Joulun laki ja evankeliumi

Lutherin mukaan aasikin osaa erottaa sen mitä sille annetaan ja mitä siltä vaaditaan. Se on iloinen kun saa apetta syödäkseen ja tietää myös miltä tuntuu kantaa kuormia.

Jumalan sana toimii samalla tavalla: siinä Jumala ilmaisee meille sen, mitä hän meiltä vaatii ja sen mitä hän meille lahjoittaa. Tämä Laki ja Evankeliumi meidän tulisi nähdä ja kuulla Raamatussa.

Kirjoittaessani tätä on joulu. Joulusaarnat on pidetty ja ajattelin tämän yhden näkökulman nostaa niistä tähän nettipäiväkirjaan. Nimittäin sen lain sanan, joka jouluevankeliumista löytyy.

Ensinnäkin Jumala vaatii meiltä kunnioitusta vanhempia, isovanhempia, sukua ja esivaltaa kohtaan. Tästä on esimerkkinä Joosefin ja Marian nöyryys, jota he osoittivat lähtiessään matkalle. He kuuluivat Daavidin sukuun ja keisarin vallan alle, ja noudattivat määräystä.

Katekismuksessa meitä kehotetaan myös antamaan vanhemmille, suvulle ja esivallalle erityinen arvo ja kunnioitus. Mutta miten me puhumme työnantajastamme, poliitikoista tai vaikkapa kyläkuntamme vanhuksista? Kunnioitammeko me heitä sillä tavalla, kuten Jumalan käskyt kehottavat? Vai asetammeko me heidät kyseenalaiseen valoon sanoillamme ja asenteellamme?

Toinen vaatimus, jonka tuttu joulukertomus antaa, on Jumala kunnioitus. Jumalan on kunnia korkeuksissa, lauloivat enkelit. Annammeko me kunnian Jumalalle? Pidämmekö me hänen käskynsä ja elämmekö hänelle kuuliaisena?

Jos ihminen antaisi kaiken kunnian Jumalalle, sen merkkinä olisi rauha maan päällä ihmisten keskuudessa. Näin ei kuitenkaan tapahdu. Liian usein ihmiset kilpailevat kunniasta keskenään, vahingoittavat toisiansa ja loukkaavat siten myös Jumalaa.

Raamatun mukaan menestymisen ja pitkän iän salaisuus on vanhempien ja pyhien asioiden kunnioitus. Tätä Jumala meiltä vaatii. Jumalan kunnioitus on myös iankaikkisen elämän edellytys. Ilman Jumalaa ihminen tuhoutuu.

Ja toisaalta: Osaammeko nähdä, että Jumalan sanaan on kirjoitettu sisälle myös evankeliumin sana. Se, mitä Jumala haluaa lahjoittaa meille. Ensimmäisenä jouluna hän lahjoitti meille Jeesus-lapsen. Jeesuksesta sanottiin, että hän on Vapahtaja, Kristus ja Herra. Jumala lahjoittaa meille siis auttajan ja pelastajan, joka vapauttaa meidät synnin ja kuoleman alta. Hän on se lunastaja joka ostaa meidät saatanalta omakseen, iankaikkisen elämän perillisiksi. Hän ottaa meidät armon lapsiksi lain alta ja antaa meille iankaikkisen elämä toivon. Hän lahjoittaa meille vapauden, kahleiden sijaan, että voisimme elää elämäämme iloisin sydämin.

Jumala lahjoittaa meille joulun riemun. Hän tuntee meidän kipumme ja kärsimyksemme, kaikki meitä vaivaavat asiat. Niissä hän kulkee meidän rinnallamme ja antaa meille uskon ja luottamuksen.

Sana kristus merkitsee voideltua. Juutalaisessa ja antiikin maailmassa kuninkaat voideltiin tehtäväänsä öljyllä. Näin Jeesus kuvataan kuninkaaksi, joka on annettu kaikelle kansalle. Siis kaikkien ihmisten kuninkaaksi. Meidän kuninkaamme on siis olemukseltaan vapahtaja. Ei kahleiden asettaja tai tyranki, vaan vapauttajakuningas, jonka kansaa me kristityt olemme.

Hyvää joulua!

Jeesusta odotellessa

Kummelissa oli aikoinaan hauska sketsisarja nimeltään perintöä odotellessa. Siinä maatalon kaksi poikaa odottivat jännittyneenä isän terveydentilan huononemista, toivoen pahinta...

Tuleva adventin aika on myös odottamisen aikaa. Odottaminen onkin tarpeen, että voisi saavuttaa senkaltaisen täyttymyksen, mikä joulun iloon liittyy. Ilman odotusta juhlailo jää puolinaiseksi.

Kristitylle koko elämä on myös tietyllä tavalla odotusta. Adventin raamatuntekstissä sanotaan, että koettelemuksissa usko todetaan aidoksi (1. Piet. 1:7). Elämän vastoinkäymisissä odottamme helpotusta ja poispääsyä ikävästä tilanteesta. Usein ei kuitenkaan auta kuin vain odottaa kärsivällisesti. Meille nykyajan, nopean elämäntahdin ihmisille tämänkaltainen odottaminen ja kärsivällisyys voi tuntua mahdottomalta. Raamattu kuitenkin opettaa, että juuri koettelemukset ovat ikään kuin uskomme mittari tai testi.

Autosta kyllä huomaamme, jos sen moottori hajoaa. Samoin on fyysisen terveyden laita. Mutta mistä tietää yskiikö "uskon moottori"? Tai onko "hengellistä verenpainetta"? Tämän huomaamiseksi Jumala antaa meille koettelemuksia ja vastoinkäymisiä. Yhtenä uskon mittarina voidaan pitää myös hedelmiä, joita tuotamme. Kristityn elämään tulisi liittyä rakkauden hedelmiä: ystävällisyyttä, toisten huomioimista, auttamisen mieltä jne.

Adventtina odotamme joulua ja Jeesuksen tulemista. Jeesuksen tuleminen tapahtuu kerran kuitenkin myös hyvin toisella tavalla, kuin mistä joulun idyllinen seimirakennelma kertoo. Aikojen lopulla Jeesus saapuu kunniassaan, tuomarina ja Herrana. Silloin meiltä ei kysytä joulumieltä, lahjapakettien runsautta, tai muutakaan mukavaa. Meiltä kysytään vain sitä, mistä kerrotaan tuomiosunnuntain evankeliumissa (ks. Mt 25:31-46): olemmeko huomanneet ja auttaneet kärsivää lähimmäistämme.

