Jouluaaton lupaus: En saarnaa uskontopolitiikasta, Al-Holin lapsista tai maailmanlopusta

Joulusaarnan kirjoittaminen lienee papin vaikeimpia työtehtäviä. Kirkko on täynnä väkeä, eikä kaikilla kuulijoilla ole suinkaan läheistä suhdetta kotiseurakuntaansa tai uskonasioihin. Jotakin pitäisi osata sanoa, mielellään puhuttelevaakin, mutta samalla sanottava pitäisi osata sovittaa joulun tilanteeseen. Liian usein me papit olemme tuhlanneet hyvin tilaisuuden puhumalla omista korvasyyhyistä, kuten saarnaopettajat sitä kuvaavat…

Tänä vuonna joulukirkko tarjoaisi paljon herkulliselta tuntuvia mahdollisuuksia. Uskontopolitiikassa on menty karmivaan suuntaan. Valtiovalta ja eri viranomaiset siivoavat kristillistä uskoa pois julkisista tilanteista. Kangasalla kiellettiin Enkeli taivaan -virren aikana seisominen, kun se muistuttaa uskonnon harjoitusta. Apulaisoikeusasiamies katsoi, ettei koulujen joulujuhlia voida pitää kirkoissa, kun kirkko on nimenomaan jumalanpalvelusten toimittamiseen tarkoitettu paikka. Ja virastojen perinteisiä jouluhartauksia jää pitämättä, kun niissä ei kuulemma toteudu uskonnollinen tasavertaisuus.

Taustalla olevia kanteluita eivät tee kuitenkaan muun uskoiset, vaan suomalaiset ateistit, joiden näkemyksen mukaan uskonnonharjoituksen tulee olla vain yksityistä, ei missään tilanteessa yhteisöllistä. Ja uskonnonvapauden tulisi olla vain negatiivista, siis oikeutta uskonnottomuuteen, eikä positiivista, eli oikeutta uskonnon harjoitukseen. Suomalaisessa kontekstissa tilanne on tällä hetkellä ongelmallinen. Valtiovallan ja viranomaisten linjaukset vievät yhteiskuntaamme suvaitsemattomaan suuntaan, eikä kouluissakaan lapsista kasva enää (muitakaan) uskontoja ymmärtäviä.

Joulun alla toinen kuuma poliittinen peruna on ollut Al-Holin pakolaisleirillä olevat suomalaiset, naiset ja lapset. Joulun tulo antaa tähän kiistelyyn oman näkökulmansa. Poliittisessa debatissa on lainattu ahkerasti joulun sanomaa, että nytkö ”laps’ hankeen hukkuu, unhoittuu”, jos pakolaisleirin lapsia ei tuoda Suomeen. Ja toisaalta lehtien mielipidekirjoituksissa on kirottu uutta hallitusta, joka enemmän välittää ulkomaan terroristeista, kuin suomalaisista vanhuksista, jotka makaavat hoitolaitoksissaan omissa ulosteissaan. Konnotaatiot ja mielikuvat näissä asioissa ovat voimakkaita, mutta niitä viljellään nyt runsaasti. Itse olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, ettei minun asiantuntemus taida riittää tämänkään asian oikeudenmukaiseen käsittelyyn, ainakaan joulusaarnassa.

Lauritsalan kirkon kauneimmat joululaulut -tilaisuus pääsi Ylen uutisiin saakka, kun kirkkoherra oli siteerannut joidenkin tieteentekijöiden näkemystä maailmanlopun tulosta. Kirkkokansa oli järkyttynyt asiasta, kollegat ennemminkin puhujan tilannetajun (ja oikeiden uutisten) puutteesta.

Joulukirkko on saarnaajalle vaikea tilanne: kirkko on täynnä väkeä… jotakin pitäisi osata sanoa, mielellään jotakin todellista ja puhuttelevaa… haluanko kohauttaa ja järkyttää? Vai olisiko se ennemminkin median (sosiaalisen ja sen perinteisen) toimintatapa: mitä vavahduttavampi uutinen, sitä enemmän lukijoita, kommentointeja ja jakoja…

Mielestäni joulusaarna ei saisi langeta pelkkiin ajankohtaisuuksiin tai ainakaan seota politiikkaan. Toisaalta tämä merkitsee, että joulusaarna saattaa olla tylsänmakuinen. Ja sitähän sanomamme ei myöskään saisi olla: hajutonta, mautonta, väritöntä…

No luulen, että jokaisella kirkkoon tulevalla on mukanaan omat asiansa, myös taakkansa, joissa riittää kannettavaa näin joulunakin. Siihen mielenmaisemaa moni varmasti odottaa ja kaipaa joulun ilosanomaa ja toivoa.

