Kiitos isänmaasta

Viime viikolla valtiovalta teki päätöksen, jota monen ihmisen on ollut vaikea niellä. Avioliittolain uudistukseen on jostakin syystä kytketty myös uskonto. Arvattavaa oli, että eduskunnan päätöksen vuoksi erottiin myös kirkosta. Ja olisi erottu, vaikka päätös olisi ollut päinvastainen. Tässä mielessä isänmaamme ja kulttuuriympäristömme teki karhunpalveluksen äiti-kirkolle. Vaikka vahingon pääpaino on tietenkin yksilötasolla, jokaisen eronneen ihmisen kohdalla.

On aivan oikea kysymys, että milloin kannattaisi erota kirkosta. Nyt eroaaltoa ei varsinaisesti aiheuttanut kirkko, vaan valtiovalta. Samaa sukupuolta olevien parisuhteista ollaan kirkossa eri mieltä, aivan samalla tavalla kuin eduskuntakin oli. Melkein puolet oli päätöstä vastaan. Mielestäni kyseinen asia ei kuulu niihin uskonopin ydinkysymyksiin, jonka vuoksi kannattaisi jättää seurakunta.

Uskonelämän ydinasioihin sen sijaan liittyy vaikkapa Lutherin määrittelemät kirkon tunnusmerkit. Kirkko on oikea ja aito pyhien yhteisö, jos se mm. kantaa ristiä. Kirkko ei siis voi olla menestyvä, kaunis ja aina onnellisten ihmisten joukko, vaan sen elämään kuuluu myös vastoinkäymiset. Tässä mielessä viime päivien tapahtumatkin vakuuttavat minut kirkkoon kuulumisen tärkeydestä.

Menestys-ajatuksen harhaan Jeesuksen ajan juutalaisetkin uhkasivat langeta. He pitivät itseään ”vapaina”, koska olivat kantaisä Abrahamin jälkeläisiä. Jeesus kuitenkin vastasi heille: "Totisesti, totisesti: jokainen, joka tekee syntiä, on synnin orja.” Tätä tosiasiaa valitun kansan jäsenet eivät tunnustaneet. Mutta kaikille synnin orjuuden tunnustaville Jeesus lupaa: ”Jos te pysytte uskollisina minun sanalleni, te olette todella opetuslapsiani. Te opitte tuntemaan totuuden, ja totuus tekee teistä vapaita.”

Rakastan äiti-kirkkoa, niin kuin perheenjäsenen kuuluukin. Sen sijaan tänään opettelen rakkautta isänmaata kohtaan. Siihenkin Raamattu meitä kehottaa: ”Toimikaa sen kaupungin parhaaksi, johon minä olen teidät siirtänyt. Rukoilkaa sen puolesta Herraa, sillä sen menestys on teidänkin menestyksenne.” (Jer. 29:7) Ja esivallan kunnioitukseen kehottaa myös niin Paavali, Luther, kuin katekismuksemmekin.

Enkä voi olla huomaamatta sitä kauneutta, minkä Jumalan luomistyön kautta olemme tässä maassa saaneet lahjaksi. Tai kaikkea sitä yhteiskunnallista hyvää, josta täällä nautimme. Vaikka sen hintana onkin erimielisyyden taidon opettelu ja joskus repivät poliittiset riidatkin.

Uskon ja rakkauden yhteisö

Kirkkoneuvostomme esittää kirkkovaltuustolle uuden seurakuntasuunnitelman hyväksymistä. Sen mukaisesti Pellon seurakunnan tavoitteena on olla uskon ja rakkauden yhteisö. Se on ikään kuin tavoite, jota kohti pyrimme. Ja kun kyse on hengellisestä yhteisöstä, Jumalan johdattamasta seurakunnasta, uskomme, että jollakin tasolla tuo tavoite on jo nyt totta. Koska Jumalan pyhä Henki toimii seurakunnassa, voimme rohkeasti sanoa, että Pellon seurakunta on uskon ja rakkauden yhteisö.