Näin kristityn elämä ei siis suinkaan ole hengailua perintötalon nurkilla, ”perintöä odotellessa”. Se on elämää "Jeesusta odotellessa". Kerran Jeesus tulee takaisin ja laittaa jokaisen meistä vastuuseen teoistamme ja sanoistamme; kaikesta siitä, mitä me olemme elämän aikana tehneet tai jättäneet tekemättä. Tähän Jeesuksen odotteluun, kristityn elämään, kuuluu rukousta, sanan tutkimista, seurakunnan jumalanpalvelukseen osallistumista, ehtoollisella käyntiä jne.

Kummelin sketsissä ne kaksi talon poikaa odottelivat aina jännittyneenä, mitä tapahtuisi, kun isä sai rankan yskänkohtauksen… selviäisikö isä, vai olisiko jo perinnönjakamisen aika…

Meidän on hyvä huomata, että vielä ei ole perinnönjakamisen aika, ettei meille kävisi niin kuin tuhlaajapojalle, Jeesuksen kertomuksessa. Hänhän menetti kaiken, kun halusi saada perinnön liian aikaisin. Mutta Jeesuksen odotuksessa kristitylle on annettu kuitenkin jo oikeus perehtyä isän testamenttiin, sekä Vanhaan että Uuteen. Siellä Jumala kertoo meille, mikä meitä kerran odottaa taivaan kodissa.

Vyötettynä

Kirkkovuoden viimeiset sunnuntait muistuttavat valveillaolon ja kristillisen elämäntavan tärkeydestä. Raamattu puhuu vyötettynä olemisesta, jolloin ihminen on ”aina valmiina”, kuten partiolainen. Ennen kaikkea kristitty on vyötetty totuuteen (Ef. 6:14), vaikka se nykyään onkin kovin harvinaista. Ja uskollisuus on myös ikään kuin hyvin pitävä vyö (Jes. 11:5). Tehtävästä ja vastuusta ei irrottauduta satunnaisesti, oman mielen mukaisesti tai ensimmäisten vastusten tullessa.

"Pitäkää vaatteenne vyötettyinä ja lamppunne palamassa.” Näin Jeesus rohkaisee omiaan Luukkaan evankeliumissa (12:35). Ja ensimmäisessä Pietarin kirjeessä kehotetaan: ”Vyöttäytykää siis, olkaa raittiit. Pitäkää ajatuksenne kirkkaina ja pankaa täysi toivonne siihen armoon, joka teille annetaan Jeesuksen Kristuksen ilmestyessä.”

Jokainen meistä on vyötetty omaan kristilliseen kutsumukseensa. Laulussa nimeltä 1972 kerrotaan ikätovereistani, tuona vuonna syntyneistä. ”Meistä tuli muurareita, taksikuskeja, suutareita,” sanotaan laulussa. Näiden lisäksi olemme vanhempia, virkamiehiä, yrittäjiä, lähimmäisiä, ystäviä, naapureita, aviopuolisoita jne.

Valvomisen sunnuntain ja tuomiosunnuntain edellä on hyvä miettiä, miten hoidamme kutsumusta, joka meillä on? Helposti joku monitahoisen kutsumuksemme osa-alueista saattaa vääristyä, jäädä liian vähälle huomiolle tai muuten vain ajautua haaksirikkoon. Siitä kertovat avioerotilastot, monenlaiset inhimilliset tragediat, työpaikkojen vaikeudet, riidat jne.

Itse olen vyötetty virkaan, jota hoidan. Se merkitsee, että viran tehtäviin on tartuttava, kun ne tulevat eteen. Haastavinta on tarttua sellaiseen, mikä tuntuu turhanpäiväiseltä. Papin aikaa tuhlataan paljon epäolennaisuuksiin, byrokratiaan ja kaiken maailman selvitystöihin. Joskus tuntuukin, että varsinaiselle papintyölle jää liian vähän aikaa. Toivoisinkin, että kirkon ja hiippakunnan hallinto, seurakunta sekä luottamushenkilöt tukisivat papintyön toteutumista.

Kun Mooses, Aaron ja muut israelilaiset olivat Egyptissä pakkosiirtolaisuudessa Herra tuli omiensa avuksi. Samalla hän opetti kansaa viettämään pääsiäistä ikään kuin ”tien päällä”. Hän sanoi: "Syödessänne teillä tulee olla viitta vyötettynä, kengät jalassa ja sauva kädessä, ja teidän on syötävä nopeasti. Näin vietetään pääsiäistä Herran kunniaksi.” (2. Ms 12:11) Syy tähän oli se, että Herra päätti vapauttaa orjuudessa olevan kansan ja edessä oli vaellus erämaahan. Juhlaruoaksi teurastettiin karitsa. Karistan veri israelilaisten ovenpielissä oli merkki Herralle kuulumisesta.

Itse olen miettinyt monesti tätä raamatunkohtaa ja valveillaoloa. Juutalaisille raamatunlausekotelot ja karitsan veri on merkkinä kuulumisesta valittuun kansaan. Monesti myös me kristityt haluamme merkitä itsemme eri tavoin vakuudeksi itselleni ja muille. Itselläni on risti kaulassa, ja monesti olen miettinyt raamatunlauseen kirjoittamista ulkoseinään tai Jeesus-tarran liimaamista auton peräpäähän. Monien näiden, sinänsä hyvien tapojen ja merkkien yli, käy mielessäni kuitenkin seuraava ajatus: jos kristillinen mielenlaatu ja totuus ei ilmene tavallisessa elämässä, ei siinä auta mikään ulkoinen merkkikään.

Toivon ja rukoilen, että olisimme kaikki osallisia Jeesuksen sovintoverestä, jonka kautta synnit saadaan anteeksi. Syntien anteeksisaamisen kautta voimme vyöttää itsemme kristilliseen elämään ja valmiinaoloon. Totuudessa ja uskollisuudessa on mittari, jolla katsotaan, mihin olemme yltäneet. Mutta vasta aikojen lopulla käy ilmi asioiden todellinen laita.

Yhteisvastuun kiitosjuhla

Tänään, uskonpuhdistuksen muistopäivänä, meillä Pellossa viettiin yhteisvastuukeräyksen kiitosjuhlaa. Tämän vuoden keräyksen aiheena oli Ehjä lapsen mieli. Tavoitteena on auttaa perheitä, joissa kärsitään mielenterveysongelmista tai muista vaikeuksista.

Tämän päivän evankeliumissa (Joh. 4:46-53) kuninkaan virkamiehen poika on sairaana. Lapsen sairaus koskettaa raskaalla tavalla vanhempia. Muistan itse, kun vanhin lapsemme Otto sai aivan vauvana kuumekouristuksia. Se oli järkyttävä kokemus meille vanhemmille. Toki siinä ei ollut kyse mistään kovin vakavasta, mutta tietämättömälle äidille ja isälle se oli kyllä kauhea tapahtuma.

