpojen oikeuksista, hän rakastaa muukalaista ja ruokkii ja vaatettaa hänet. Samoin tulee myös teidän rakastaa muukalaista; olettehan itsekin olleet muukalaisina Egyptissä” (5. Moos. 10:18-19).

Ensi viikonloppuna paikkakunnallamme vietetään veteraanijärjestöjen juhlaa, Sinivalkoista sunnuntaita. Viime päivinä ja kuukausina meiltä suomalaisiltakin on kyselty, mahtuuko maahamme lisää väriä? Onko maamme yhtenäiskulttuurin kehto vai onko keskuudessamme tilaa erilaisuudelle?

Yhden maamme kansanedustajan ”unelmassa” oli kuljettu kauas siitä unelmasta, josta pastori Martin Luther King piti kuuluisan puheensa. Tohtori Kingille unelma merkitsi mustaihoisten ja valkoihoisten rauhanomaista rinnakkaineloa. Monia suomalaisia kaukaa tulevat, erinäköiset ihmiset, taas tuntuvat pelottavan.

Isäni on Karjalan evakko. Karjalaisia ”ryssiteltiin”, ja heidän uskontoaan ja kulttuuriaan pidettiin alempiarvoisena. Moni tornionlaaksolainen on ollut pakolaisena Ruotsissa. Siellä tulijat pantiin ensimmäiseksi täisaunaan. Ennakkoluuloja oli monenlaisia, mutta kuitenkin saatiin kokea sellaista lähimmäisenrakkautta, joka tuossa tilanteessa oli monelle elinehto.

Toisen maailmansodan kauheuksista ei ole aikaa kuin 70 vuotta. Tämän muistaminen voi antaa ymmärrystä niitä ihmisiä kohtaan, jotka nyt pakenevat sotaa ja levottomuuksia esim. Syyriasta, Irakista ja Afganistanista myös tänne kylmään pohjolaan. Matkaan ei lähdetä vapaaehtoisesti. Kukaan ei jätä kotiaan huvin vuoksi.

Ajattelen, että ne arvot, joita maamme edustaa vapaana ja demokraattisena valtiona, ovat olleet puolustamisen arvoisia. Niihin sisältyy myös laupeus muukalaisia ja armollisuus kärsiviä kohtaan. Siksi myös veteraanien muisto on tärkeä. Toivon, että veteraanien juhliin mahtuu sinistä, valkoista ja muunlaisiakin värejä.

Askel rikkaasta, värikkäästä ja monikulttuurisesta Suomesta mustavalkoajatteluun on kuitenkin lyhyt. Pelot, itsekkyys ja kovuus saavat kovin helposti tilaa jokaisen meidän sydämessä. Silloin kaiken mittariksi tulee oma pärjääminen, äkkiväärät mielipiteet ja taistelu toisia vastaan. Minulla on unelma yhteiskunnasta, jossa edelleen on uskonnonvapaus, sekä mahdollisuus erilaisuuden kohtaamiseen, keskinäiseen vuorovaikutukseen ja uuden oppimiseen. Eivätkö nämä ole lopulta niitä arvoja, joiden vuoksi veteraanitkin ovat taistelleet?

Haluan tällä hartauskirjoituksella kunnioittaa juhlivia veteraanijärjestöjä, jokaista paikkakuntamme veteraania, sekä jo edesmenneitä, ja sodassa kaatuneita. Samalla haluan rohkaista jokaista pellolaista katsomaan myös eteenpäin, niihin todellisiin ongelmiin, joita käsissämme on tänä aikana. Niin, että yhteiskuntamme voisi olla todellisesti värikäs ja rikas.

Lahjoita pakolaisten auttamiseksi: Nordea IBAN FI33 1572 3000 5005 04. Viesti: Pakolaiskriisi
Tai lähetä viesti Lahjoitus numeroon 16499 (20 e), Lisätietoa: kirkonulkomaanapu.fi

Kiitos kesäseuroista!

Toissapäivänä vietimme seurakunnassamme kesäseuroja, tällä kertaa Lampsijärvellä.  Päivän aiheena oli ”uskollisuus Jumalan lahjojen hoitamisessa”. Kun valmistauduin päivän saarnaani, silmiini osui rovasti Timo Kökön muistokirjoitus. Timo Kökkö oli toiminut aikoinaan myös Ylitornion kirkkoherrana ja kristillisen opiston rehtorina, ennen siirtymistään Tyrvään kirkkoherraksi. Kun kysyin seuroissa, kuinka moni tuntee tai muistaa rovasti Timo Kökön, lähes kaikki kädet nousivat.