Katekismuksessa muistutetaan kuitenkin myös toisenlaisesta näkökulmasta. Siitä, joka pitää kristittyjen jalat tukevasti maassa kiinni: Kirkko on syntisten yhteisö, jossa ei aina olla samaa mieltä, eikä kaikki suju ihanteellisen hienosti. Seurakunta on jäsentensä näköinen. Samalla tavalla kuten missä tahansa muussakin ihmisyhteisössä, seurakunnassakin tehdään virheitä, vääriä päätöksiä, tai tuhlataan voimavaroja turhanpäiväiseen. Tämä kaikki on ajoittain mahdollista, koska päätöksiä tekevät syntiset ihmiset (minä mukaan luettuna).

Mutta on myös enemmän. Tämän yhteisön jäsenet ovat armahdettuja syntisiä. Luotamme Jumalaan, tutkimme hänen sanaansa, ja näin Pyhä Henki herättää seurakunnan keskellä uskoa ja rakkautta. Tämä ei ole lopulta meidän omaa aikaansaannostamme, vaan Jumalan työtä kirkkonsa keskellä.

Tänään vietetään kansainvälistä lapsen oikeuksien päivää. Näin muistetaan YK:n lapsen oikeuksien sopimusta, joka hyväksyttiin 25 vuotta sitten. Myös seurakunnan suunnitelmia laadittaessa joudumme kyselemään, miten lasten asiat on otettu huomioon, ja kunnioitammeko yhteisömme pienimpiä, kuten Vapahtajammekin aikoinaan opetti.

Seurakuntasuunnitelmaa laadittaessa on käyty läpi jokainen ikäryhmä, työala, ja mietitty, millaisessa ympäristössä seurakuntamme nyt toimii. Ja samalla on pyritty tarkistamaan toiminnan suuntaa ja kirkastamaan perustehtäväämme; siis sitä, miksi olemme olemassa.

Toiminta-ajatuksemme kytkeytyy Jeesuksen antamaan lähetys- ja kastekäskyyn (ks. Matt. 28:19-20). Sen mukaisesti seurakunta kutsuu yhä uusia ihmisiä Jumalan yhteyteen Jumalan sanan ja sakramenttien avulla.

Ja jo mainittu tavoitetila on lainattu emerituspiispa Eero Huovisen kirjasta Sydämen puhetta: ”Seurakunta on uskon ja rakkauden yhteisö. Uskossa olemme Jumalan edessä, saamassa. Rakkaudessa olemme ihmisten keskellä, jakamassa. Usko ja rakkaus eivät voi kilpailla keskenään. Ne ovat kuin saman pallon kaksi puolta. Jos toinen puolikas otetaan pois, pallo ei pyöri eteenpäin, vaan jämähtää paikoilleen.”

Näin, uusia haasteita kohti!

Keitä ovat enkelit?

Mikkelinpäivänä on tullut tavaksi muistutella enkelien olemassaolosta ja tehtävistä. Ja nyt puhutaan siis Raamatun mukaisesta opetuksesta, ei New Age –enkeleistä, enkeliterapioista tai muusta sellaisesta, jota kristityn on vaikea tunnistaa omakseen.

Heprealaiskirjeessä sanotaan: ”Eivätkö enkelit ole palvelevia henkiä? Heidät lähetetään palvelemaan niitä, jotka saavat osakseen autuuden.” (1:14) Kyse on siis Jumalan palvelijoista, jotka tuovat meille evankeliumin pelastavaa sanomaa. Luther muistutti, että Raamattu kaikkinensa ajaa Kristusta. Ja meidän pelastuksemme perustana Hän on varmasti myös enkelien tuoman sanoman ytimessä.