Oikeastaan se, mikä eniten tilanteessa järkytti, oli juuri se epätietoisuus ja kykenemättömyys lapsen äärellä. Paikalle soitettiin ambulanssi ja jo ennen sen saapumista meille neuvottiin puhelimessa viemään lapsi kylmempään tilaan. Silloin kouristukset hellittivät.

Evankeliumissa meille opetetaan, että ihminen voi saada avun Jeesuksen luota. Meillä seurakunnassa Jumalan sanasta ja sakramenteista. Jeesuksen luo meneminen merkitsee hänen armoonsa turvautumista, syntien anteeksisaamista ja osallisuutta uuteen elämään.

Yhteisvastuuteemaan liittyy seuraavat kaksi todellista kuvausta. Mietipä tykönäsi, millaisia elämäntilanteita tai elämänvaiheita näiden sanojen takana on: 1) ”Punaiset tumput ovat hukassa ja äiti suuttuu hirveästi. Mirja pelkää, että äiti satuttaa häntä tai itseään” 2) ”Mikon äiti nukkuu kaiken päivää ja itkee koko ajan. Mikko tuntee olonsa yksinäiseksi ja miettii pitääkö äiti hänestä lainkaan.”

Nämä ovat mielenterveysongelmaisten perheiden elämäntilanteita, mutta itse tunnen "tavallisena" perheenisänä niiden tulevan hyvin lähelle. Lapsiperheen arjen pyörittäminen voi olla joskus hyvin raskasta. Työn, toimeentulon ja ympäristön paineiden keskellä voi hyvinkin uupua. Mielenterveysongelmat koskettavatkin joka neljättä suomalaista jossain elämänvaiheessa.

Voimaa ja tukea antavia tekijöitä elämässä ovat kuitenkin ystävät, harrastukset ja hyvät perhesuhteet. Elämää suojaavia asioita ovat koulu, ongelmien tiedostaminen, sekä avoimuus toisiin ihmisiin ja ulkomaailmaan päin. Lasta suojelee se, että vanhemmat ymmärtävät omat tilanteensa, sen missä mennään. Myös lasta kannattaa auttaa käsittelemään omia tunteitaan ja käyttäytymistään.

Arjen pyörittäminen on kodissa suuri tehtävä. Se, että vanhemmat takaavat lasten arjen sujuvuuden, ja että arki on tuttua ja turvallista. Että lapsen perustarpeet tulevat tyydytetyksi. Näissä asioissa vanhemmat on suurella paikalla. Se on vanhempien kutsumus, ja siinä kutsumuksessaan he ovat Jumalan työtovereita.

Sadonkorjuujuhla

Vietimme sunnuntaina Pellossa sadonkorjuujuhlaa. Mukana juhlassa oli maataloustuottajia, ja kirkossa kiitimme maan hedelmistä ja siunasimme syksyn sadon. Luomakunnan sunnuntai antoi hyvän viitekehyksen sadonkorjuujuhlalle. Se on evankeliumikirjan uusi pyhä, joka tavallaan korvaa vanhan rukouspäiväkäytännön kolmannen rukouspäivän.

Ensi vuoden alussa käyttöön otettavassa, uudessa rukouspäiväkäytännössä rukouspäiviä on vain kaksi: Nämä ovat kristittyjen ykseyden rukouspäivä tammikuun 18. päivänä sekä rauhan, ihmisoikeuksien ja kansainvälisen vastuun rukouspäivä lokakuun 24. päivänä. Tähän asti vietettyjen toisen ja kolmannen rukouspäivän teemoja yhdistetään kirkon evankeliumikirjasta löytyviin Perheen sunnuntaihin ja Luomakunnan sunnuntaihin. Näitä ns. liikkuvia, uusia pyhäpäiviä voidaan viettää seurakunnan sopivaksi katsomana ajankohtana, keväällä, kesällä ja syksyllä.

Lappilaisten viljelijöiden sadonkorjuujuhlaa vietetään vuosittain eri paikkakunnilla. Lapin ProAgrian toiminnanjohtajan mukaan sen on tarkoitus tarjota hengähdys- tai virkistystauko nyt, kun puinnit on suurin piirtein tehty ja ennen kuin monet viljelijätkin suunnistavat hirvimetsälle. Ensi lauantaina alkavaan jahtiin tarvitaan myös Korkeimman suojelusta; onhan monen sadan hirven pyytäminen melko raskas ja omalla tavallaan myös vaarallinen urakka.

Sadonkorjuujuhlassa kuulimme Raamatun sanaa, joka sopii hyvin tähän syksyn ajankohtaan:
"Herra, teidän Jumalanne, vie teidät siihen hyvään maahan, jossa on puroja ja lähteitä ja
jossa vedet kumpuavat maan uumenista laaksoissa ja vuorilla... Kun syötte itsenne kylläisiksi, kiittäkää Herraa, Jumalaanne, siitä hyvästä maasta, jonka hän on teille antanut."

Koulujen alkaessa

Meillä kotona opetellaan kelloa. Meillä eka- ja tokaluokkalaiset pojat ovat saaneet omat kellot, mutta kellon ymmärtäminen on vielä aika hukassa. Vaikka ajan seuraaminen tuntuu joskus aika ahdistavalta, kyllä ajan ja kellon ymmärtäminen helpottaa elämää ja antaa myös turvaa.

Erään kerran toinen pojistamme lähti omalla pyörällään kaverilleen kylään, Nivanpäähän asti. Paluuaika sovittiin, mutta poikaa ei kuulunutkaan takaisin. Tietenkin äiti pian soitti pojan perään kysyäkseen missä tämä viipyy. Matkalla olisi voinut sattua vaikka jokin onnettomuus ja siksi oli hyvä varmistua, että kaikki oli kunnossa. No nyt kaikki oli hyvin, mutta pojalla ei sattunut olemaan omaa kelloa mukana. Myöskään kyläpaikasta ei kuulemma löytynyt kelloa ja siksi vierailu venyi.

Itse kunkin meidän elämää säätelee kellonajat. Koulu alkaa tietyllä kellon lyömällä, eikä siitä ajasta saa myöhästyä. Jos myöhästyy, saattaa se ratkaisevan tärkeä opetus jäädä kuulematta, eikä voi menestyä esim. kokeissa.

Myös Raamattu puhuu ajanseuraamisen tärkeydestä. Aivan erityisen tärkeää on huomata ns. etsikkoaijat. Etsikkoaikaa voi kuvata juuri tuolla äskeisellä koulunaloitus-esimerkillä.

