Jumalaton vai epäjumalanpalvoja?

Eräässä radio-ohjelmassa kuvailtiin ironisesti, miten meidän kristittyjen ja uskovaisten pahin vihollinen on ateisti. Tämä kuva on muodostunut nykyajan ihmisten mielissä, kun nykyajan ateistit kampanjoivat näkyvästi kaikkia kristillisiä tapoja ja perinteitä vastaan. Ns. vapaa-ajattelijat vaikuttavatkin nykyään olevan kaikkea muuta kuin vapaan ajattelun edustajia... Itse olen huolissani siitä, että ristejä vaaditaan pois näkyviltä paikoilta, eikä lapsille saisi enää opettaa kristillisiä tapoja. Toisin sanoen pyritään kieltämään uskonnonharjoituksen mahdollisuudet.

Toisaalta kristittyjen pahin, tai ainakaan lähin, vihollinen ei taida kuitenkaan olla ateisti, eli jumalankieltäjä. Toki Raamatussakin varoitetaan "jumalattomista", mutta näiden ohella puhutaan paljon myös "epäjumalanpalvojista". Ja monissa Raamatun vanhoissa osissa nämä epäjumalanpalvojat näyttäisivät olevan pahempi uhka Jumalan kansalle.

Juutalaiselle, Jumalan valitulle kansalle, tämä uhka tuli usein vieraiden kansojen joukosta, mutta myös omien keskuudesta. Oli suuri häpeä, jos kansan jäsenet lankesivat epäjumalanpalvontaan. Mutta mitä tämä vaarallinen epäjumalanpalvonta voisi merkitä nykyaikana, vaikkapa meillä täällä Suomessa?

Varsinaista toisiin uskontoihin liittyvää uskonnonharjoitusta pahempi uhka meille uskoville taitaa olla se, että meidän uskomme muuttuu epäjumalanpalvonnaksi omien ajatustemme ja asenteidemme kautta. Että usko vääristyy ja käy niin, ettei se, mihin uskomme, olekaan enää oikea, pyhä, kaikkivaltias, kolmiyhteinen Jumala. Tämä voi tapahtua salakavalasti: Tällöin usko alkaakin kohdistua omaan valtaan, rahaan, omiin kykyihin, toiseen ihmiseen, johonkin yksittäiseen uskonkappaleeseen tai omalla tavalla tulkittuun raamatunjakeeseen.

Tämänkaltainen epäjumalanpalvonta voi olla meille itsellemme vaarallisempaa kuin ateistien tempoilut.

Surusta

Olen aina pitänyt vaikeana surevan ihmisen kohtaamista jalohduttamista. Se on papin lähes jokapäiväistä arkityötä, vaikka se onkin niin vaikeaa. En oikein tiedä, mikä surun kohtaamista helpottaisi, silloin kun on menettänyt läheisen ihmisen.

Kerran eräs kaveri vertaisikin läheisen menettäneen ihmisen tilannetta helvettiin. Kun kaikkein rakkain on vasta kuollut, ihminen kulkee kuin sumussa, puristava tunne sisällään, eikä näe tietä eteenpäin.

No, kaverini arveli tämän olevan tyhjentävä selitys helvetille. Pappina arvelen kadotuksesta toisin. Ja siksi meidän on hyvä muistaa oma kuolevaisuutemme. Mutta myös siksi, että osaisimme valmistautua siihen.

Tunteiden käsittely ja lohduttavan uskon varaan heittäytyminen eivät ole vain oman järjellisen päätäntävallan alaisia asioita, ja siksi surun käsittely keskustellen voi olla hyvä asia. Pappina on vain joskus niin vaikeaa saada keskustelua avattua, silloin kun valmistaudutaan hautajaisiin. Usein papin kohtaaminen muodostuu tekniseksi, käytännön asioiden sopimiseksi.

Seurakunnassamme alkaa marraskuussa sururyhmä. Toivon, että sururyhmä on paikka, jossa voi rauhassa, ilman mitään kiireitä ja paineita purkaa ja käsitellä surun tunteita, yhdessä diakonissan, seurakuntapastorin ja toisten surevien kanssa.

Vain yksi kirja

Vanhentuneen Lutherin tiedettiin harmitelleen elämävarrella kirjoittamiensa kirjojen määrää. Tärkeänä hän piti kirjoittamaansa 'Sidottua ratkaisuvaltaa', joka käsittelee ihmisen kyvyttömyyttä pelastuksen asiassa. Pelastuminen on aina Jumalan lahja, eikä ihminen voi siihen vaikuttaa.