Edellisessä kirkkokäsikirjassa Mikkelinpäivän aiheena olivat enkelit ja lapset. Näin enkelten ajateltiin olevan erityisesti suojelusenkeleitä, jotka pitävät huolta avuttomista tai vilkkaista lapsista. Tapana onkin ollut pitää seurakunnissa mikkelinpäivänä lasten enkelikirkkoja ja perhejumalanpalveluksia. Mikkelinpäivän evankeliumi sopii kuitenkin aika huonosti lapsille, sillä siellä varoitetaan kovin sanoin viettelyksistä ja uhataan hukuttamisella sellaista, joka houkuttelee lapsen lankeemukseen. Aikuisille nämä muistutukset sen sijaan ovat hyvinkin aiheellisia.

Myös päivän toinen kirjeteksti on oikeasti ihan K-18 materiaalia (ks. Ilm. 12: 7–12). Se kertoo kuitenkin oleellisia asioita enkeleistä, heidän tehtävistään ja sanomasta. Siinä arkienkeli Mikael taistelee taivaassa saatanaa vastaan ja voittaa taistelun. Sitten julistetaan, että tämä syyttäjä on syösty alas ja voiton toi Karitsan veri ja veljien todistus. Ja maan päällä taistelu vielä jatkuu.

Niin. Johanneksen ilmestyksen näkökulma menee aika kauas vaaleanpunaisista ja hattaraisista enkelikuvauksista. Mutta se kertoo meille, missä on meidän voimamme ja turvamme tuhon ja pimeyden voimia vastaan. Jumalan valtakunnan aarteina tässä taistelussa, syntiä ja rangaistustakin vastaan, on ensinnäkin Kristuksen ristillä vuodattama sovintoveri. Toiseksi siihen kuuluu kristillinen todistus, jonka voimme lausua vuorotellen eri tilanteissa ja vahvistaa näin toisiamme uskossa. Ja kolmanneksi meillä on turvana taivaan sotajoukot, Jumalan sanansaattajat, enkelit.

Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu

Tämän sunnuntain raamatuntekstit korostavat sanojemme merkitystä. Puheet kertovat paljon ihmisestä. Myös sen, mitä meillä on sydämessämme: Onko se puhdas vai synnin tahraama.

Useimmilla meistä taitaa olla halu elää ihmisiksi ja luottaa Jumalaan. Samalla kuitenkin tunnistamme itsessämme asuvan muita voimia. Siitä kertoo juuri väärät teot ja sananvalinnat. Samasta suusta lähtee sekä ”siunaus että kirous”, eikä se käy, kirjoittaa apostoli. Tarvitaan ymmärrystä siitä, millainen voima sanoillamme on.

Sananlaskujen kirjakin todistaa siitä: ”Oma suu on tyhmän tuho…” Ja toisaalta: ”Syvä kuin meri on harkittu puhe...”

Syksy on hyvää aikaa vetäytyä mietiskelemään omaa elämää, omia tekoja ja sanoja. Miten suhtaudun toisiin? Millaista kieltä käytän puhuessani läheisilleni? Meille miehille luonteva paikka tähän voi olla vaikkapa metsästysretki, nyt kun jahtikausi on jälleen alkamassa.

Lohikesä oli hyvä täällä tornionjokivarressa. Ja nyt riistalaskennat lupaavat suhteellisen hyvää syksyä. Kiitollisuus täyttää mielen. Samalla on kuitenkin pidettävä kohtuus mielessä, ja seurattava kantojen tilaa. Tarvittaessa voi olla parempi vetäytyä makkaran paistoon ja miettiä näitä edellä mainittuja asioita.

Jaakobin kirje jatkaa samasta teemasta: ”Jos panemme suitset hevosen suuhun, me saamme sen tottelemaan itseämme ja voimme ohjata koko hevosta.” Joskus parisuhteessa tai työpaikalla, riidan tullen, on hyvä laittaa sordiino päälle. Ohjata ikävää tilannetta siten, miten voi, ja jättää sanomatta sellaiset sanat, joita myöhemmin katuu.

Näitä ja muita ihmisenä elämisen asioita pohdimme Pellossa viikon päästä, miesten päivässä 14.9. klo 10 alkaen. Jumalan suitsista siellä puhuu hevosmies Raimo Havela, Lohesta ja ihmisten kalastamisesta jokiseuran puheenjohtaja Kalervo Aska ja Pitoa miehen syksyyn tarjoilee Pekka Ruokanen.