Jumala antaa meille ihmisille erilaisia aikoja elämässä. On surun ja ilon aikoja. On työntäyteisiä ajanjaksoja ja lomajaksoja. Kaikki nämä ajanjaksot on annettu meidän parhaaksi, ja siksi niitä kannattaa noudattaa. Myös sunnuntain lepo on meille tärkeää, vaikka usein korostetaankin vain työntekemisen tärkeyttä.

Etsikkoaika on sellainen aika, jolloin Jumala erityisesti puhuttelee ja kutsuu ihmisiä. Aina ihmiset vain eivät ole kuunnelleet Jumalan ääntä ja etsikonaika on mennyt ohi. Ja mikä siitä oli seurauksena? Raamatun kuvausten mukaan seurauksena oli kansan, valtakunnan tai seurakunnan tuhoutuminen ja hukkuminen omiin synteihin.

Samalla tavalla Jumala kutsuu itse kutakin meistä. Hän kutsuu meitä uskomaan ja luottamaan häneen. Hän haluaa, että me saisimme jättää kaikki syntimme hänelle, uskoa ne anteeksi ja rohkaistua uuteen, hänen mielensä mukaiseen, elämään.

Mietipä tykönäsi, oletko sinä vastannut Jumalan kutsuun? Vai tuntuuko siltä, että Jumala ei ole vielä kutsunut sinua henkilökohtaisesti?

Aivan varmasti Jumala kutsuu jokaista meistä. Ja meille onkin tärkeää, että ymmärtäisimme tämä etsikkoajan olevan käsillä. Silloin, kun Jumala kutsuu, ei auta epäröidä ja pohdiskella. Silloin on tartuttava Jumalan sanaan. Voi nimittäin olla, että kutsu menee ohi, eikä sitä kuulu toista kertaa.

Jumala kutsuu meitä juuri sanansa kautta. Hän saattaa kutsua seurakunnan eri tilaisuuksissa, rippikoulussa, Raamatun tekstissä jne. Sen takia ei ole aivan sama, osallistutko seurakunnan toimintaan vai et. Ei ole sama luetko tai kuunteletko Jumalan sanaa. Eikä ole ihan sama rukoiletko Jumalaa. Rukouksessa voit vastata Jumalan kutsuun. Voit kertoa hänelle kaiken sen, mikä sinua painaa, ja pyytää, että Jumala tulisi sinun elämäsi Herraksi. Jumala haluaa rohkaista sinua elämään kristittynä kaikissa elämäntilanteissa: koulussa, kotona, kaveripiirissä ja harrastuksissa.

Tämä ei onnistu muuten kuin Jumalan avulla, Jumalan rohkaisemana. Kannattaa siis kuunnella Jumalan kutsua ja ottaa vaari siitä etsikonajasta, jonka hän tarjoaa.

Palavien sydänten maa?

Bass’n Helen –nimisen musiikkiryhmän laulussa lauletaan palavien sydänten maasta. Se on ihannemaa, jossa jokaisen ihmisen sydän täytetään Pyhän Hengen tulella, ja jossa jokainen rakastaa toistaan. Harri Helenius, yhtyeen laulaja, toivoo rukouksessa, että tämä toteutuisi mahdollisimman nopeasti. Kyse on lopunajallisesta haaveesta, jonka Raamattu lupaa kerran myös toteutuvan.

Seurakuntapaimenena, perheen isänä ja rippikouluryhmän vetäjänä toivon usein, että tämänkaltainen ihannemaa olisi totta. Jokainenhan ihminen vastaa omista teoistaan, sanoistaan, ajatuksistaan ja laiminlyönneistään. Koska ihmisten tekemät ratkaisut kuitenkin vaikuttavat toisten ihmisten elämään, tässä nykyisessä maailmanajassa tarvitaan ”ulkoista tukea”. Joku, joka opastaa, neuvoo ja sanoo tarvittaessa sen ”viimeisen sanan”. Silloinkin, kun se ei tunnu kaikista mukavalta.

Ensi sunnuntaina vietetään apostolien päivää. Perinteisesti tätä päivää on vietetty sen muistoksi, että Pietari ja Paavali, tunnetuimmat Jeesuksen seuraajista, kokivat marttyyrikuolema keisari Neron toimeenpanemissa vainoissa vuoden 60 tienoilla Roomassa. Apostolit olivat niitä Jeesuksen opetuslapsia, joilla oli ensikäden tietoa Jeesuksen elämästä ja sanoista. Heidän opetuksensa on välittynyt meille Uuden testamentin kirjoissa ja uskontunnustuksessa.

Apostoleja tarvittiin silloin, kun seurakunnissa oli vaikeuksia ja ristiriitoja, kun oppi uhkasi vääristyä ja kristityt kokivat turvattomuutta. Meidän, myöhemmän aikakauden kristittyjen, kannattaa turvautua näiden apostolien opetukseen ja kirkon perinteeseen. Eivät apostolit itse olleet mitään ihmemiehiä; siitä apostolien päivässä ei ole kyse. Marttyyrikuolema ja tuomituksi joutuminen ei ollut tietenkään mikään sankaritarina, vaan inhimillinen katastrofi. Mutta apostolien opetus kantaa meitä. Sitä voisin verrata erääseen kirkon kasvatustyön vuosiaiheeseen: Kaste kantaa - kasvatus kannattaa.

”Kristus Jeesus on tullut maailmaan pelastamaan syntisiä, joista minä olen suurin.” Näin Paavali kirjoittaa veljelleen ja oppilaalleen Timoteokselle (ks. 1. Tim. 1:15). Jumalan suuruus ei tule ilmi ihmisen suuruudessa, vaan siinä, kuinka pieni ja syntinen ihminen on verrattuna Jumalaan. Vain siten, että me kristityt tunnustaudumme syntisiksi, Jumala voi saada keskuudessamme sen suuruuden, joka hänelle kuuluu.

Paavali jatkaa: ”Mutta minut armahdettiin, jotta Kristus Jeesus juuri minussa osoittaisi, kuinka suuri hänen kärsivällisyytensä on. Näin olisin myös vastedes esimerkkinä niille, jotka uskovat häneen ja saavat ikuisen elämän.”

Onko niin, että Jeesus osoittaa meidän kauttamme rakkauttaan ja kärsivällisyyttään myös muille ihmisille? Niin, että emme nosta itseämme, vaan korotamme Jumalan nimeä?