Laulaja-lauluntekijä Anna Maria Rahikainen, alias Mariska, on kokenut uskontopolitiikan uudet linjaukset, kun hänen laulunsa ”Mestaripiirros” ei kelvannut tunnustuksellisuutensa vuoksi esimerkiksi äidinkielen oppikirjaan. Mariska kuvaa kristillistä uskoa kuitenkin hyvin sanoessaan eräässä haastattelussa, että ”Jeesus menee murtuneisiin sydämiin.”

Uskoisin että tätä moni kirkkoon tuleva kuitenkin kaipaa ja tarvitsee. Joulusanoman ydintä, eikä ajankohtaista päivitystä politiikasta ja uutisvirroista. Siksi lupaan, että tänä jouluna en saarnaa uskontopolitiikasta, Al-Holin lapsista tai maailmanlopusta. Vaikka toki toivon, että joulun sanoma voisi tuoda toivoa näihinkin kipeisiin asioihin.

Koskenniskan kyläkirkko 100 vuotta

Viime sunnuntaina juhlistimme Koskenniskan kyläkirkon 100-vuotista taivalta. Tuolloin viime vuosisadan alussa pohdittiin oman seurakunnankin perustamista Pohjois-Iittiin, mutta uskon, että rukoushuonepiiri ja tämä kyläkirkko vastasi silloin ja vastaa edelleen paremmin kylän ja alueen hengellisiin tarpeisiin. Kyläkirkko antaa edelleen mahdollisuuden kehittää tämän kylän ja alueen seurakuntaelämää, ja luo näin myös laajempaa yhteyttä kristittyjen välille.

 

Päivän evankeliumissakin oli käsillä juhlat (ks. Matt. 22:1-14). No tuo päivän evankeliumin juhlatuntu on hieman erikoinen. Ehkä se on tuttu monelle seurakunnan toimijalle ja työntekijälle. Meidän juhliimme ei aina haluta tulla. Monet maailmalliset riennot ovat paljon houkuttelevampia, kuin vaikkapa seurat, jumalanpalvelus tai raamattupiiri.

 

Ja senkin saa huomata, että usein nämä seurakunnalliset tarjoukset eivät kelpaa ns. ensin kutsutuille: Menestyneille ja hyvää ja suosiollista elämää eläville. Sen sijaan ne, joiden elämässä on ollut vaikeuksia, ovat monesti niitä, jotka mieluummin vastaavat kutsuun myönteisesti. Kun on kokenut rakkaudettomuutta, Jumalan rakkaus kelpaa. Kun on kokenut synnin kahleet, tarvitsee oikeasti Vapahtajaa. Ja kun on itse epäonnistunut, tarvitsee vahvaa, voimakasta, kaikkivaltiasta Jumalaa.

 

Näinhän se menee, eikö niin…? Siksi monesti epäonnistujat, huumeiden käyttäjät, alkoholistit, rikoksesta tuomitut ovat kaikkein voimakkaimpia ja vakuuttavampia evankeliumin julistajia. He todella tietävät, mistä puhuvat. Kun omat tiedot taidot ja voimat on riisuttu, silloin Jumalan armo ja voima voi todellakin tuilla esille oikein.

 

Mutta on tuossa evankeliumin juhlatilanteessa vielä toinenkin hämmästyttävä näkökulma. Siis tämän julman väkivallan lisäksi, jota kuningas ja hänen sotajoukkonsa harrastavat. Nimittäin tämä mies, joka oli tullut hääjuhlaan ilman hääpukua.

 

Mistähän puvusta tässä oikein puhutaan? Virressä 621:3 sitä kuvataan hyvin:

Itsessäni olen kyllä kurja, köyhä syntinen,
mutta Yljän puku yllä olen lumivalkoinen.
Olen puhdas, kaunis lilja Mestarini tarhassa,
olen taivaan kypsä vilja armostansa suuresta.