Jotenkin Timo Kökön elämäntarina nousee esikuvaksi myös seurasunnuntain teemasta, Jumalan lahjojen uskollisesta hoitamisesta. Tyrväällä hänen tehtäväkseen tuli omalta osaltaan vanhan, arvokkaan Pyhän Olavin kirkon restaurointitöistä vastaaminen. Kirkkoa pidettiin kansallisaarteena, mutta sitten tapahtui kauheita: kirkko joutui tuhopolttajan kohteeksi ja sen puuosat paloivat maahan asti. Kirkko siis tuhoutui lähes totaalisesti.

Mutta sitten tapahtui myös ihmeitä: Tuhotun kirkon ympärille nousi kansanliike, ja se rakennettiin talkootyönä uuteen loistoonsa. Urakka oli vertaansa vailla, jotakin aivan omaa luokkaansa. Kyse oli yhteisöllisestä uskollisuudesta, joka kumpusi kunnioituksesta edeltäneiden sukupolvien työtä ja arvoja kohtaan. Ja muistan, että meiltä Pellostakin lähetettiin silloin seurakuntaan vanha, Karjalasta tuotu krusifiksi.

Näin Tyrväällä toimittiin uskollisesti, Jumalan lahjojen hoitamisessa. Kyse ei ollut vain inhimillisestä aikaansaannoksesta, vaan tämä uskollisuus on jotakin vielä hienompaa, vielä kestävämpää. Jotakin sellaista, joka lepää Jumalan uskollisuuden varassa. Se on siis osallisuutta Jumalan uskollisuudesta.

Meidän kristittyjen tehtävänä on hoitaa Jumalan lahjoja uskollisesti ja viisaasti. Mutta pohjimmiltaan siinä on kyse suostumisesta Jumalan työhön ja tehtäviin, hänen käytettäväkseen. Ja lopulta Jumala itse vastaa siitä, miten hän vie työnsä päätökseen.

Tänään haluan antaa kiitokset kaikille seuroissa mukana olleille, 80 seuravieraalle, jotka eivät lyöneet laimin seurakunnan kokoontumista. Ja erityiskiitokset menee seurojen talkoolaisille, Lampsijärven ja Ylipään diakoniakylätoimikunnille, seurapuhujille ja musiikista vastanneille. Sekä taivaalliselle Isällemme, joka antoi meille siunatun seurapäivän.

Erilaista aikaa

Olen elänyt seurakunnan yhteydessä koko ikäni, 43 vuotta. Isäni on ollut pappi ja olen siten seurannut omien kotiseurakuntien ja koko kirkonkin elämää läheltä. Huomaan että seurakuntien toiminta ja hallintopäätökset olivat aika erilaisia omassa lapsuudessani, ja vielä nuoruudessanikin, jos vertaa tähän päivään ja omaan työuraani.

Eilen kirkkovaltuustomme päätti myydä pois Pellon kunnan keskustassa, jokirannan tuntumassa sijaitsevan rakennustontin. Paikalla oli sijainnut aikaisemmin kanttorin talo, ns. kanttorila. Sittemmin talo on purettu pois, mutta tontin tarjoutui ostaman paikallinen, nuori perhe. Nyt kolmannella yrittämällä hintakin tuntui olevan kohdillaan ja päätös menee tuomiokapitulin ja kirkkohallituksen vahvistettavaksi.

Viime vuonna seurakuntamme myi leirikeskuksen. Sitä ennen purettiin pois vanha pappila. Päätökset ovat olleet luonnollisia ratkaisuja tässä tilanteessa, missä seurakuntamme nyt on. Jäsenmäärä pienenee ja verotulot vähenevät. Viime vuoden kinkerikierroksella vallitsi selkeä yksimielisyys myös seurakuntalaisten keskuudessa, että kiinteistöistä voidaan karsia. Vielä meille jää kuitenkin kaksi kirkkoa ja kaksi seurakuntakotia, rivitalo ja hautausmaan ”lepola”. Sekä voimavaroja pitää yllä seurakunnallista toimintaa.