Harri Heleniuksen laulun tai Martin Luther Kingin kuuluisan puheen ajatusten mukaisesti meillä on oltava unelma, haave. Unelma siitä, että korkein Jumala voittaa kerran kaiken pahan, ja inhimilliset pyrkimykset ja valtarakenteet käyvät turhiksi. Siihen asti kuuntelemme apostolien - uskonisien ja -äitien, saarnamiesten ja pappien, esirukoilijoiden ja kokeneempien seurakuntalaisten - opetusta ja noudatamme sitä. Siihen sisältyy senkaltainen siunaus, joka odottaa meitä kerran myös lopunajan ihannevaltakunnassa, taivaassa.

Kotona lapseni kysyivät äidiltään, miksi kesälomalla pitää mennä nukkumaan. Lapsista olisi ollut mukava valvoa yötä myöten. Perusteita äiti olisi voinut keksiä vaikka kuinka paljon, mutta tällä kertaa oli tarpeen varmaankin vain todeta, että yö on nukkumista varten ja päivisin valvotaan. Samaan aikaan rippikoululeirillä jouduin itse leirin johtajana samaan tilanteeseen rippilasten kanssa. Jotkut asiat nyt vain ovat niin. Ovatko ne sitä meille? Mitkä asiat?

Taivaan valtakunta taitaa olla vielä aika paljon enemmän, kuin meidän ihmisten haavevaltakunnat.

Leirielämää

Kirjoitan tätä rippikoululeiriltä, seurakuntamme leirikeskuksesta, Moinalahdesta. Nykyajan tiedonkäsittely- ja viestintävälineet mahdollistavat sen, että voi vastata kirkkoherranakin seurakunnan kasvatustyöstä ja viettää paljon aikaa myös leireillä.

Tänä kesänä leirivuorokausia itselleni kertyy 26, ja talvella viikonloppuleirejä kuusi. Kesäleirien väleihin kertyy sitten paljon leirivapaita. Leirielämän ohessa voin hoitaa viranhoitoon liittyviä juoksevia asioita mm. langattomien tietoliikenneyhteyksien kautta, mikä on todella hyvä asia. Mm. seurakunnan nuorten ulkomaanmatka heinä-elokuun taitteessa vaatii paljon valmistelutyötä.

Olen iloinen, että tähän Itämeren ympäri –projektiin seurakuntalaiset ovat suhtautuneet oikein myönteisesti. Kyse on hankkeesta, jossa nuoret itse (yhdessä meidän työntekijöiden kanssa) suunnittelevat ja toteuttavat ulkomaanmatkan Ruotsiin, Puolaan, Saksaan ja Tanskaan. Olemme talkoilleet ahkerasti ja monet yksityiset ihmiset ovat tukeneet hanketta.

Ajattelin, että matkan aikana tutustuisimme nuorten kanssa ajassa ja Euroopassa liikkuviin ilmiöihin. Näitä ovat mm. eläinten oikeuksien nousu, alkoholi ja huumeet, uskonnolliset omituisuudet (DV-koodi, LOTR jne.), tatuoinnit ja lävistykset sekä islam ja materialismi.

Kahdessa rippikoulussa saan myös itse syventyä uskomme perusasioihin. Mm. siihen, että Jeesus on kuollut ristillä meidän puolestamme. Hän on lunastanut meidät vapaaksi synnin, kuoleman ja perkeleen vallasta. Tässä vapaudessa on hyvä elää. Sen merkityksen opiskelu on ihmiselämän mittainen haaste ja nuorten maailma tuo siihen aina uusia näkökulmia.

Äitienpäivää vietetään rukoussunnuntaina

Tänä vuonna äitienpäivää vietetään rukoussunnuntaina. Rukous on ollut vanhastaan äitien tärkeä tehtävä. Huolien keskellä he ovat kantaneet lapsiansa rukouksessa Jumalan suojelukseen.

Jokaisella meistä on tai on ollut äiti. Äitienpäivänä on hyvä muistaa omaa äitiä. Äidiltä opittua rukoustehtävää saamme jatkaa eteenpäin, tuleville sukupolville.

Seurakunnassa me olemme kuin äidin tai isän sylissä. Sylissä, jossa on turvallista olla, ja jossa saamme kokea huolenpitoa ja rakkautta. Taivaallinen vanhempi, pyhä Jumala rohkaisee meitä takaisin yhteyteensä, myös sen jälkeen, kun olemme rikkoneet hänen tahtoaan vastaan.

Perheessä olen nähnyt, miten pieni lapsi kinuaa joskus haluamaansa monta kertaa. ”Anna, anna, anna”, hoetaan äidille tai isälle niin kauan, että jompikumpi antaa periksi. Tai jos toinen ei lupaa, niin sitten mennään toisen luo: Itsekkyydessään lapsi on aika viekas.

Tämän päivän evankeliumissa (Joh. 16:23-33) Jeesus lupaa, että Jumalalta ei tarvitse kinuta tai tingata. "Totisesti, totisesti: mitä ikinä te pyydätte Isältä minun nimessäni, sen hän antaa teille." Mutta mitä eroa on lapsen tinkaamisessa, johon äidin tai isän ei tule suostua, ja sitten vastaavasti siinä kristityn pyynnössä, johon Jumala vastaa ilman muuta myöntävästi?

Lapsen pyyntö on synnin turmelema. Se on hänen itsekkään luontonsa hedelmä, josta ei ole hänelle todellista iloa eikä hyötyä. Hetkellistä hyvää oloa antava karamelli tai huvitus ei anna ihmiselle sitä rauhaa ja iloa, joka saadaan Kristukselta.

Jeesuksen nimessä pyytäminen liittyy juuri tähän todelliseen apuun, jota me ihmiset olemme vailla. Tämä pyyntö kohdistuu omaan syntisyyteemme ja armonkaipuuseen, sekä sellaisiin hyödykkeisiin ja avuihin, joista on hyötyä myös lähimmäiselle.

Kuningas Salomo pyysi Jumala nimenomaan viisautta ja taitoa, että hän osaisi oikein johtaa kansaansa. Hän ei pyytänyt rikkautta tai vihollisten kuolemaa, tai mitään muutakaan itselleen. Siksi, tämänkaltaiseen pyyntöön, Herra vastasi mielellään myöntävästi.

Sana uusille luottamushenkilöille

Tänään seurakunnassamme siunattiin uudet luottamushenkilöt tehtäväänsä. Päivän evankeliumi (Joh. 20:19-31) tuli lähelle tilannetta, jossa uudet luottamushenkilöt ovat nyt. Opetuslapset olivat pääsiäisen jälkeen pelokkaina lukittujen ovien takana. He pelkäsivät näyttää väriään: tunnustaa uskonsa julkisesti. Uskon tunnustajina me pelkäämme liian usein ihmisten mielipiteitä, toisten aggressioita tai toisten ihmisten pilkkaa.

