Saarna Hattulan kirkossa 11.9.2016

Hyvä kuulijani, muistatko missä olit päivälleen 15 vuotta sitten?

Itse olin käymässä Rovaniemellä, siis 100 km päässä kotoa, lähimmässä kaupungissa, mikä meille pellolaisille on normaali kauppamatka. Nyt en kuitenkaan ollut ostosmatkalla, vaan osallistumassa Lapin Pipliaseuran hallituksen kokoukseen Rovaniemen seurakuntakeskuksessa.

Kokouksen aluksi maamme pohjoisin kollega, Utsjoen kirkkoherra, kertoi hämmentäviä uutisia Yhdysvalloista. Siellä oli kuulemma sattunut jonkinlainen onnettomuus tai jotakin muuta, kun lentokone oli törmännyt New Yorkin keskustaan. Kotiinpäin ajellessa yritin kuunnella autoradion uutisista tarkempaa selontekoa. Mutta tapahtumien järkyttävä todellisuus avautui oikeastaan vasta kotona, TV-uutisten äärellä.

Tämä syykuun 11. on meille tuttu päivämäärä. ”Nine eleven” niin kuin se englanniksi kuuluu. Silloin, vuonna 2001, muslimiterroristit tekivät järkyttävät terroriteot, ja monien mieleen onkin piirtynyt kuva palavista ja romahtavista New Yorkin kaksoistorneista. Ja lentokoneista, jotka ohjattiin törmäämään niihin tarkoituksellisesti. Iskuja tuona kyseisenä päivänä tehtiin kaikkiaan neljä, ja niissä kuoli lähes 3000 ihmistä.

Nine Eleven; 9 – 11; nine one one; on Yhdysvalloissa myös yleinen hälytysnumero. Vähän niin kuin meillä 112. Ja tuo päivä merkitsi monelle todellakin tuskaa ja sanoinkuvaamatonta hätää. Monissa kommenteissa ja analyyseissä korostettiin, että näiden iskujen jälkeen maailma ei tulisi koskaan palaamaan ennalleen. Että nyt jotakin on peruuttamattomasti muuttunut. Ja kyllähän tämä on myös osoittautunut todeksi. Terrori-iskuja tehdään yhä lisääntyvässä määrin, nyt viimeksi vaikkapa Pariisissa, Brüsselissa ja Nizzassa.

Samaan aikaan ihmiset Syyriasta, Irakista ja Afganistanista pakenevat levottomia olosuhteita, juuri tämänkaltaista terroria, omista maistansa tänne meidän keskuuteemme. Ja sitäkin terroristijärjestöt käyttävät häikäilemättä hyväkseen. Irrallisuus ja juurettomuus aiheuttaa nuorissa radikalisoitumista ja luo taas uutta maaperää levottomuuksille ja tuholle.

Tänä vuonna tämä syyskuun 11. päivä sattuu tälle sunnuntaille, ja tarkemmin sanottuna kirkkovuodessamme on nyt 17. sunnuntai helluntaista. Päivän aiheena on ”Jeesus antaa elämän”. Tämä aihe muodostaa selvän vastakohdan sille kuolemankulttuurille, jota em. terroritekojen tekijät edustivat. Evankeliumikirjan johdanto sanoo, että ”tätä sunnuntaita on kutsuttu… pikku pääsiäiseksi tai syksyn pääsiäiseksi. Jeesus on voittanut ihmistä ja koko luomakuntaa uhkaavan kuoleman vallan. Siksi häneen uskovilla on toivo, joka kantaa yli kuoleman rajan.”

Se, että Jeesuksen sanotaan voittaneen ihmistä uhkaavan kuoleman vallan, ei ehkä aina vastaa arkikokemustamme. Maailmassa tapahtuu paljon pahaa, ihmisiä kuolee, terroritekoja tehdään edelleen ja jokainen meistä vääjäämättä myös vanhenee. Tulee monenlaista remppaa ja sairautta. Ja kerran jokaisesta meistä aika jättää. Miten siis tulisi ymmärtää tämä päivän teema, joka kai kuitenkin on keskeinen osa meidän uskoamme? Mitä meidän pitäisi ajatella siitä ristiriidasta, joka vallitsee arkikokemuksen ja uskonkokemuksen välillä?