Tämä on sellainen virsi, jota käytän mielellään hautajaisissa. Siinä sanotaan jotakin oleellista meidän uskostamme ja siitä, missä on pelastuksemme lähde. Jo kasteemme hetkellä meidät on puettu valkeaan juhlapukuun. Sen mukana meille lahjoitetaan syntien anteeksiantamus, Jumalan armo ja osallisuus iankaikkisesta elämästä. Kastevesi Jumalan sanaan liitettynä on siis pelastavaa vettä, sillä se pesee meidät puhtaaksi kaikesta synnistä. Ja näin meidän likainen matkavaatteemme muuttuu kirkkaan valkeaksi juhlapuvuksi.

 

Viime maanantain lehdessä kehotettiin hautajaisjärjestäjiä tekemään hautajaisista oman näköisiä, ja näin pukemaan vainaja vaikkapa omiin lempiverkkareihin, kun hänet arkutetaan. No tuosta virrenkin sanasta vaarin ottaneena, en haluaisi näin tehdä. Ei meidän omat vaatteemme, omat ominaisuutemme ja omat teot riitä taivaspaikkaan, tai evääksi taivasmatkalle. Kyllä me tarvitsemme jotakin muuta. Kristuksen lahjoittamaa vanhurskautta, sitä pyhyyttä, joka tulee yksin Jumalalta. Sen varassa voimme vasta olla todellisesti puhtaaksi pestyjä ja valmiita taivaan ilojuhlaa varten.

 

Tästä lahjavanhurskaudesta kertoo Juuri kastepuku, konfirmoitavien valkea alba, ja morsiamen valkoinen hääpuku. Ja toivon, että siitä kertoisi myös se puhtaan valkoinen viimeinen asu, joka puetaan päällemme hautajaisarkkuun, kun aikamme täällä on jo päättynyt.

 

On hienoa, että tämä rukoushuone ja kyläkirkko on saanut jo sadan vuoden ajan muistuttaa tämän paikkakunnan ihmisiä Jumalan rakkaudesta, armosta ja syntien anteeksiantamisesta. Sekä siitä evankeliumin ilosta, jonka saamme ottaa vastaan uskon kautta.

 

Tämä kuluva pyhäpäivä muistuttaa meitä siitä, että Jumalan valtakunta on lahja, jonka saamme ottaa vastaan ilmaiseksi. Mutta jos emme ota sitä vastaan, ei meistä ole juhlavieraiksi taivaan ilojuhlaan. Mutta koska Vapahtajamme on kuollut ja kärsinyt Golgatan ristillä meidän vuoksemme, tuo lahja kuuluu meille kaikille, myös kaikkein syntisimmälle ihmiselle.

 

Jeesus lähettää omansa maailmaan todistamaan tästä armosta ja palvelemaan ihmisiä hänen nimessään. Näin jokainen Kristitty on Vapahtajan lähettiläs, kuten evankeliumikirja tätä asiaa kuvaa. Ikään kuin Kristus toiselle ihmiselle, lähimmäiselle. Ja tähän tärkeään tehtävään meidät varustetaan juuri yhteisessä jumalanpalveluksessa, myös täällä Koskenkylän kyläkirkossa.

Uskonto vai rakkaus?

Viime sunnuntain evankeliumissa Jeesus varoitti oman aikansa ihmisiä laittamassa uskonnollisia muotomenoja lähimmäisenrakkauden ja inhimillisyyden edelle: ”Jos siis olet viemässä uhrilahjaasi alttarille ja siinä muistat, että veljelläsi on jotakin sinua vastaan, niin jätä lahjasi alttarin eteen ja käy ensin sopimassa veljesi kanssa. Mene sitten vasta antamaan lahjasi.”

Meidän kirkoissamme ei viedä uhrilahjoja alttarille, mutta Jeesuksen ohje sopii mietittäväksi, ennen kuin käymme ehtoollispöytään tai osallistumme hengellisiin tilaisuuksiin.

Rakkaus on tärkeämpää kuin uskonto. Mutta elävä usko pitää sisällään rakkaudellisen, armollisen asenteen. Silloinkin, kun se on vaikeaa. Tähän on hyvä pyrkiä, vaikka usein koemmekin epäonnistuvamme siinä. Siksi tarvitaan sovinnon tekoa, joka ei lepää meidän tekojemme varassa, vaan Kristuksen sovitustyössä. Siinä on anteeksiantamus, jonka pitäisi riittää meille jokaiselle.

