Saarna Hattulan kirkossa 11.9.2016

Hyvä kuulijani, muistatko missä olit päivälleen 15 vuotta sitten?

Itse olin käymässä Rovaniemellä, siis 100 km päässä kotoa, lähimmässä kaupungissa, mikä meille pellolaisille on normaali kauppamatka. Nyt en kuitenkaan ollut ostosmatkalla, vaan osallistumassa Lapin Pipliaseuran hallituksen kokoukseen Rovaniemen seurakuntakeskuksessa.

Kokouksen aluksi maamme pohjoisin kollega, Utsjoen kirkkoherra, kertoi hämmentäviä uutisia Yhdysvalloista. Siellä oli kuulemma sattunut jonkinlainen onnettomuus tai jotakin muuta, kun lentokone oli törmännyt New Yorkin keskustaan. Kotiinpäin ajellessa yritin kuunnella autoradion uutisista tarkempaa selontekoa. Mutta tapahtumien järkyttävä todellisuus avautui oikeastaan vasta kotona, TV-uutisten äärellä.

Tämä syykuun 11. on meille tuttu päivämäärä. ”Nine eleven” niin kuin se englanniksi kuuluu. Silloin, vuonna 2001, muslimiterroristit tekivät järkyttävät terroriteot, ja monien mieleen onkin piirtynyt kuva palavista ja romahtavista New Yorkin kaksoistorneista. Ja lentokoneista, jotka ohjattiin törmäämään niihin tarkoituksellisesti. Iskuja tuona kyseisenä päivänä tehtiin kaikkiaan neljä, ja niissä kuoli lähes 3000 ihmistä.

Nine Eleven; 9 – 11; nine one one; on Yhdysvalloissa myös yleinen hälytysnumero. Vähän niin kuin meillä 112. Ja tuo päivä merkitsi monelle todellakin tuskaa ja sanoinkuvaamatonta hätää. Monissa kommenteissa ja analyyseissä korostettiin, että näiden iskujen jälkeen maailma ei tulisi koskaan palaamaan ennalleen. Että nyt jotakin on peruuttamattomasti muuttunut. Ja kyllähän tämä on myös osoittautunut todeksi. Terrori-iskuja tehdään yhä lisääntyvässä määrin, nyt viimeksi vaikkapa Pariisissa, Brüsselissa ja Nizzassa.

Samaan aikaan ihmiset Syyriasta, Irakista ja Afganistanista pakenevat levottomia olosuhteita, juuri tämänkaltaista terroria, omista maistansa tänne meidän keskuuteemme. Ja sitäkin terroristijärjestöt käyttävät häikäilemättä hyväkseen. Irrallisuus ja juurettomuus aiheuttaa nuorissa radikalisoitumista ja luo taas uutta maaperää levottomuuksille ja tuholle.

Tänä vuonna tämä syyskuun 11. päivä sattuu tälle sunnuntaille, ja tarkemmin sanottuna kirkkovuodessamme on nyt 17. sunnuntai helluntaista. Päivän aiheena on ”Jeesus antaa elämän”. Tämä aihe muodostaa selvän vastakohdan sille kuolemankulttuurille, jota em. terroritekojen tekijät edustivat. Evankeliumikirjan johdanto sanoo, että ”tätä sunnuntaita on kutsuttu… pikku pääsiäiseksi tai syksyn pääsiäiseksi. Jeesus on voittanut ihmistä ja koko luomakuntaa uhkaavan kuoleman vallan. Siksi häneen uskovilla on toivo, joka kantaa yli kuoleman rajan.”

Se, että Jeesuksen sanotaan voittaneen ihmistä uhkaavan kuoleman vallan, ei ehkä aina vastaa arkikokemustamme. Maailmassa tapahtuu paljon pahaa, ihmisiä kuolee, terroritekoja tehdään edelleen ja jokainen meistä vääjäämättä myös vanhenee. Tulee monenlaista remppaa ja sairautta. Ja kerran jokaisesta meistä aika jättää. Miten siis tulisi ymmärtää tämä päivän teema, joka kai kuitenkin on keskeinen osa meidän uskoamme? Mitä meidän pitäisi ajatella siitä ristiriidasta, joka vallitsee arkikokemuksen ja uskonkokemuksen välillä?

No tämä päivän evankeliumi on kappale Luukkaan evankeliumista. Ensilukemalta se ei tuo paljonkaan valoa em. kokemukseemme, tähän ristiriitaan. Kyseessähän on tyypillinen ihmekertomus, johon meidän tavallisten ja arkista uskoa elävien luterilaisten voi olla vaikea samaistua.

