Bass’n Helen –nimisen musiikkiryhmän laulussa lauletaan palavien sydänten maasta. Se on ihannemaa, jossa jokaisen ihmisen sydän täytetään Pyhän Hengen tulella, ja jossa jokainen rakastaa toistaan. Harri Helenius, yhtyeen laulaja, toivoo rukouksessa, että tämä toteutuisi mahdollisimman nopeasti. Kyse on lopunajallisesta haaveesta, jonka Raamattu lupaa kerran myös toteutuvan.
Seurakuntapaimenena, perheen isänä ja rippikouluryhmän vetäjänä toivon usein, että tämänkaltainen ihannemaa olisi totta. Jokainenhan ihminen vastaa omista teoistaan, sanoistaan, ajatuksistaan ja laiminlyönneistään. Koska ihmisten tekemät ratkaisut kuitenkin vaikuttavat toisten ihmisten elämään, tässä nykyisessä maailmanajassa tarvitaan ”ulkoista tukea”. Joku, joka opastaa, neuvoo ja sanoo tarvittaessa sen ”viimeisen sanan”. Silloinkin, kun se ei tunnu kaikista mukavalta.
Ensi sunnuntaina vietetään apostolien päivää. Perinteisesti tätä päivää on vietetty sen muistoksi, että Pietari ja Paavali, tunnetuimmat Jeesuksen seuraajista, kokivat marttyyrikuolema keisari Neron toimeenpanemissa vainoissa vuoden 60 tienoilla Roomassa. Apostolit olivat niitä Jeesuksen opetuslapsia, joilla oli ensikäden tietoa Jeesuksen elämästä ja sanoista. Heidän opetuksensa on välittynyt meille Uuden testamentin kirjoissa ja uskontunnustuksessa.
Apostoleja tarvittiin silloin, kun seurakunnissa oli vaikeuksia ja ristiriitoja, kun oppi uhkasi vääristyä ja kristityt kokivat turvattomuutta. Meidän, myöhemmän aikakauden kristittyjen, kannattaa turvautua näiden apostolien opetukseen ja kirkon perinteeseen. Eivät apostolit itse olleet mitään ihmemiehiä; siitä apostolien päivässä ei ole kyse. Marttyyrikuolema ja tuomituksi joutuminen ei ollut tietenkään mikään sankaritarina, vaan inhimillinen katastrofi. Mutta apostolien opetus kantaa meitä. Sitä voisin verrata erääseen kirkon kasvatustyön vuosiaiheeseen: Kaste kantaa - kasvatus kannattaa.
”Kristus Jeesus on tullut maailmaan pelastamaan syntisiä, joista minä olen suurin.” Näin Paavali kirjoittaa veljelleen ja oppilaalleen Timoteokselle (ks. 1. Tim. 1:15). Jumalan suuruus ei tule ilmi ihmisen suuruudessa, vaan siinä, kuinka pieni ja syntinen ihminen on verrattuna Jumalaan. Vain siten, että me kristityt tunnustaudumme syntisiksi, Jumala voi saada keskuudessamme sen suuruuden, joka hänelle kuuluu.
Paavali jatkaa: ”Mutta minut armahdettiin, jotta Kristus Jeesus juuri minussa osoittaisi, kuinka suuri hänen kärsivällisyytensä on. Näin olisin myös vastedes esimerkkinä niille, jotka uskovat häneen ja saavat ikuisen elämän.”
Onko niin, että Jeesus osoittaa meidän kauttamme rakkauttaan ja kärsivällisyyttään myös muille ihmisille? Niin, että emme nosta itseämme, vaan korotamme Jumalan nimeä?
Harri Heleniuksen laulun tai Martin Luther Kingin kuuluisan puheen ajatusten mukaisesti meillä on oltava unelma, haave. Unelma siitä, että korkein Jumala voittaa kerran kaiken pahan, ja inhimilliset pyrkimykset ja valtarakenteet käyvät turhiksi. Siihen asti kuuntelemme apostolien - uskonisien ja -äitien, saarnamiesten ja pappien, esirukoilijoiden ja kokeneempien seurakuntalaisten - opetusta ja noudatamme sitä. Siihen sisältyy senkaltainen siunaus, joka odottaa meitä kerran myös lopunajan ihannevaltakunnassa, taivaassa.
Kotona lapseni kysyivät äidiltään, miksi kesälomalla pitää mennä nukkumaan. Lapsista olisi ollut mukava valvoa yötä myöten. Perusteita äiti olisi voinut keksiä vaikka kuinka paljon, mutta tällä kertaa oli tarpeen varmaankin vain todeta, että yö on nukkumista varten ja päivisin valvotaan. Samaan aikaan rippikoululeirillä jouduin itse leirin johtajana samaan tilanteeseen rippilasten kanssa. Jotkut asiat nyt vain ovat niin. Ovatko ne sitä meille? Mitkä asiat?
Taivaan valtakunta taitaa olla vielä aika paljon enemmän, kuin meidän ihmisten haavevaltakunnat.