Meidän rakkautemme ei ole täydellistä. Siitä ensi sunnuntain kirkollinen aihe ”Rakkauden laki” muistuttaa. Kristus tuli täyttämään Jumalan tahdon, hän oli rakkaudessaankin täydellinen, kun me emme sitä ole. Näin hän täytti kaiken meidän puolestamme, että me voisimme turvautua häneen, ja seurata hänen esimerkkiään.

Jumalan rakkaus tulee selvimmin esille siinä, että Jeesus naulittiin ristille meidän syntiemme sovitukseksi. Että me voisimme pelastua, uskomalla häneen.

Siis jos pitää valita, valitse ennemmin rakkaus kuin uskonto. Mutta elävä usko pitää sisällään myös rakkauden ja iankaikkisuuden toivon.

Vanhemman puhe Iitin lukion ylioppilasjuhlissa

Arvoisat ylioppilaat, hyvä rehtori, opettajat sekä muut juhlavieraat.

Yli vuosikymmenen kestänyt koulutaival on nyt takana ja on juhlan aika. Meillä vanhemmilla mieleen nousevat erinäiset sattumukset teidän lastemme elämästä ja kasvun vuosista. Mielellämme muistelemme kaikkea tapahtunutta ja peilaamme sitä nyt tähän päivään, kun saamme olla onnittelemassa teitä, uusia ylioppilaita.

 

Vanhemman ja lapsen suhde on ainutlaatuinen ja herkkä suhde. Siihen sisältyy monenlaisia tunteita, sekä onnistumisia ja epäonnistumisiakin.

 

Kaikki me olemme osaltamme kasvatuksemme tulosta, myös te tämän vuoden ylioppilaat. Samalla olette opetelleet omaa vastuuta opiskelussa ja ylioppilaskirjoituksiin valmistautumisessa. Opettajienne johdolla olette kasvaneet tiedossa, vastuussa ja opiskelutaidoissa. Siinä myös opettajan ja oppilaan suhde on ollut tärkeällä sijalla, eikä sitä voi korvata mikään tekninen apuväline tai itseoppiminen. Siksi tänään on aika lausua lämpimät kiitokset myös kaikille Iitin lukion työntekijöille, kuten myös näiden nuorten aikaisemmille opettajille.

 

Tästä opettajan ja oppilaan suhteesta haluaisin nostaa esimerkin 2000 vuoden takaa. Tuolloin apostoli Paavalin oppilaana oli nuori Timoteus, jonka elämän ja työn haasteista kerrotaan Raamatussa, Timoteuskirjeissä. Paavalin ohjeet oppipojalleen sopivat hyvin myös tähän hetkeen, kun olemme onnittelemassa teitä tuoreita ylioppilaita ja antamassa teille evästystä tuleviin haasteisiin.

 

Tämä Timoteus oli syntynyt Vähän-Aasian Lystrassa ja hän oli kääntynyt kristityksi kuultuaan Paavalin julistusta. Hän oli Paavalille kaikkein läheisin työtoveri, kuin oma poika. Ja luultavasti Timoteus oli Paavalin rinnalla loppuun saakka, viimeiseen vangitsemiseen asti.

 

Timoteuksen asema tuolloin oli vähän kuin ylioppilaan asema nyt yhteiskunnassamme. Te ylioppilaat voitte aidosti olla iloisia saavutuksestanne, valkolakista ja hyvistä arvosanoista. Samalla muistamme ja kannustamme niitä, joilta lakki jäi nyt vielä samatta. Ylioppilaskin on vielä oppilas, ei täydellinen, saati jotenkin toisia parempi tai yhteiskunnan yläluokkaa. Siksi on tarpeen korostaa koko elämän läpi jatkuvaa oppimista, ja toisaalta meistä riippumattomia arvoja ja auktoriteetteja. Sekä tieteen sitoutumattomuutta: Lopullisen tiedon omiminen herättää aina vastareaktion. Ja tieteen tekeminen merkitsee aina vasta-argumenttien arvostavaa kuuntelua.

 

Näihin näkökulmiin apostoli Paavali neuvoi taitavasti nuorta työtoveriaan, oppilastaan. Hän kielsi Timoteusta harrastamasta turhia loruja ja sukuluetteloja: ei ihmisen syntyperä määrittele häntä tai hänen asemaansa lopullisesti. Sen sijaan tulee pyrkiä rakkauteen, joka tulee puhtaasta sydämestä, hyvästä omastatunnosta sekä vilpittömästä uskosta.

