Toinen otetaan toinen jätetään

"Valvokaa siis, sillä te ette tiedä, minä päivänä teidän Herranne tulee." (Matt. 24:42) Silloin kun Herra tulee kunniassaan, ajan päättyessä, tapahtuu lopullinen jako yhteiskunnassa. Jako niihin, jotka otetaan pelastuksen valtakuntaan, ja niihin, jotka jätetään tuhoon ja kadotukseen.

Nykyäänkin jako on jo olemassa, vaikka emme sitä näe. Nyt rajalinja ei kulje vain uskovien ja ei-uskovien välillä, vaan myös elämän pyörissä rusentuvien ja suruttomien menestyjien välillä. Yhteiskunnassamme ja globaalissa maailmassa tämä merkitsee yhä enemmän jakautumista rikkaisiin ja köyhiin, mutta myös vallanpitäjiin ja sorrettuihin.

Herran seurakunta elää Herran päivän odotuksessa. Se valvoo ja rukoilee, että olisi valmiina viimeistä tuomiota varten. ”Seurakunta, joka ei odota Herraansa, elää etäällä Herrastansa,” kirjoittaa edesmennyt arkkipiispa Martti Simojoki.

Pellon kirkon alttaritaulu kuvaa vaikuttavalla tavalla Herran saapumista aikojen lopulla. Pellolaiset, jotka elämänsä aikana ovat usein viivähtäneet tämän Aale Hakavan taulun edessä, eivät voi unohtaa sitä, vaikka vieraantuisivat kirkosta tai muuttaisivat pois paikkakunnalta. Kuva on ankara, ehkä pelottavakin. Mutta samalla siihen sisältyy lupaus siitä, että toiset otetaan armon valtakuntaan, ikuiseen iloon ja pelastukseen.

Muistaako seurakuntamme tämän ”maailmanhistorian viimeisen tuokiokuvan”? Valvommeko siinä sieluntilassa, johon Raamattu meitä kohottaa? Moni on vaarassa nukahtaa synnin uneen. Tunnenko olevani itsekin tässä vaarassa?

Viime viikon tiistaina seurakunnassa tehtiin päätös kirkollisveron pitämisestä ennallaan. Se merkitsee seurakunnan hengellisen tehtävän vaikeutumista ja toiminnan karsimista. Toki hyvää toimintaa ei aina saada rahalla, vaan siihen tarvitaan palava sydän ja halu toimia.

Samalla on kuitenkin muistettava, että ero maallisen yhteiskunnan ja hengellisen Jumalan valtakunnan välillä on todellinen. Se ei välttämättä kulje aina edes kirkon seiniä pitkin, vaan Jumalan tuuli puhaltaa siellä, missä tahtoo.

Kun viime viikon lehti lainasi närkästyneitä sanojani kirkkovaltuuston kokouksesta, se unohti niistä tärkeän osan. Ilmaisin huoleni siitä, missä ovat ne kristityt, jotka kantavat huolta seurakunnan hengellisestä toiminnasta. Kunnallinen huolihan tuli kokouksessa selvästi ilmi.

Voihan toki olla, että veron korottamatta jättäminen oli parasta talouspolitiikkaa, kuten moni valtuutettu ajatteli. Näin väitettiin vältettävän kirkosta eroamiset, joilla asiassa vastapuolta peloteltiin. Tähän sisältyy kuitenkin yksi ongelma: Me emme tiedä, milloin seurakunta on mukautunut tämän maailman poliittisiin päätöksiin niin paljon, ettei se enää ole valvova seurakunta.

Naiset yllättivät

Seurakuntavaalin tulos selvisi maanantaina 13.11.2006 klo 21. Vaali oli tällä kertaa hyvin tasainen ja naiset yllättivät. Eniten ääniä saivat Sirkka Liisa Krans (48) ja Satu Saukkoriipi (45). Jos vaalitulos on enne, se voisi tarkoittaa, että valtuustotyöskentelyssä korostuvat äidillisemmät arvot. Se on hyvä, jos tämä auttaa pääsemään edelleen lähemmäksi asiakysymyksiä.

Vaalissa jokainen ehdokas sai ääniä. Näin jokainen seurakuntavaaleissa itsensä likoon laittanut saa kokea äänien saamisen kutsuna palveluun ja vastuuseen. Ehdokkaaksi päätyminen ja äänien voittaminen merkitsee luottamuksen osoitusta. Se puolestaan saa kysymään, miten voimme toimia Jumalan perheväen, "pienten ja suurten" parhaaksi.

Harmittavaa oli äänestysprosentin putoaminen 23:een. Se on parempi, kuin valtakunnallinen keskiarvo 14 %, mutta suunta oli selvästi laskeva. Onkin kysyttävä kriittisesti, miksi ihmiset eivät halunneet äänestää?

Aktivoivaan, tasa-arvoiseen ja toisia kunnioittavaan työskentelyyn kuitenkin kutsutaan nyt myös uusia valtuutettuja. Heitä tuli tällä kertaa kaikkiaan 14. Ja 19:sta valtuutetusta naisia on peräti 13.

Älä usko kaikkea!

Kaikkea, mitä lehdessä lukee, ei kannata uskoa. Kaikkea, mitä maailmalla kerrotaan, ei kannata ottaa vakavasti. Näinhän meitä opetetaan. Ja se on kyllä totta. Usein kertomuksen taustalla vaikuttavat kertojan omat intohimot tai mielihalut. Ja lehtijuttuihin vaikuttaa liian usein poliittiset mielipiteet. Politiikassa ei tietysti sinänsä ole mitään vikaa, jos se ymmärretään yhteisten asioiden hoitamiseksi. Mutta silloin, kun siitä tulee omien asioiden hoitamista yhteisten asioiden varjolla, ollaan pahasti pielessä.

Sama koskee tätä kirkon sarkaa: Jos kaikki kristinuskon piirissä syntyneet "profetiat" ja "näyt" otetaan vakavasti, maailma olisi aika erikoinen paikka. Subjektiiviset näyt ovat vielä hankalampia käsitellä: niitä ei voi kiistää, jos toinen sanoo niiden olevan jumallista alkuperää. Ilmoitusluonteisesta tiedosta on paha keskustella, vaikka se olisi kuinka hullua tahansa.

Siksi ei kannata uskoa kaikkea. Harva meistä kelpaa Jumalan äänitorveksi.

Luther opetti, että Jumalan sana on läsnä Raamatussa. Mutta ei kaikki Raamatussa ole automaattisesti jumalallista ilmoitusta. Raamattu on syntynyt tiettynä ajanjaksona, tietyissä tilanteissa, ja tietyn inhimillisen prosessin tuloksena. Toisin kuin "taivaasta pudonnut koraani".

Jumalan sana on raamatussa läsnä kuin pieni lapsi kapaloissa. Ilman kapaloita lapsi jäätyisi tänne kylmään maailmaan, eikä hyödyttäisi ketään. Siksi kai Jumalan sanankin täytyy kätkeytyä inhimilliseen puheeseen, että me voisimme edes jotenkin ymmärtää sen ja ottaa sen vastaan.

Maailmaan mahtuu paljon puhetta. Joku puhe on hyvää ja jollakin taas on negatiivisempia vaikutuksia. Tähän inhimilliseen tietoon kannattaa kuitenkin suhtautua sopivalla kriittisyydellä. Kaikkea ei kannata uskoa.