Se mitä meillä on sydämessämme, kuuluu puheistamme. Siksi on tärkeää ajoittain vetäytyä omaan rauhaan, mutta tulla myös koolle rakentumaan yhdessäolosta ja Jumalan sanasta.

Tuhlaajapiika ja -poika

Kirkoissa puhutaan huomenna tuhlaajapojasta. Mutta kyllä tämä häpeällinen nimitys koskee samalla tavalla myös naispuolisia sanankuulijoita. Kaikki kläpit, pojat ja piiat samalla tavalla, osaavat synninteon ja siinä eksyvät pois Jumalan yhteydestä.

Tarina kertoo hiippakuntamme edesmenneestä piispasta, Hannes Leinosesta. Hän toimi piispana aikana, jolloin lestadiolaisen herätysliikkeen ristiriidat repivät myös hänen johtamaansa hiippakuntaa. Tämä mielessä toimittaja kysyi piispalta, mikä on hiippakunnan suurin ongelma? Välttäen asetetun syötin piispa antoi vastauksen, joka sopii hyvin jokaiseen historian hetkeen: Se on synti. Suurin ongelma on synti, myös meidän hiippakunnassamme.

Tämän tunnustaminen ja tunnistaminen on suurissa vaikeuksissa yhteiskunnassa, ja siinä asenneilmapiirissä, jossa nykyään elämme. Sen sanominen, että ihminen on syntinen, tuntuu olevan aivan kuin kiellettyä. Synnistä puhuminen leimataan suorastaan ihmisen vapauden rajoittamiseksi ja uskonnolliseksi väkivallaksi. Kuitenkin Jumalan sanan saarnan tulee olla juuri lain ja evankeliumin saarnaa, synnin todellisuuden tunnustamista ja tämän jälkeen armon julistusta.

Koska ihminen on syntinen ja koko ihmiskunta on langennut, tarvitsemme Jumalan armoa ja anteeksiantamusta. Ilman tämän tosiasian tunnustamista, ei tarvita sanomaa armahtavasta Jumalasta, Jeesuksen ristinkuolemasta tai syntien sovituksesta. Ja juuri tässä on uskomme ydin. Ja juuri tätä me ihmiset kaipaamme ja tarvitsemme.

Jeesus kutsui Jumalaa nimellä Isä. Se on erinomainen vertauskuva myös meidän aikanamme. Jos meillä on hyvä isä, hän nuhtelee meitä väärin tekemisistä ja ohjaa meitä oikeaan. Saattaapa hän osoittaa ankaruutensakin silloin, kun tietoisesti toimimme väärin, ja rikomme Häntä, ja sisaria ja veljiä vastaan. Jumalan ankaruus voi näkyä elämämme ankarissa koettelemuksissa, vastoinkäymisissä ja epäonnistumisissa.

Lapsena opin, että kun on tehnyt väärin, pitää pyytää anteeksi. Uskon, että se on totta myös tänä aikana, suhteessamme Jumalaan ja lähimmäisiin.

Totuuden Pyhä Henki

Seurakunnissa kesä on rippikoulujen ja konfirmaatiojuhlien aikaa. Juhlallinen on myös ensimmäinen kesälomasunnuntai, sillä tänä vuonna se on yksi suurista kirkkovuoden juhlapyhistä, Helluntai.  Juhlatilanteista tekee juhlan se, että niissä on paljon juhlavieraita; väkeä ”niin kuin helluntaiepistolassa”. Tämä viittaa Apostolien teoissa kuvattuun Pyhän Hengen vuodattamiseen, jolloin paikalla oli paljon ihmisiä, ulkomaita myöten.