 

Sitten hän kehottaa Timoteusta pitämään esirukouksia toisten puolesta, erityisesti vallanpitäjien puolesta, jotta yhteiskunnassa saataisiin viettää tyyntä ja rauhallista elämää. Sitten Paavali muistuttaa, että ruumiin harjoittaminen on myös tarpeen, siis liikunta, mutta ennen muuta hyvän oppilaan kannattaa keskittyä oikeaan oppiin ja uskoon. Timoteuksen tulisi kerätä rikkaudekseen hyviä tekoja ja jakaa anteliaasti omastaan muille. Siis ei myöskään ylioppilaan pääoma ole ensi sijassa häntä itseään varten, vaan se on annettu yhteiseksi hyväksi. Jos oppiarvo tai tutkinto tuokin etua työmarkkinoilla ja omaan tienestiin, eikö tärkeämpää ole kuitenkin se, miten yksilöinä voitte olla rakentamassa yhteiskuntaamme nyt ja tulevaisuudessa?

 

Ylioppilas seisoo yhteiskunnassamme rajapyykillä. Olette nyt suorittaneet koulunne ja saavuttaneet täysi-ikäisyyden. Olette saaneet monia oikeuksia ja joudutte nyt miettimään tulevaisuutta ja elämänuraanne eteenpäin. Nuoruuden ja aikuisuuden välissä joudutte miettimään myös omaa identiteettiänne, eikä se välttämättä ole helppoa, kun asiaan liittyy myös vapauden ja vastuun kysymykset.

 

Paavali kirjoitti samasta asiasta Timoteukselle seuraavasti: ”Kenenkään ei pidä väheksyä sinua nuoruutesi vuoksi. Näytä sinä hyvää esimerkkiä puheissasi ja elämäntavoissasi, rakkaudessa, uskossa ja puhtaudessa.” ”Karta nuoruuden kiihkoa ja pyri tasapuolisuuteen - ja rauhaan...” ”Pyri kaikin voimin osoittautumaan Jumalan silmissä luotettavaksi työntekijäksi, joka ei häpeä työtään ja joka opettaa totuuden sanaa oikein.”

 

Niin. Tänä aikana totuus ja oikean tiedon paikkaansa pitävyys on noussut entistä suurempaan arvoon. Valheuutiset, tietoverkkojen trollit sekä monenlaiset valtiollisetkin vaikuttamisyritykset pyrkivät hämärtämään sitä, mikä on totta ja oikeaa.

 

Ajattelen, että meillä Suomessa asiat ovat tässä tärkeässä kysymyksessä vielä kohtuullisen hyvin. Amerikkalainen mediayhtiö CNN korosti suomalaisen koulutuksen ja kasvatuksen merkitystä, kun kouluissamme opetetaan kriittistä ajattelua sekä medialukutaitoja. Perustana lasten ja nuorten medialukutaidolle on luonnollisesti hyvä peruskoulutus, jota pidetään kansainvälisissäkin vertailuissa korkeatasoisena.

 

Niin, hyvät ylioppilaat, opettajat sekä juhlavieraat. Tässä ajassa, jossa elämme, meidät ympäröi yhä suurempi tiedon määrä, opillinen sekamelska ja moninaiset vaikutteet. Joskus voi olla vaikea tietää, mikä on oikein, mitä asioista pitäisi ajatella ja mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Myös tähän kaikkeen apostoli Paavali antaa hyvän ohjeen kahden vuosituhannen takaa, kun hän kirjoitti rakkaalle oppilaalleen Timoteukselle: 

 

”Pidä sinä kiinni siitä, minkä olet oppinut. Sinähän olet siitä varma, koska tiedät, keiltä olet sen oppinut. Olet myös jo lapsesta asti tuntenut pyhät kirjoitukset, jotka voivat antaa sinulle viisautta, niin että pelastut uskomalla Kristukseen Jeesukseen.”