Tärkein kirja meille kristityille on tietenkin Raamattu. Siinä kerrotaan Jumalan rakkaudesta meitä ihmisiä kohtaan. Vanhan testamentin hyvät lupaukset saavat täyttymyksensä Uuden testamentin sanomassa: Kristus on tullut syntiinlangenneen ihmissuvun pelastajaksi ja vapahtajaksi.

Joskus tuntuu, että kirjat ovat katoavaa kansanperinnettä. Nykyajan päivittyvä tieto löytyy internetistä ja muista sähköisistä tiedotusvälineistä. Olisi hyvä, jos Jumalan sanakin löytäisi tiensä internetiin. Siksi kirkossa ja seurakunnissa tehdään työtä netin sisällöntarjonnan hyväksi. Olisikin tärkeää, että valheellisen ja huonon tiedon ohella tarjolla olisi myös Jumalan hyviä lupauksia.

Työpaikkamme komeroita oli tänään pakko tyhjentää. Surullista oli todeta, että kaapeissa oli paljon kirjoja, joilla ei ollut enää merkitystä tai arvoa. Paljon oli turhaa tekstiä, ja ehkä myös kirjoja, joista oli aikoinaan maksettu käypä hinta. Ehkä vanhentuneella Lutherilla nousi samoja ajatuksia kuin minulla: paljon on maailmassa puhetta ja tekstiä... mutta mitä se hyödyttää...?

Yksi kirja on kuitenkin tarpeen, pelastumisemme takia. Monen hyvänkin kirjan ääreltä on siis tärkeää palata kaikkein perustavimman asian ja kirjan äärelle. Aina uudelleen, aika ajoin.

Hautausmaasta

Pellon seurakunnan on laajennettava hautausmaata, koska hautaustoimi on seurakuntamme vilkkaimpia työaloja. Joku onkin pahoittanut mielensä hautausmaamme nykytilan vuoksi. Tässä lyhyt katsaus tilanteeseen, joka hautausmaallamme on nyt päällä.

Seurakuntamme tosiaan tarvitsee kipeästi uutta hautausalaa. Viime vuonna pääsimme asiassa vihdoin eteenpäin kirkkovaltuuston hyväksyttyä hautausmaan laajennussuunnitelman. Tämä laajennustyö on nyt vielä kesken.

Viime kesänä laajennusalalta kaadettiin ylimääräiset puut. Sitten teimme talkoilla yhdessä kiviaidan, joka minun mielestäni on oikein komea (ja oikea talkootyön voimannäyte). Tänä keväänä kirkkoneuvosto päätti hautausmaalaajennuksen jatkotöistä. Loputkin puut päätettiin kaataa, jotta uuden hauta-alueen kivet ja kannot voidaan poistaa, sekä maa vaihtaa hautaustoimen vaatimuksia vastaavaksi. Samalla kirkkoneuvosto päätti, että hautausmaan viereen istutetaan uusia puita, puutarhamaisuuden ja näkösuojan saavuttamiseksi.

Sanotaan, että keskeneräistä työtä ei saisi arvostella. Toki kirkkoneuvostona otamme kaiken kritiikin vastaan, jota sille esitetään. Eritoten, kun on kyse näinkin herkästä ja tunteita liikuttavasta asiasta. Samalla kuitenkin toivomme sekä seurakuntalaisilta että ulkopaikkakuntalaisilta kärsivällisyyttä, sillä maansiirtotöiden vuoksi ”pahempaa” on vielä luvassa, ennen kuin saamme hautausmaasta jälleen kauniin. Uskon, että elokuun 7. päivänä, jolloin vietämme hautausmaalaajennuksen vihkijuhlaa, saamme nauttia pyhitetyn maan loistosta luomakunnan kauniissa vehreydessä.

Auttaako Jeesus hädässä?

Viime sunnuntaina kysyin kirkossa seurakuntalaisilta, että auttaako Jeesus hädässä? Miten on? Auttaako?