Päivän evankeliumissa Jeesus puhuu hieman monimutkaisestikin suhteestaan Isä-Jumalaan. Ja Pyhästä Hengestä, joka on kristittyjen puolustaja ja totuuden Henki. Tänä aikana me kristityt kaipaamme erityisesti puolustajaa, kun yhteiskunnassa yritetään kieltää kristillisiä tapoja. Ja janoamme totuutta, kun sanojamme vääristellään.

Jeesus korostaa omaa yhteyttään Isään, ja toisaalta yhteyttä seuraajiinsa. Meidän Jumala-kuvamme mukaisesti Isä-Jumala ja Poika-Jumala ovat yhtä. He ovat saman jumaluuden kaksi eri persoonaa. Mutta ei ole olemassa kahta tai kolmea Jumalaa. Vain yksi Jumala, joka lähestyy meitä Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä. Persoonat ovat siis yhtä, ja samalla tavalla meidänkin tulisi olla yhtä Jeesuksen kanssa ja toinen toisemme kanssa. Tämän saa aikaan Pyhä Henki.

Yhteys Jumalaan löytyy vain seurakunnasta. Monesti kuulemme ihmisten sanovan, että kyllä minä Jumalaan uskon, mutta en minä siitä Jeesuksesta välitä. Tällöinhän ei ole ymmärretty kristinuskon todellista luonnetta armouskontona. Sitä, miten Jumala lähestyy meitä juuri poikansa, Jeesuksen kautta. Ja pelastaa meidät hänen sijaiskärsimyksen vuoksi.

Tai sitten saatetaan sanoa, että kyllä minä uskon Jumalaan, mutta en minä siihen seurakuntaa tarvitse. Ja kuitenkin Pyhä Henki toimii juuri seurakunnassa. Siellä missä pidetään Sanaa ja Sakramentteja esillä. Missä kokoonnutaan yhteen rukoilemaan ja käydään sovituksen aterialle.

Siellä Jumala on läsnä Henkensä kautta.

Hyvän paimenen eväät

Viime sunnuntain evankeliumissa ylösnoussut kysyi opetuslapsilta: Onko teillä mitään syötävää? Pietari ja muut olivat jälleen lähteneet leipätyöhönsä, kalastamaan. Jeesus ilmestyi rannalle ja antoi heille nuotiolla paistettua leipää ja kalaa (Joh. 21:9).

Joskus kohtaa kristittyjä, joilla jalat ovat niin irti maasta, etteivät he voi olla missään tekemisissä esimerkiksi kirkon, seurakunnan tai lähetysjärjestön kanssa.  Ikään kuin Jumala olisi antanut vain heille oikean näyn siitä, miten evankeliumia on julistettava. Itsekin tunnen pappeja, jotka ovat tällä tavalla eronneet virastaan ja alkaneet totuttaa ”sitä oikeaa kutsumustaan”.

Siksi tämä ylösnousseen kysymys oli oikea ja hyvä. Eli onko työstä tarjolla myös elantoa? Onko se sellaista, että sitä arvostavat muutkin: seurakunta tai muu kristillinen yhteisö? Vai toimitaanko siinä vain omien ajatusten mukaan?

Kun julistamme Jumalan sanaa, lakia ja armon evankeliumia, sen täytyy perustua kirkon oppiin. Siksi seurakunnan tuki ja kutsu työhön ovat tärkeitä. Ehkä ne vasta tekevät työstä todellista ja sananjulistuksesta pätevää.

No toisaalta taas meidän tulee varoa ns. leipäpappeutta ja palkkapaimenia. Eli niitä, jotka perustavat vain siitä syötävästä, mutta eivät Jumalan tahdosta. Tähänhän jokainen meistä lankeaa ajoittain. Siksi huomisen sunnuntain aihe on hyvä muistutus: Jeesus on hyvä paimen, joka antaa henkensä lampaidensa puolesta (Joh. 10:11). Hän ei pakene vaaroja tai vaikeuksia, vaan puolustaa omiaan loppuun saakka. Näin hän on esikuva myös meille muille.