 

Vanhemman ja lapsen suhde on erityinen suhde, kuten on myös oppilaan ja opettajan suhde. Siihen sisältyy itse asiassa tiedon, taidon ja opetuksen senkaltainen todistusvoima, jollaista teoreettisella tasolla on muuten vaikea saavuttaa. Siksi haluan kiittää tänään kaikkia ylioppilaittemme opettajia, ja muistuttaa teitä nuoria tämän työn ja opetuksen merkityksestä, kaikkien valheuutisten ja väärien opetusten vastavoimana. Kuten apostoli sen muotoili: ” Pidä sinä kiinni siitä, minkä olet oppinut. Sinähän olet siitä varma, koska tiedät, keiltä olet sen oppinut.”

 

Onnea ja hyvän Jumalan siunausta teille rakkaille ylioppilaillemme!

Seurakunnan syntymäpäivä

Kesäkuun alussa sekä Kuusankosken että Iitin seurakunnissa vietetään seurakunnan syntymäpäiväjuhlia. Syntymäpäiväsankareilla on yhteinen historia: Kuusankosken alueita irrotettiin emäpitäjä Iitistä 100 vuotta sitten. Ja Iitin kirkkopitäjä täyttää 480 vuotta, kun kuningas Kustaa Vaasaa antoi seurakunnan perustamista koskeneen vahvistusasiakirjan 2.6.1539.

Pian koittaa helluntaiaika, joka kertoo laajemminkin kristillisen seurakunnan ja kirkon syntymästä. Kirkko ei ole mikään yhdistys tai vain saman mielisten ihmisten yhteenliittymä. Seurakunta ei muodostu jonkin yhteisen harrastuneisuuden ympärille, vaan sen synnyttää Pyhä Henki.

Helluntaiepistolassa (Ap.t. 2: 1-13) kerrotaan, miten Jeesuksen seuraajia ja hurskaita juutalaisia oli tullut yhteen eri puolilta silloista tunnettua maailmaa ja Jumalan Henki laskeutui heidän päällensä tulenliekkien tavoin. Kielimuurit saivat väistyä ja paikallaolijat saivat ihmetellen todeta: ”Me kaikki kuulemme heidän julistavan omalla kielellämme Jumalan suuria tekoja.”

Tämä näkökulma antaa hyvät perusteet myös meidän seurakunnillemme. Kuusankoskella tarvittiin 100 vuotta sitten pappia, joka osasi puhua ymmärrettävästi paikkakunnan tehdastyöläisille. Ja aikoinaan Iitissä tarvittiin tukea kristilliseen elämään reunamailla, missä viranomaiset eivät juuri muuten liikkuneet.

Toivon, että seurakunnissamme saa edelleen kaikua sanoma Jumalan hyvyydestä, rakkaudesta ja suurista teoista. Iitin kirkkopitäjän syntymäpäivää vietetään kesäkuun 2. päivänä. Juhlajumalanpalveluksena toteutetaan Lasse Heikkilän johdolla Suomalainen messu, yhdessä paikallisten laulajien ja Valkia-pelimanniryhmän kanssa. Sen jälkeen kokoonnumme kauniissa kirkonkylässämme kaikenikäisille tarkoitettuun kansanjuhlaan.

Marian ilmestyspäivänä

Marian ilmestyspäivä kertoo siitä, miten enkeli Gabriel ilmestyi Marialle, ja kertoi Marian tulevan Jeesuksen äidiksi. Ihmetellen, mutta kuuliaisesti nuori Maria otti suuren tehtävän vastaan. (Lue tarkemmin Luuk. 1:26-38)

Pohjoisessa Marianpäivällä on aivan erityinen merkityksensä. Hetan markkinat kevättalvella on hauska tapahtuma, ja silloin monet saamelaisetkin saapuvat kirkkoon värikkäissä lapinpuvuissaan. Edellisessä virkapaikassani Pellossa vanhalla seurakuntamestarilla, poromiehellä, ja hänen puolisollaan oli tapana pitää Marianpäivänä aina kotiseurat. Niitä ei jätetty pitämättä edes sitten, kun puoliso oli jo edesmennyt; vaikka seurat taisivat olla alun perin juuri hänen ajatuksensa. Näin perinteet ja tavat kantoivat eteenpäin, ja uskollisuudella oli se siunaus, jonka vain Jumala voi sille antaa.