No tämä päivän evankeliumi on kappale Luukkaan evankeliumista. Ensilukemalta se ei tuo paljonkaan valoa em. kokemukseemme, tähän ristiriitaan. Kyseessähän on tyypillinen ihmekertomus, johon meidän tavallisten ja arkista uskoa elävien luterilaisten voi olla vaikea samaistua.

Eläväksi tämä raamatunkohta tulee leskinaisen kokemuksen kautta. Naisen oma poika oli ehkä sairastunut ja sitten kuollut. Leskiäidille ainoan pojan menettäminen oli katastrofi, joka merkitsi myös epävarmaa tulevaisuutta. Kun ei ollut sosiaalihuoltoa, ei sairaanhoitoa, eikä leskeneläkettä poika oli ollut naisen ainoa turva. Siitäkin näkökulmasta Jeesuksen apu oli jotakin todella suurta.

No Raamatun ihmekertomusten äärellä tulee toisaalta myös hieman hämmentynyt olo. Jos ihmekertomuksia sovelletaan innokkaasti nykypäivään, voi Jeesuksen paikalle olla tunkua ja seuraukset voivat olla vakavia. Näinhän karismaattisen kristillisyyden suunnissa on joskus käynyt. Meidän kristittyjen piirissä on nimittäin olemassa myös sellaista menestysteologiaa, missä ”hengen aseet” sivuuttavat kaikki tieteen tulokset ja maalliset parannuskeinot. Tämän nimissä on kielletty jopa lääkärien tai lääkkeiden mahdollisuudet, ja turvauduttu vain rukouksen voimaan.

Näinhän ei voi, eikä saa olla. Kyllä kristitty tunnustaa, että Jumala on antanut meille järjen, ja kyllä lääkärikin tekee työtään juuri Jumalan välikappaleena, jakaessaan tietoaan ja taitoaan toisille. Mutta ei tämä suinkaan tee rukouksen mahdollisuutta turhaksi. Rukous on juuri se apu, joka on annettu kaikille ihmisille. Ja kaikkiin tilanteisiin, myös niihin, kun paranemista ei tapahdu.

Siihenhän liittyy myös se Pekka Simojoen lastenlaulu, jossa kerrotaan, että Jumalallakin on oma puhelinnumeronsa. Muistatteko sitä? Tai oletteko kuulleet?

Eli kun lähdimme liikkeelle tästä yleisestä hätänumerosta, niin on hyvä muistaa, ettei tällä 911:llä, syyskuun 11:llä, suinkaan ole viimeistä sanaa. Toki terroristit onnistuivat sillä luomaan pelkoa. Mutta juuri siksi me voisimme nyt opetella tuon numeron vastapainoksi myös Jumalan puhelinnumeroa. Se kuuluu näin:

Soita 5015 ja Taivaan Isä kuuntelee. Soita 5015 ja huolet kyllä huojenee.

Tuo numerohan viittaa Psalmiin 50, ja jakeeseen 15. Siinä Herra kehottaa meitä, että: ”Huuda minua avuksi hädän päivänä! Minä pelastan sinut, ja sinä kunnioitat minua." Se on paljon sanottu ja paljon luvattu. Eli kun huudamme Jumalan puoleen, hän myöskin auttaa ja pelastaa.

Kun aloin papintöihinnuorena teologina, mietiskelin paljon sitä, miten monet toimitukset ja erityisesti hautajaiset vaikuttaisivat minuun. Tuntuisiko ihmisten hautaaminen vaikealta, ja jaksaisinko käydä läpi aina uudelleen näitä ihmisten elämäntilanteita ja murheellisia hetkiä. Pellossa erityisesti tämä on myös realisoitunut. Viime vuonna järjestelimme seurakunnassa todella monet hautajaiset.

Mutta niissäkin surullisissa hetkissä olen saanut kokea Jumalan huolenpitoa ja rohkaisua. Sanallaan hän lohduttaa surevia, ja johdattaa eteenpäin raskaittenkin vaiheitten jälkeen. Sillä Jeesus on todellakin kuoleman voittaja. Ja kun synnit on anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä, meidän ei tarvitse tuntea pelkoa tai ahdistusta. Ei edes kuoleman äärellä. Aamen.

Saarna Jumalan huolenpidosta

Viime sunnuntai oli Jumalan huolenpidon sunnuntai. Meitä kehotetaan laittamaan kaikki toivomme Jumalan päälle. Jumala pitää meistä huolen ja siksi meidän ei tarvitse huolehtia mistään. Niinhän Jeesuskin kehottaa päivän evankeliumissa (Mt 6:25-34), vuorisaarnan kohdassa: Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa, ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin!