Johanneksen kertomuksessa Jeesus tuli kuitenkin pelästyneiden opetuslasten tykö. Hän tuli lukittujen ovien taakse. Siellä hän kehotti näitä omiaan ottamaan vastaan Jumalan kutsun ja tehtävän. Jeesus tuli ja sanoi: Rauha teille!

Rauha. Minkälainen rauha? Ei sellainen rauha, joka tunnetaan tämän maailman lasten keskuudessa. Ei sellaista, joka saadaan aikaiseksi omilla teoilla. Tai varautumalla tulevaan talveen, niin kuin varastojaan keräilevä oravanpoikanen.

Jumalan rauha on kaikkea ymmärrystä ylempänä. Kristuksen rauhaan liittyy Kolossalaiskirjeen mukaan se, mitä yhdessä koetaan. Me seurakunnan jäseninä olemme yhden ja saman ruumiin jäseniä. Yhdessä meitä kehotetaan kiitollisuuteen siitä, että Kristus asuu keskellämme seurakunnassa. Kristus on läsnä seurakunnan sanassa ja sakramenteissa.

”Antakaa Kristuksen sanan asua runsaana keskuudessanne. Opettakaa ja neuvokaa toisianne kaikella viisaudella ja laulakaa kiitollisin mielin Jumalalle psalmeja, ylistysvirsiä ja hengellisiä lauluja.”

Neuvominen ja opettaminen tapahtuu seurakunnassa rakkauden hengessä, vailla oman kunnian tavoittelua ja riidan siemenen kylvämistä. Sillä kaikki seurakunnassa tapahtuu vain yhden Isän kunniaksi ja siten koko perheen parhaaksi.

Neuvominen on jotakin muuta kuin nalkutus. Nalkuttavan vaimon ominaisuutenahan on toistuvien neuvojen antaminen. Pyytämättömien neuvojen antaminen saattaakin näin merkitä tarvetta muuttaa toinen, johon meillä ihmisillä ei kuitenkaan ole mahdollisuutta eikä oikeutta. Löytyykö meistä hyväksyvää mieltä? Rakkauden mielenlaatua, joka johtaa rauhaan yhdessä? Hyväksymmekö toisen sellaisena kuin hän on? Sen tekemällä voimme hyväksyä myös itsemme Jumalan kuvana.

Pääsiäisen herra, ylösnoussut Vapahtaja tuli tuomaan tätä rauhaa pelästyneille opetuslapsille. Hän tuli lukkojen läpi. Lukittujen ovien läpi. Edelleen hän tulee kahlehdittujen sydänten luo, ja murtaa niiden kovuuden ja kylmyyden. Itsekkyyden ja pahansuopaisuuden, ja muuttaa kivisydämen lihasydämeksi. Tuntevaksi ja rakastavaksi sydämeksi.

Muutos tulee siis ylhäältä. Se on Jumalan armoa, johon meidän tarvitsee vain suostua. Väkivallalla todellista muutosta ei saada aikaiseksi. Mutta paatunut sydän voi Jumalan Hengen vaikutuksesta tulle uudeksi ja kokea näin muutoksen.

Jumala ei ole kaukana meistä. "Hänessä me elämme, liikumme ja olemme,” saarnasi Paavali ateenalaisillekin. Anteeksiantamuksen sanakaan ei jää jonnekin korkealle pilviin, ihmisten käsittämättömiin, yleväksi ideaksi. Se tulee meidän luoksemme jumalanpalveluksen ripissä, kahdenkeskisissä keskusteluissa ja ehtoollispöydässä. Jumalan anteeksianto murtautuu meidän keskellemme, meidän todellisuuteemme, usein lukittujenkin ovien läpi. Sydämessä saamme uskoa, että siinä lähimmäisen lausumassa anteeksiantamuksen sanassa on itse Jumalan anteeksianto läsnä.

Jumalanpalveluksen jälkeen kokoonnuimme luottamushenkilöiden ja työntekijöiden kanssa seurakunnan kokoukseen. Se on avoin foorumi, jossa keskustellaan seurakunnan ajankohtaisista kysymyksistä. Seurakunnan kokouksessa pohdimme yhdessä myös seurakunnan tehtävää ja olemusta. Tätä perustehtävää, syntien anteeksisaarnaamisen ja evankeliumin julistamisen tehtävää, meidän tulisi kaikessa toimissamme toteuttaa. Kirkossa tuhlataan paljon voimavaroja myös epäolennaiseen ja toissijaiseen. Meille tärkeintä olisi, että seurakuntamme voisi toteuttaa sitä tehtävää, jonka Kristus itse on meille antanut.

Epäilevä Tuomas, eli Didymos, sai lopulta kohdata ylösnousseen Jeesuksen henkilökohtaisesti. Hän sai panna sormensa Jeesuksen verihaavoihin ja koskea Jeesuksen käsiä. Vain siten hän saattoi uskoa.

Seurakunnassa nämä pelastuksen haavat ovat läsnä ehtoollisessa. Siinä me pääsemme kosketuksiin Jeesuksen ruumiin ja veren kanssa. Yhdessä siunauksen sanan kanssa leivästä ja viinistä tulee iankaikkisuuden lääkettä, joka rohkaisee meitä uskoon, toivoon ja rakkauteen.

Näin meille annetaan myös luottamustehtävään voimavara tai eväslaukku. Se on Herran seurakunnan yhteinen kokoontuminen, jumalanpalvelus. Toivon, että seurakunnan luottamushenkilöille kotikirkko tulee rakkaaksi. Että sunnuntain jumalanpalvelus tulisi voimanlähteeksi arjen elämää ja luottamustehtävää varten. Jumalan sanassa me kuulemme kutsun tehtäviin, jotka meille on varattu. Siitä saamme myös voiman ja rohkeuden silloin, kun pelkäämme maailmaa tai toisia ihmisiä.

Toimintakertomus 2006

Vuosi 2006 oli seurakunnassamme uudistumisen ja suunnittelun aikaa. Uusi kirkkoherranvirasto siunattiin käyttöön 12.2. seurakuntakodilla, minne oli tehty asianmukainen saneeraus. Kun myös nuorisotoiminta oli keskittynyt seurakuntatalon yhteydessä olevan rivitaloon, päättyi pitkäaikainen odotus ja kaikki seurakunnan työntekijät pääsivät samaan toimipisteeseen.