Viime sunnuntaina opimme sen, että valmiit eväät saamme Jeesukselta. Ja huomisessa evankeliumissa Jeesus kehottaa Pietaria: ”Ruoki minun lampaitani.” Kristityn lahjat on tarkoitettu jaettavaksi.

Sitten Jeesus jatkaa toteamuksella, joka sopii ehkä myös kilvoittelun ja kuuliaisuuden ohjeeksi työssä ja elämässä: ”Kun olit nuori, sinä sidoit itse vyösi ja menit minne tahdoit. Mutta kun tulet vanhaksi, sinä ojennat kätesi ja sinut vyöttää toinen, joka vie sinut minne et tahdo.”

Kuka nyt kärsii?

Papin työssä kohtaa usein inhimillistä kärsimystä. Vaikka pienellä paikkakunnalla tapahtuu harvoin maata järisyttäviä katastrofeja, olemme silti usein silmätysten kärsimyksen kanssa. Milloin joku menettää läheisen ihmisen, tai joku sairastaa vakavaa sairautta. Joskus taas pelko oman työpaikan ja tulevaisuuden suhteen tuntuu vaikealta. Tai muut sisäiset ahdistukset tuntuvat ylitsepääsemättömiltä.

Kärsimystä on monenlaista. Ja usein se on hiljaista. Siitä ei pidetä kovaa ääntä, eikä siitä kirjoiteta muotilehtien sivuilla.

Sunnuntain evankeliumissa Jeesus lupaa: ”Tänään ja huomenna minä ajan ihmisistä pahoja henkiä ja parannan sairaita, ja kolmantena päivänä saan työni päätökseen.” Miten tämän lupauksen saisi käytäntöön nykyajan kristittyjen elämässä? Kovin monesti me haemme apua kyllä muualta, kuin Jeesukselta. Pyrimme saamaan elämän omaan hallintaan ja ajattelemme selviävämme siitä ainakin suurin piirtein kunnialla.

Kärsimys on kuitenkin asia, joka laittaa kaikki ihmiset kaikkina aikoina pienelle paikalle. Se saa kyselemään elämän mielekkyyden, ja ehkä tarkoituksenkin perään. Hyvinvoiva, elämäänsä tyytyväinen ihminen harvoin tarvitsee papinkaan apua. Mutta elämän epäonnistumisissa ja kärsimyksissä tarvitaan toisen lohdutusta ja tukea.

Jeesuksen kärsimys Golgatan ristillä on uskomme keskeinen symboli. Uskonpuhdistajamme muistutti, että Kristuksen me kohtaamme lähimmäisessä. Kohtaamme siis Kristuksen kun huomaamme myös lähimmäisen hädän!

Jokaisen uuden päivän kysymys voisikin olla, että kuka tänään kärsii? Miten voisin olla löytämässä hätää kärsivän ihmisen, ja miten voisin auttaa? Suinkaan aina emme voi ottaa toisen kärsimystä pois. Mutta voin kuunnella, antaa tilaa tunteiden läpikäymiselle. Ja lohduttaa läsnäololla.

Edellä mainitut Jeesuksen sanat olivat myös profetia hänen kuolemastaan ja ylösnousemuksestaan. On lohdullista ajatella, että nyt kuljemme kohti ”kolmatta päivää”, ylösnousemuksen riemua.

Piispan tarkastus

Ensi viikonloppuna pidetään Pellon seurakunnassa piispantarkastus. Joku vääräleuka muutti yhdyssanan kahdeksi eri sanaksi, jolloin ajatus muuttui seurakunnan tarkastamisesta tarkoittamaan piispan tarkastamista. Ikään kuin me tavalliset tallaajat tarkastelisimme piispaa!

No näinkin voi (ja saa) tulevana viikonloppuna olla. Monelle pellolaiselle piispamme Samuel Salmi on tuttu poikavuosiltaan. Varttuihan hiippakuntamme esipaimen täällä, ja kirjoitti täällä ylioppilaaksikin. Piispantarkastuskuulutuksessa hän kutsuukin meitä kaikkia runsaslukuisesti mukaan, osallistumaan tarkastusviikonlopun ohjelmaan. Ja varmasti vaihtamaan kuulumisiakin, mahdollisuuksien mukaan.