Meitä edeltäneet sukupolvet kirkossa ovat olleet rakentajia. Toimintapuitteita on kasvatettu sellaiselle rajalle, ettei niitä nykyisillä voimavaroilla ole mahdollista tai edes tarpeellista pitää yllä. Näin meistä on näyttänyt tulleen purkajien ja riisujien sukupolvi. Toisaalta se surettaa, mutta ajattelen, että päätöksiä on hyvä tehdä silloin, kun siihen tarjoutuu luonnollinen mahdollisuus. Näin annamme mahdollisuuden seurakunnan ydintoiminnoille.

Näin ajat muuttuvat, elämme nyt erilaista aikaa. Ensi viikolla kirkolliskokous päättää mahdollisesta seurakuntarakenneuudistuksesta. Jos siihen päädytään, vuonna 2019 kaikki Suomenniemen seurakunnat liittyvät uusiin seurakuntayhtymiin.

Paaston alkaessa

Viime viikonloppuna seurakunnassamme vietettiin jälleen peräti kolmet hautajaiset. Kuoleman kohtaaminen on aina surullista, ja monesti itsekin pappina joudun kilvoittelemaan sen kanssa, että pysyisin työkuntoisena kaikkien surullisten ihmiskohtaloiden keskellä. Silloin kun pala nousee kurkkuun, sitä jotenkin miettii myös sitä, että miksi minä itken? Enkö olekaan uskomassa, niin kuin on opetettu. Enkö osaa nähdä iankaikkisen elämän lupausta, joka meille on annettu uskon kautta?

No tunteillehan ei mahda mitään, ja toivon, että on normaalia tuntea myös menetyksen tuskaa, vaikka ihminen olisikin uskomassa. Ennemminhän se olisi kauheaa, jos ihminen olisi kuin kone, joka ei tunne mitään. Tai se, jos peittelemme tai kiellämme omat tunteet.

Eikös se niin kuitenkin ole, että silloin kun on surua, saa itkeä. Ja silloin kun koetaan kiusauksia, ja koettelemuksia, niihin kuuluu myös negatiivia tunteita. Ja niissä tilanteissa usko voi olla kuin pään uskoa, jota ei oikein jaksa tunteen tasolla enää nähdä todeksi. Mutta toisissa tilanteissa ne uskon kautta saatavat ilon kokemukset saavat taas tulla tunteen tasolle. Näin itse ainakin haluaisin ajatella. Ja näin haluaisin rohkaista myös jokaista surevaa. Eli että tuntui miltä tuntui, kuitenkin on olemassa uskon luottamus. Ja epätoivonkin keskellä saamme pään ajatuksilla tarttua lohdutuksen sanaan.

Ei se ihmisen elämä vain ole sellaista pintaliitoa tai pilvihattaraa. Siihen kuuluu myös ikäviä asioita.

Tästä puhuu myös ensimmäisen paastonajan sunnuntain aihe, kun meille kerrotaan kiusauksista. Saatana houkutteli Jeesusta, saadakseen tämän luopumaan kutsumuksestaan. Eikä tämä kiusaaja jätä meitä nykypäivän ihmisiäkään rauhaan. Mutta Raamattu opettaa, että Jeesus voitti kaikki kiusaukset, joten hän voi auttaa meitäkin.

No nykyäänhän puhutaan hyvin harvoin kiusauksista. Koettelemuksia kyllä käsitellään ajoittain, vaikkapa juuri sairauksien ja kuolemantapauksien yhteydessä. Niissähän me ajattelemme olevan mukana myös Jumalan vaikutuksen, sillä Jumala voi kyllä koetella ihmistä. Mutta kiusaukset saa aikaan vain sielunvihollinen, saatana. Ja ne merkitsevät todellakin jotakin niin kauheaa, että niiden kautta ihminen menettää uskonsa Jumalaan. Kiusauksen tavoitteena on todellakin saada ihminen luopumaan pelastavasta uskosta ja kristityn elämästä.

No mitä nämä tällaiset kiusaukset sitten olisivat? Mitä ovat tämän ajan kiusaukset? Tai tunnetko sinä itseäsi joskus tällä tavalla perkeleen kiusaamaksi?

Ehkä meidän aikamme suuri kiusaus on se, että mitään ei pidetä enää kiusauksena. Kirkko, seurakunta ja yksittäiset kristityt mukautuvat tämän maailman menoon, eivätkä pidä enää mitään syntinä, tai niin vakavana asiana, että se todellakin erottaa ihmisen Jumalasta.