Vuoden aikana seurakunnalle laadittiin pidemmän aikavälin strategiasuunnitelma, joka hyväksyttiin kirkkovaltuustossa, joulukuussa. Suunnitelma sai nimen seitsemän lihavaa, seitsemän laihaa, mikä viittaa seurakunnan muuttuvaan toimintaympäristöön. Vuoden 2006 tilinpäätös on pitkästä aikaa negatiivinen, ja suunnitelma haastaakin luottamushenkilöt pohtimaan seurakunnan tulevaisuutta, myös toimintaedellytysten takaamisen kannalta. Uudeksi hengelliseksi näyksi hahmoteltiin seuraava, Tornionlaaksossa ehkä jo vanhastaan tutulta kuulostava virke: Pellon seurakunta on osa Jumalan valtakuntaa, jossa synnit saadaan anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä, ja jossa sanan ja sakramenttien avulla rohkaistaan uskoon, toivoon ja rakkauteen.

Tämä rohkaisun ja tukemisen ilmapiiri näkyi vuoden 2006 toiminnassa erityisesti diakoniatyön saralla. Yhteisvastuukeräyksen aihe Ihmisarvoinen vanhuus, tuli lähelle pellolaisia, seurakunnan ikärakenteesta ja maantieteellisestä sijainnista johtuen. Mm. pappien uuden työnjaon kautta diakoniatyö sai lisäpanosta henkilökohtaiseen tukemiseen ja vanhusten kohtaamiseen. Seurakunta haki Yhteisvastuukeräykseen liittyen Kirkkopalvelut ry:ltä myös määrärahaa vanhus-projektin toteuttamiseen, jota ei kuitenkaan myönnetty.

Seurakunnan musiikkielämä on toiminut vuoden aikana osin sijaiskanttoreiden varassa. Tästä huolimatta urkutoimikunta toteutti tehtävänsä, ja Pellon kirkon urkujen kunnostus saatiin etenemään suunnitelmien mukaisesti. Kasvatustyössä lapsityön osuus on ollut vahva. Varhaisnuorten ja nuorten parissa tehtävä työ on alkanut löytää sijansa uuden viranhaltijan myötä. Nuorten keskuudessa merkittäviä asioita olivat esimerkillisesti toteutettu kolmas Pelto-gospel –tapahtuma sekä suuren suosion saanut isoskoulutus. Syksyllä nuoret ilmoittautuivat myös rippikouluihin kiitettävästi, huonomman välivuoden jälkeen.

Elokuussa Tornionjokilaaksossa muisteltiin rovasti Eemeli Salmea, kun hänen syntymästään tuli kuluneeksi 100 vuotta. Pellossa järjestettiin aiheeseen liittyen teologinen seminaari, jossa oli mukana myös hiippakuntamme piispa. Viikon kuluttua piispa Salmi vieraili seurakunnassa uudelleen, siunatessaan käyttöön 4H-yhdistyksen lähimmäispalvelukeskuksen, joka oli perustettu seurakunnan omistamaan vanhaan pappilaan.

Loka-marraskuussa toteutettiin seurakunnassa kirkollisvaalit, joissa valittiin 19 kirkkovaltuutettua vuosille 2007-2010. Tämänkertaisissa vaaleissa menestyivät naiset, joita valittiin valtuustoon kaikkiaan 13. Muutenkin valtuusto uusiutui, sillä nousijoita valituissa oli kaikkiaan 15. Seurakuntavaaleissa äänestämässä kävi 745 seurakuntalaista, joten äänestysprosentti oli 23.

Jumalanpalvelusten kävijämäärät kasvoivat seurakunnassa kertomusvuoden aikana. Samoin raamattupiirien määrä. Sen sijaan lähetystuki seurakunnan omassa kirjanpidosssa jatkoi pienenemistään, vaikka lähetyskannatus seurakunnan alueella on pysynyt edelleen hyvänä. Kirkkoon liityttiin paikkakunnalla kiitettävästä (15), mutta eronneita oli vielä enemmän (22). Kaiken kaikkiaan vuoden 2006 jäsenkato on haastava, sillä seurakunta pieneni 111 jäsenellä. Syntyneiden määrä oli ennätyksellisen alhainen, kun seurakunnassa kastettiin vain 15 oman paikkakunnan lasta. Haudattujen määrä oli lähes nelinkertainen (54). Synkkienkin lukujen keskellä seurakunnassa on kuitenkin lupa uskoon, toivoon ja rakkauteen. Rovasti Eemeli Salmen saarnavirren sanoin: ”Yks’ ei huku sana Herran.” (VK 612)

Lahjaa ja lainaa

Pellon ja Turtolan kirkot on rakennettu sodan jälkeen amerikkalaisten kristittyjen myötävaikutuksella. Kirkoista löytyy "aarteita", joita on saatu muilta kristityiltä, muualta. Urut on saatiin Saksasta, ja nyt ne on remontoitu uuteen uskoon. Sointi on pehmennyt lastulevykaappien vaihduttua puisiin ja vanhat kolinat ovat hävinneet. Kunnostettujen urkujen käyttöönottokonsertti pidetään sunnuntaina 18.3. klo 17.

Seurakuntaamme saatiin lahjoituksia myös Neuvostoliiton jalkoihin jääneeltä Pyhäjärven, entisen Viipurin läänin, seurakunnalta. Kirkollisia aarteita siirrettiin sodan jälkeen Tyrväältä meidän seurakuntaamme, mistä krusifiksi annettiin vuonna 2002 takaisin Tyrväälle, Pyhän Olavin kirkkoon (nykyisin Vammalan seurakunta). Muita Karjalasta saatuja esineitä olivat kattokruunut sekä kirkonkellot. Kattokruunujen osat otettiin vasta 90-luvulla käyttöön, kun niistä rakennettiin Pellon kirkkoon yksi iso kattokruunu.

Pyhäjärven kirkonkellot kutsuvat ihmisiä edelleen sanankuuloon Pellon kirkon tornissa. Niissä molemmissa on tavan mukaisesti myös raamatunkohdat. Isossa kellossa lukee "Olkaa toivossa iloiset, ahdistuksessa kärsivälliset, rukouksessa kestävät." (Room. 12:12) Pienessä Raamatunkohtana on Ef. 2:19-22 "Te ette siis enää ole vieraita ja muukalaisia, vaan kuulutte Jumalan perheeseen, samaan kansaan kuin pyhät. Te olette kiviä siinä rakennuksessa, jonka perustuksena ovat apostolit ja profeetat ja jonka kulmakivenä on itse Kristus Jeesus. Hän liittää koko rakennuksen yhteen niin että se kasvaa Herran pyhäksi temppeliksi, ja hän liittää teidätkin Hengellään rakennuskivinä Jumalan asumukseen." (Uusi käännös)

Kirkonkellojen ääntä on hyvä kuunnella täällä Pellossa, tietäen, että isäni on syntyisin Pyhäjärven naapuripitäjästä, Räisälästä. Matka kelloilla, kuten siis itsellänikin, on kulkenut maan yhdestä kulmasta aivan toiseen. Mannermaisessa kontekstissa kirkkojen kellot kertovat ajan kulumisesta, meillä Suomessa taas kuolintapausten yhteydessä ajan päättymisestä. Yhtä koska, ne muistuttavat siitä, ettei elettyä aikaa saa takaisin ja kerran aikamme myös päättyy.