Mitä se Jumalan läsnäolo ja siunaus merkitsee? Saammehan ottaa sen vastaan jokaisen Jumalanpalveluksenkin päätteeksi, kun pappi lukee täältä edestä: Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua. Ja mehän uskomme, että kaikki siunaus tulee Jumalalta. Jumalan huolenpito ja siunaus ei tarkoita kuitenkaan jatkuvaa iloa ja hyvinvointia, vaan sitä, että huonoinakin aikoina Jumala on lähellä. Kaikkina päivinä Jumala myös varjelee meitä.

Vuorisaarnassa on paljon ohjeita, jotka varmasti koskettivat noita tuon ajan Israelilaisia, tai Palestiinan asukkaita. Siellä puhutaan kauniiden luontokuvien avulla siitä, miten kaikki on Jumalan kädessä. Ja siksi näiden kuulijoidenkaan ei tarvitsisi huolehtia elannosta tai ulkoisista asioista. Tokihan ruoan ja juoman puute saattoi olla tuolla ihan todellinenkin ongelma. Ei ollut köyhäinhoitoa tai sosiaalihuoltoa, ei kansalaispalkkaa tai välttämättä edes läheisiä ihmisiä, jotka olisivat huolehtineet köyhistä.

Jeesus ei siis kiellä elämän realiteetteja. Hän kyllä tunsi ihmisen elämää, sen suruja ja murheita. Hän itki ja iloitsi toisten kanssa. Hän suri edesmennyttä ja kohtasi sairaita. Kaikkia niitä ongelmia, joita meilläkin jokaisella on elämämme aikana. Mutta juuri niiden keskelle Jumalan sana ja Jeesuksen puhe on tarkoitettu rohkaisuksi. Siinä hän kehottaa, että älkää huolehtiko, älkää murehtiko. Ainakaan enempää kuin on tarpeen. Sillä jokaiselle päivälle riittävät sen omat murheet.

Me ihmiset olemme hyvin erilaisia. Toinen hermostuu vähemmästä, kun taas toinen sietää enemmänkin rasittavia asioita tai murheitä. Minulla on mm. sellainen puoliso, joka aina palauttaa minut maanpinnalle, kun omien huolieni ja murheitteni kanssa olen painuinut maan alle. Ja sama taitaa toimia toisinkin päin; kun leijailen ilon ja onnistumisten tunteissa, niin sieltäkin, yläilmoista hän osaa vetää minut kauniisti takaisin maanpinnalle.

Siksi ajattelen, että tällaisia ystäviä me tarvitsemme. Ja ne ovat meille Jumalan lahjaa myös seurakunnassa. Aina voimme olla toiselle se toinen kristitty, joka rohkaisee ja auttaa toista vaikeassa tilanteessa. Ja tuo Jumalan siunausta ja läsnäoloa todeksi ja näkyväksi.

Uskonpuhdistajamme Luther selittää tätä Raamatunkohtaa vielä hieman toisesta näkökulmasta. Hän muistuttaa tämän perusteella, että ihminen ei voi palvella kahta Herraa, siis sekä Jumalaa, että mammonaa.

”Katsopa mimmoinen veitikka meidän sydämemme on: täynnä pahuutta ja epäuskoa” Ja ”mammonaksi Kristus nimittää omaisuutta tai rikkauksia, nimenomaan sellaista omaisuutta, jota ei käytetä, vaan pidetään aarteena… jota kootaan talteen, varastoon. Jos mieli tällaista havittelee, levottomana keräillen ja kokoillen mahdollisimman paljon omaisuutta, se todella ei voi pitää Jumalan sanaa ja valtakuntaa suuressakaan arvossa.”

Näin Lutherkin kehottaa meitä uskomaan murheemme Jumalalle ja tyytymään sitten siihen, mikä meitä kohtaa, vain ottaen sen vastaan kärsivällisyydellä ja uskolla. Ja uskoa ja luottamusta me ihmiset todellakin tarvitsemme. Ja uskohan on myös sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä. Eli sisäistä vahvuutta myös vaikeissa hetkissä, ja rakentumista Jumalan sanan varassa, kestävälle perustalle.