Tärkeää olisi, että kirkossa, hiippakunnassa ja seurakunnassa tulemme yhteen - ensi sunnuntain aiheen mukaisesti - rukouksessa ja uskossa. Evankeliumit kertovat, miten Jeesus taisteli pimeyden valtoja vastaan parantamalla sairaita ja antamalla synnit anteeksi. Tähän toimintaan liittyivät juuri rukous ja usko.

Jeesus paransi mm. kuuron ja mykän hengen vallassa olleen pojan. Henki aivan kuin kidutti poikaa, niin, että tämä kaatui, kieriskeli maassa ja kuolasi. Pojan isä oli jo epätoivoinen ja huudahti lopulta Jeesukselle: ”Auta minua epäuskossani!” Isä halusi uskoa ja luottaa, mutta kaikki näytti toivottomalta.

Luulen, että itse kukin meistä on ollut vastaavassa tilanteessa. On tuntunut, ettei mikään enää auta ja kaikki näyttää menevän väärään suuntaan. Oma elämäkin on voinut tuntua kuin kidutukselta, henkisen pahoinvoinnin tai ruumiillisen sairauden vuoksi. Ja kuoleman todellisuuskin saattaa pelottaa.

Toivon, että yhteys toisiin kristittyihin ja seurakuntaan voisi auttaa tällaisissa hetkissä. Aina voi soittaa ystävälle, puolitutulle tai seurakunnan työntekijälle. Aina voi pyytää apua. Ja vaikka tietomme ja taitomme kalpenevat Jeesuksen kykyjen rinnalla, voimme rohkeasti kulkea toistemme rinnalla. Ja luottaa, että Jeesuskin on siinä matkassa.

Näitä asioita me opettelemme seurakunnissa, kaikki yhdessä, Kristuksen opetuslapsina. Siksikin on hyvä, että saamme tarkastella seurakuntamme toimintaa myös ulkopuolisten silmin, piispan, lääninrovastin ja asessorin toimesta. Ja saada rohkaisua yhdessäolosta, ajatusten vaihtamisesta ja Jumalan sanasta.

”Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon. Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa.” (Ef. 4:6-7)

Mitä yhteistä on samballa ja laskiaisella?

Talvituiskujen keskeltä olisi hauskaa päästä joskus Rio de Janeiron lämpöön. Vaikkapa sambakarnevaaleille, katselemaan kauniita ihmisiä ja värikkäitä asuja. Ja varsinkin sitä valtavan kokoista Kristus-patsasta, josta tuo Brasilian kaupunki myös tunnetaan.

Rion karnevaaleilla ja meidän talvituiskuilla on yllättävä liittymäkohta. Kun Brasiliassa tanssitaan sambaa, meillä harrastetaan samoihin aikoihin riehakasta mäenlaskua. Kyse on kristikunnan yhteisestä perinteestä, nimittäin paastoon laskeutumisesta. Vielä kerran pidetään hauskaa ja nautitaan elämän riemuista, ennen kuin siirrytään vaatimattomien elämäntapojen aikaan.

Myös seurakuntien laskiaistapahtumissa nautitaan talven riemuista: hiihdosta, mäenlaskusta, hevos- ja kelkka-ajeluista, sekä mukavasta yhdessäolosta. Mutta minkälaista hengellistä sanomaa karnevaalit tai laskiainen kantavat mukanaan?

Sanana karnevaali merkitsee jäähyväisiä lihalle. Monelle paasto merkitseekin liharuokien poisjättämistä, mutta myös hengellistä itsetutkintaa; jäähyväisiä pinnalliselle elämälle, lihallisuudelle. Paaston aikana ihminen (1) katuu syntejään ja haluaa palata täyttämään Jumalan tahdon, (2) tutkistelee Jumalan pyhyyttä ja rakkautta, joka näkyy Kristuksen kärsimyksessä ja kuolemassa ja (3) pyrkii kasvamaan yhä vastuullisempaan elämäntapaan ja luopumaan omastaan hädänalaisten hyväksi.