Myös omassa kristityn kutsumuksessa yritän noudattaa uskollisuutta, vaikka joskus tuntuu, ettei kaikki mene aivan ”putkeen”. Syksyllä mekin pidimme kotiseurat lähetystyön hyväksi. Ajatuksena oli elvyttää vanhaa iittiläistä perinnettä, ja rohkaista muitakin seuranpitoon. ”Pappilan” seuroista tuli kuitenkin niin suuri spektaakkeli, että pelkään niiden kääntyneen tuota alkuperäistä ajatusta vastaan. Kyllä myös pienet kotiseurat ovat arvokkaita! Säännöllisyys ja pitkäjänteisyys voi olla tässä tärkeämpää, kuin kerralliset hurmiohetket. Tai ehkä molempia tarvitaan…

Tänään voi muistaa myös Lapin Mariaa. Hänellä oli tärkeä vaikutus mm. Lars Levi Laestadiuksen elämään. Laestadius kirjoittaa: Talvella 1844 saavuin Åselen Lappiin tarkastajan ominaisuudessa. Täällä tapasin muutamia lukijalaisia… Heidän joukossaan oli muuan lappalaistyttö nimeltään Maria… Vaelluksillaan hän oli tullut pastori Brandellin tykö Noraan, ja kun hän avasi sydämensä papille, tämä vapautti hänet epäilyksistä. Hän pääsi papin avulla elävään uskoon. Ja, minä ajattelin: Tässä on nyt sellainen Maria, joka istuu Jeesuksen jalkain juuressa… Minä pidän muistossani köyhän Marian niin kauan kuin elän ja toivon, että saan kohdata hänet kirkkaammassa maailmassa haudan tuolla puolen.

Vanha seurakunta uuden edessä

Iitin kirkkopitäjä täyttää tänä vuonna 480 vuotta. Se, onko tässä kyseessä nykyisen seurakunnan vai kunnan juhlavuosi, on suhteellista. Ehkäpä voimme juhlistaa Iitissä tätä merkkivuotta yhdessä?

Aivan täyttä varmuutta seurakuntamme iästä ei ole, sillä tuon ajan dokumentoinnista ja historiankirjoituksesta on jo tosiaan pitkä aika. Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa julkaisi Iitin kirkkopitäjän perustamista koskevan vahvistusasiakirjan kesäkuun 2. päivänä vuonna 1539. Siksi juuri tehdyssä kuntalaisaloitteessa ehdotetaan tuon kesäkuun toisen päivän ottamista yhteiseksi juhlapäiväksi, Iitti-päiväksi, paikkakunnallamme.

Kirkkopitäjän perustamisen aikoihin elettiin niin vahvaa yhtenäiskulttuurin aikaa, että kirkko ja seurakunnat olivat valtionhallinnon kanssa yhtä. Kunnallishallintoa koskeva lainsäädäntö valmistui maassamme vasta 1860-luvulla, joten varsinaisesti Iitin kuntakin perustettiin vasta 1870-luvulla.

Näin voidaan ajatella, että kuntaa ei siis olisi olemassa ilman seurakuntaa. Ja nykyään ajatuksen voisi kääntää toisinpäin: Ilman Iitin kuntaa ei ehkä olisi Iitin seurakuntaakaan. Siksi voinemme yhdessä iloita itsenäisyydestämme, vaikka muuttuvassa ajassa siinäkin haasteita riittää.

Paikkakuntakohtaisen maallisen ja hengellisen organisaatioiden yhteinen historia saa minut pohtimaan seurakunnan erityisluonnetta. Miten olisimme todellisesti kristillinen seurakunta, emmekä vain kunnallishallinnon jatkumo, ikään kuin ”pikkukunta”? Miten elämme kristittyjen yhteisönä tässä ajassa, ja minkälaisia toimintoja meidän tulisi järjestää? Myös tätä seurakunnallista strategiaa mietimme kaikki yhdessä kevään aikana pidettävillä kinkereillä. Tulethan mukaan antamaan oman panoksesi!

Uusille luottamushenkilöille jaettu opas tiivistää seurakunnan olemuksen neljään näkökulmaan: ”Kirkko on Kristuksen ruumis tässä ajassa. Jotta ilosanoma leviäisi, Kristus tarvitsee meitä, meidän suutamme, jalkojamme ja käsiämme. Yhtä olennaista on se, että kirkko ja kristityt tarvitsevat Kristusta. Ja ilman hän meillä ei ole sanomaa, ei myöskään voimaa tai rohkeutta, ei valoa, ei iloa eikä rakkautta.”