Voisi kai puhua kirkon ajasta ja maailman ajasta, ja jos kirkko kääntää kellonsa maailman aikaan, silloin käy huonosti. Vanhan testamentin professori Timo Veijola on sanonut, että se joka avioituu ajan hengen kanssa, huomaa pian olevansa leski.

No nyt on kuitenkin hyvä erottaa tämä aikajaotus nykyajan poliittisesta jaotuksesta. Eli ei suinkaan kirkko ole mikään poliittisen konservatiivisuuden tyyssija. Ei kirkko ole maailmassa sen takia, että se eläisi jotenkin muuta maailmaa jäljessä ja pyrkisi jarruttamaan kaikkea kehitystä. Siitä ei ole kyse. Mutta valitettavasti monet sellaiset pahatkin asiat etenevät maailmassa ennen kuin tulevat kirkkoon. Ja sitten kohta kristitytkin pitävät niitä asioita ihan ok asioina.

En halua nyt lähteä erottelemaan sitä, että mitä ne tällaiset kiusaukset ovat. Tai mikä nyt on syntiä. Siitähän Jeesus sanoo, että syntiä on se, että me emme usko häneen. Ja se on varmaankin se tämän ajan pahin vitsaus, kaikkein suurin kiusaus, että me emme luota Jeesukseen. Tämä maailmanaika pitää kaikkia uskontoja samanarvoisina, eikä ketään saisi käännyttää. Kouluissa ei saa puhua uskonasioista, ja samaan aikaan Islam ja Isis terrorisoivat jo Eurooppaa.

Niin, tämä on jotakin sellaista, mitä minun on vaikea ymmärtää. Kristityt maat ovat valmiita hylkäämään omat juurensa ja oman identiteettinsä. Varmaan kuvitellaan, että siten päästään eroon uskonnon sitovista kahleista, mutta todellisesti paljon pahemmat kahleet ovat uhkaamassa. Synnin kahleet ja toisaalla totalitaarisen uskonnollisuuden kahleet. Ja Jeesuksen opetus rakkaudesta, syntien anteeksiantamuksesta ja armosta jää pimentoon.

Tämän takia me tarvitsemme myös sisäistä uudistumista, ja palaamista uskonelämän perusteisiin. Nytkin kun käymme paaston matkalle, meidän kannattaa kääntää katseemme paitsi omiin synteihin ja omaan kilvoitukseen, myös Jeesuksen tekoihin, opetukseen ja siihen, mitä hän niiden kautta meille tarjoaa.

Niin kuin Paavali sen sanoo: Synnin palkka on kuolema, mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme. Aamen.

Arvottomia palvelijoita?

Ensi sunnuntain evankeliumissa Jeesus sanoo: "Niinpä tekin, kun olette tehneet kaiken, mitä teidän tulee tehdä, sanokaa: Me olemme arvottomia palvelijoita. Olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään."

Tämä on hyvä muistutus, kun nyt helmikuun alussa alkaa jälleen kirkon vuotuinen yhteisvastuukeräys. Monet lähtevät jälleen liikkeelle keräyslippaiden ja -listojen kanssa. Jotkut hiihtävät riemukierroksia yhteisvastuun hyväksi ja toiset keittävät hernekeittoa yhteisvastuulounaalle. Millä mielellä lähdemme liikkeelle, tässä hyväntekeväisyydessä?

Emme saisi olla liikkeellä palkkion tai kunnian toivossa, vaan siksi, että teemme vain velvollisuutemme Jumalan valtakunnassa. Kun olemme saaneet paljon hyviä lahjoja elämäämme, kyllä meidän velvollisuutemme on jakaa niistä eteenpäin. Meidän tulee siis käydä liikkeelle kiitollisuus sydämessämme. Ja toivottavasti osaamme jättää omia pyyteitä, toiveita ja katkeruutta vähemmälle. Kaikki on Jumalan lahjaa. Ja siitä meidän tulee jakaa eteenpäin. Me olemme vain arvottomia palvelijoita, mutta sellaisina tärkeitä ja rakkaita Jumalalle. Näin haluan ajatella. Ja näin saamme uskoa.

Tämän vuoden yhteisvastuukeräyksellä kerätään apua taas lähelle ja kauas. Haitin lapsia halutaan auttaa kouluun, ja meillä taas tuetaan Suurella sydämellä -vapaaehtoistyöverkoston kehittämistä. Apua ja rakkautta, sitähän me kaikki tarvitsemme ajoittain.

Lähdetään siis liikkeelle iloisin mielin. Tule mukaan!