Laskiaissunnuntain evankeliumissa Jeesus kehottaa laittamaan elämän arvot järjestykseen ja toimimaan Jumalan tahdon toteuttamiseksi: ”Joka rakastaa elämäänsä, kadottaa sen, mutta joka tässä maailmassa panee alttiiksi elämänsä, saa osakseen ikuisen elämän.”

Ilo, onni ja nautinnot eivät välttämättä kirkasta Jumalan tahtoa tai elämän totuutta. Joskus Jumala on lähimpänä kärsimyksessä, vaikeissa elämäntilanteissa ja suurissa haasteissa. Vaikka kärsimys harvoin jalostaa ketään, voi sen kautta saada kokemuksen todellisesta ihmisyydestä. Ja siitä, kuka kaikkivaltias Jumala on.

Golgatalla hän on kuitenkin kärsinyt eniten, meidänkin syntiemme vuoksi.

Yhteisvastuukeräys alkaa kynttilänpäivänä

Huomenna vietetään kynttilänpäivää. Samalla aloitamme yhteisvastuukeräyksen. Tämä kirkon suurkeräys nostaa vuosittain keskusteluun tärkeitä yhteiskunnallisia ongelmia, meidän maastamme ja maailmalta. Tänä vuonna keräyksellä tuetaan saattohoitotyötä Suomessa ja ihmisoikeuksien toteutumista Guatemalassa.

Yhteisvastuuteeman äärellä onkin hyvä kysyä, minkälaisen toivoisin oman kuolemani olevan? Miten toivon elämäni viimeisten päivien kulkevan? Kyllä kai ihmisarvoiseen elämään kuuluu myös sen arvokas päätös? Yhteisvastuuvaroin ollaan luomassa kuolevien saattohoitoon osaamisverkostoa.

Guatemalassa taas yhteisöjä koulutetaan tiedostamaan ja vaatimaan oikeuksiaan omaan kieleen, kulttuuriin ja maahan. Niiden tarpeellisuuden voi ymmärtää ehkä vasta sitten, kun on ne menettänyt. Ja joutunut syrjinnän kohteeksi, kuten monet alkuperäisasukkaat Väli- ja Etelä-Amerikassa.

Yhteisvastuukeräyksen esimiehenä toimii tänä vuonna hiippakuntamme piispa Samuel Salmi. Yhdessä haluamme tehdä parhaamme hyvän keräystuloksen saavuttamiseksi. Vaikka keräykseen sisältyy seurakuntien välistä leikkimielistä kilpailua, emme saa unohtaa, miksi teemme työtä. Kristus on käskenyt meitä kantamaan toistemme taakkoja, ja olemaan suolana ja valona tässä maailmassa.

Lasten tutussa joululaulussa sanotaan: ”Pieni liekki tänään syttyy talven synkkään pimeyteen.” Onkin totta, että nyt helmikuun alkaessa, valon säteet helmeilevät jo kirkkaina ja rohkaisevina hangen pinnalta. Valo lisääntyy, ja siten myös elämänusko palaa pimeiden viikkojen jälkeen. Kevät on pian täällä!

Laulu jatkaa: ”Pieni liekki pimeydessä nyt voi olla jokainen. Pieni liekki, joka kantaa valon luokse kaikkien.” Maailman kärsimyksen ja synnin kurjuuden keskelle Kristus tuo pelastavan valonsa. Jokainen kristitty on kutsuttu tämän valon kantajaksi. Vaikka yksin voimme tehdä vain oman osamme, saamme uskoa siihen, että pienikin liekki riittää. Yhteisvastuukeräyksessäkin seurakuntien pienistä rahapuroista ja yksittäisistä rovoista kasvaa lopulta suuri avunantamisen virta. Iso lahja, jolla saadaan aikaiseksi paljon hyvää.