Sana Kynttilänpäiväksi

Kynttilänpäivän evankeliumissa (Luuk. 2:22-33) kuullaan kertomus eräästä vanhuksesta, Simeonista. Tästä Simeonista sanotaan, että hän oli hurskas ja Jumalaa pelkäävä. Ja Pyhän Hengen vaikutuksesta Simeon tulee myöskin Jerusalemin temppeliin sinä päivänä, kun Joosef ja Maria toivat sinne Jeesus-vauvan.

Vanha Simeon odotti Israelille luvattua lohdutusta. Tämä kai viittaa Jesajan lupaukseen, jossa sanotaan: ”Lohduttakaa, lohduttakaa minun kansaani, sanoo teidän Jumalanne. Puhukaa lempeästi Jerusalemille ja kertokaa sille, että sen pakkotyö on päättynyt, että sen syyllisyys on sovitettu, sillä kaksin verroin on Herran käsi sitä kurittanut kaikista sen synneistä.”

Ja profeetta Sakarja oli luvannut, että: ”Vielä tulee minun kaupungeissani vallitsemaan yltäkylläisyys. Vielä minä annan Siionille lohdutuksen, vielä minä valitsen Jerusalemin omaksi kaupungikseni."

Jerusalemin tilannehan ei ollut kadehdittava. Roomalaiset vallanpitäjät olivat hallinneet kaupungissa jo pitkään, ja ennen sitä olivat paikalla olleet makedonialaiset, persialaiset, assyrialaiset ja ties mitkä. Ja niinhän koko Palestiinan maa tuntuu olevan yksi päättymättömän taistelun areena, jossa vallanpitäjät vain vaihtuvat.

Simeonin odotus sai kuitenkin toisenlaisen vastauksen Jeesuksessa, kuin mitä yleisesti tuohon aikaan odotettiin. Monelle profeetallekin, kuten tälle Sakarjalle, pelastuksen odottaminen merkitsi sitä, että ylpeät valloittajat saisivat selkäänsä ja heidät ajettaisiin pois pyhältä maalta, Herran kansan asuinsijoilta. Ja sitä samaahan Palestiinassa edelleen odotetaan. Sekä juutalaiset että arabit toivovat tätä samaa…

Mutta huomataan, mitä hurskas Simeon sanoo, kun hän kohtaa Jeesus-lapsen. Helpottuneena hän huokaa: ”Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi, jonka olet kaikille kansoille valmistanut: valon, joka koittaa pakanakansoille, kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille.”

Siis Jeesuksessa Simeon näki pelastuksen koittavan samalla tavalla sekä valitulle kansalle, juutalaisille, että pakanakansoille. Siis myös suomalaisille, eurooppalaisille ja arabeille on luvattu sama pelastus Jeesus-lapsessa. Tämä oli vallankumouksellinen uutinen tuossa hetkessä, tuossa maailmanpoliittisessa tilanteessa. Ja sitä se näyttäisi olevan edelleen.

Tämä Simeonin tunnustus perustuu enemmän tuohon Jesajan lupaukseen. Se näkee Jumalan viestin henkilökohtaisemmalla tasolla. Siinä luvataan ahdistuksen ajan jälkeen syntien anteeksiantamus, syyllisyyden sovitus ja pakkotyön päättyminen.

Tämä Jeesus-lapsi ei siis tullut politiikan pelinappulaksi, ihmisten omien valtapyrkimysten asiamieheksi. Mutta hän tuli antamaan jotakin paljon enemmän: Hänessä meille luvataan syntien sovitus ja iankaikkinen elämän. Hänessä ihmisille annetaan arvo, joka on kaikilla sama, eikä sitä voida riistää pois. Hänessä me saamme lohdutuksen, joka ei ole riippuvainen ulkoisista olosuhteista, materiaalisen hyvinvoinnin määrästä tai mistään inhimillisin mittarein mitattavasta.

Jeesuksen antama lohdutus saadaan ottaa vastaan uskossa. Kun me uskomme häneen syntiemme sovittajana ja Vapahtajana, saamme luottaa siihen, ettei hän hylkää meitä, eikä aja pois viimeiselläkään tuomiolla. Uskon kautta hän lahjoittaa meille pyhyytensä ja puhtautensa, vaikka itsessämme me olemme ansainneet kadotustuomion. Siksi kristittyinä haluamme seurata häntä, elää hänen yhteydessään, että olisimme varmassa turvassa.

Elämästä kyllänsä saaneena Simeon toteaa: ”Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä, niin kuin olet luvannut.” Onko meillä tällainen Simeonin mieli? Riittääkö se meille, että voisimme elää elämäämme rauhassa, turvallisella ja hyvällä mielellä? Riittääkö meille tämä sanoma, että saamme lähteä kerran myös tästä elämästä samassa turvassa ja luottamuksessa? Minä haluan luottaa siihen, että tämä Simeon tiesi mistä puhui!

Kinkereille!

Perjantaina aloitan kinkerikierroksen, ensimmäiset pidetään Raanujärven Ylipäässä. Kinkeripiirejä on Pellossa kolmetoista, joissa jokaisessa toteutetaan omaa seurakuntaohjelmaa omine tilaisuuksineen. Seurakuntailtojen ym. kinkeripiirien tilaisuuksista vastaavat diakoniakylätoimikunnat ja vastuunkantajat.

Tämän vuoden kinkeriaiheena on kristinopin kolmas uskonkohta, eli Pyhän Hengen toiminta. Kinkereillä kysytään: Kuka Pyhä Henki on? Mitä Hän saa aikaiseksi? Mitä on uudestisyntyminen ja miten se eroaa idän uskontojen jälleensyntymisestä? Asiaan saat selvyyttä katekismuksen kappaleista 19-24.

Myös seurakunnan, armonvälineiden sekä taivastoivon merkitys korostuvat tämän vuoden kinkereillä. Yhdessä on hyvä veisata kinkerivirren 113 sanoin: "Oi vahva turva heikkojen ja lohduttaja murheisten, sanaasi meidän kuulla anna ja viimein meidät iloos kanna."