Kirkossa aloitettiin yhteisvastuukeräys. Teemana on tänä vuonna Työ ja osallisuus. Keräyksellä tuetaan Suoman maahanmuuttajia ja Bangladeshin köyhiä. Siksi tämä kysymys on nyt ajankohtainen, kun kerääjät lähetvät liikkeelle: Auttaako Jeesus? Eli autammeko me? Toimimmeko me hänen käsinään ja jalkoinaan tämän maailman keskellä? Olemmeko ns. Kristuksena apua tarvitsevalle lähimmäiselle, kuten Luther sitä kuvasi?

Evankeliumit kertovat siitä, mitä kaikkea Jeesus teki silloin 2000 vuotta sitten. Usein hän auttoi ihmisiä, tuli lähelle heitä, jotka tarvitsivat apua. Myös opetuslapsia, kun he myrskyisellä järvellä joutuivat järvihätään. Kun opetuslapset väsyivät soutamiseen ja alkoivat pelätä, Jeesus tuli veden pinnalla kävellen ja sanoi: "Minä tässä olen, älkää pelätkö."

Jeesus auttaa hädässä. Näin me saamme lukea Raamatusta. Hädässä ystävä tunnetaan, on meille tuttu sanonta. Yhteisvastuutempauksessa viime vuonna saimme kuulla Pellon seurakuntatalolla tutun ystävän laulun. Siinä kysytään, että mistä ystävän tuntee. Vastauksena on, että ystävä seisoo vierellä vaikeuksienkin kohdatessa. Jos ihmisen elämä ajautui umpikujaan, hän saattaa kohdistaa kysymyksen lähellä olevalle: pysytkö sinä silti minun ystävänäni?

Kkun ihmisen elämässä tapahtuu jotakin ikävää, lähellä olevat varjelevat itseään. He vetäytyvät ongelmatapauksen läheisyydestä ja kaikenlaisesta vastuusta. Jeesus oli kuitenkin myös syntisten ystävä ja viihtyi niiden seurassa, joita muut eivät hyväksyneet. Tässä hän antoi esikuvan meille kristityille. Eli autammeko me toisia hädässä? Pysymmekö me vierellä silloinkin, kun muut kaikkoavat?

On todella hienoa silloin, kun hätääntyy, läheinen ihminen tulee luo ja sanoo: pysy rauhallisena, älä pelkää. Ja vaikka meillä ei tällaista ystävää enää olisikaan, Jeesus itse haluaa tulla meidän luoksemme ja sanoa nämä sanat: Älä pelkää, minä tässä olen.

Vuoden vaihtuessa

Vuoden vaihtuessa sitä miettii, mitä kaikkea vanha vuosi on pitänyt sisällään. Ja mitä uusi tuo tullessaan... Tietenkin itse kukin meistä toivoo, että uusi vuosi olisi parempi kuin vanha. Aloitamme uuden ”Jeesuksen nimessä”, joten ainakin me toivomme niin. Merkitseehän Jeesuksen nimi ”Herra pelastaa”.

Meillä Pellon seurakunnassa työntekijätilanne on ollut kovassa muutoksessa. Seurakuntapastori on vaihtunut, seurakuntamestari, nuorisotyönohjaaja, kanttori ja talouspäällikkö ovat olleet virkavapaalla, ja osan tehtävistä ovat hoitaneet sijaiset. Olenkin huomannut, että rekrytointi on yksi haastavimpia asioita kaltaisellemme pienelle, pohjoissuomalaiselle seurakunnalle.

Kirkkovaltuuston yksi merkittävimpiä päätöksiä viime vuonna oli Pellon hautausmaan laajennussuunnitelman hyväksyminen. Syksyllä pidimme tähän liittyen hautausmaalla kiviaidansiirtotalkoita. Tehtävä oli oikea talkootyön voimainponnistus, kun samaan aikaan paikkakunnalle rakennettiin monitoimi-koirahallia myös talkoovoimin.

Kevät puolestaan muistutti elämän häilyväisyydestä: Myanmarin myrskyissä ja Kiinan maanjäristyksissä kuoli kymmeniätuhansia ihmisiä. Katastrofeissa kärsineitä haluttiin muistaa meillä seurakunnassakin rukoushetkin ja rahalahjoituksin.

Vuodenvaihteen ilouutinen oli, että saimme seurakunnallemme uuden nimikkolähetin Suomen lähetysseuran diakoniatyöhön Tansaniaan. Muistathan rukoilla tämän työn puolesta, kuten koko seurakuntamme alkavan toimintavuoden puolesta.

Siunattua uutta vuotta!