Eläväksi tämä raamatunkohta tulee leskinaisen kokemuksen kautta. Naisen oma poika oli ehkä sairastunut ja sitten kuollut. Leskiäidille ainoan pojan menettäminen oli katastrofi, joka merkitsi myös epävarmaa tulevaisuutta. Kun ei ollut sosiaalihuoltoa, ei sairaanhoitoa, eikä leskeneläkettä poika oli ollut naisen ainoa turva. Siitäkin näkökulmasta Jeesuksen apu oli jotakin todella suurta.

No Raamatun ihmekertomusten äärellä tulee toisaalta myös hieman hämmentynyt olo. Jos ihmekertomuksia sovelletaan innokkaasti nykypäivään, voi Jeesuksen paikalle olla tunkua ja seuraukset voivat olla vakavia. Näinhän karismaattisen kristillisyyden suunnissa on joskus käynyt. Meidän kristittyjen piirissä on nimittäin olemassa myös sellaista menestysteologiaa, missä ”hengen aseet” sivuuttavat kaikki tieteen tulokset ja maalliset parannuskeinot. Tämän nimissä on kielletty jopa lääkärien tai lääkkeiden mahdollisuudet, ja turvauduttu vain rukouksen voimaan.

Näinhän ei voi, eikä saa olla. Kyllä kristitty tunnustaa, että Jumala on antanut meille järjen, ja kyllä lääkärikin tekee työtään juuri Jumalan välikappaleena, jakaessaan tietoaan ja taitoaan toisille. Mutta ei tämä suinkaan tee rukouksen mahdollisuutta turhaksi. Rukous on juuri se apu, joka on annettu kaikille ihmisille. Ja kaikkiin tilanteisiin, myös niihin, kun paranemista ei tapahdu.

Siihenhän liittyy myös se Pekka Simojoen lastenlaulu, jossa kerrotaan, että Jumalallakin on oma puhelinnumeronsa. Muistatteko sitä? Tai oletteko kuulleet?

Eli kun lähdimme liikkeelle tästä yleisestä hätänumerosta, niin on hyvä muistaa, ettei tällä 911:llä, syyskuun 11:llä, suinkaan ole viimeistä sanaa. Toki terroristit onnistuivat sillä luomaan pelkoa. Mutta juuri siksi me voisimme nyt opetella tuon numeron vastapainoksi myös Jumalan puhelinnumeroa. Se kuuluu näin:

Soita 5015 ja Taivaan Isä kuuntelee. Soita 5015 ja huolet kyllä huojenee.

Tuo numerohan viittaa Psalmiin 50, ja jakeeseen 15. Siinä Herra kehottaa meitä, että: ”Huuda minua avuksi hädän päivänä! Minä pelastan sinut, ja sinä kunnioitat minua." Se on paljon sanottu ja paljon luvattu. Eli kun huudamme Jumalan puoleen, hän myöskin auttaa ja pelastaa.

Kun aloin papintöihinnuorena teologina, mietiskelin paljon sitä, miten monet toimitukset ja erityisesti hautajaiset vaikuttaisivat minuun. Tuntuisiko ihmisten hautaaminen vaikealta, ja jaksaisinko käydä läpi aina uudelleen näitä ihmisten elämäntilanteita ja murheellisia hetkiä. Pellossa erityisesti tämä on myös realisoitunut. Viime vuonna järjestelimme seurakunnassa todella monet hautajaiset.

Mutta niissäkin surullisissa hetkissä olen saanut kokea Jumalan huolenpitoa ja rohkaisua. Sanallaan hän lohduttaa surevia, ja johdattaa eteenpäin raskaittenkin vaiheitten jälkeen. Sillä Jeesus on todellakin kuoleman voittaja. Ja kun synnit on anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä, meidän ei tarvitse tuntea pelkoa tai ahdistusta. Ei edes kuoleman äärellä. Aamen.

Saarna Jumalan huolenpidosta

Viime sunnuntai oli Jumalan huolenpidon sunnuntai. Meitä kehotetaan laittamaan kaikki toivomme Jumalan päälle. Jumala pitää meistä huolen ja siksi meidän ei tarvitse huolehtia mistään. Niinhän Jeesuskin kehottaa päivän evankeliumissa (Mt 6:25-34), vuorisaarnan kohdassa: Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa, ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin!

Mitä se Jumalan läsnäolo ja siunaus merkitsee? Saammehan ottaa sen vastaan jokaisen Jumalanpalveluksenkin päätteeksi, kun pappi lukee täältä edestä: Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua. Ja mehän uskomme, että kaikki siunaus tulee Jumalalta. Jumalan huolenpito ja siunaus ei tarkoita kuitenkaan jatkuvaa iloa ja hyvinvointia, vaan sitä, että huonoinakin aikoina Jumala on lähellä. Kaikkina päivinä Jumala myös varjelee meitä.

Vuorisaarnassa on paljon ohjeita, jotka varmasti koskettivat noita tuon ajan Israelilaisia, tai Palestiinan asukkaita. Siellä puhutaan kauniiden luontokuvien avulla siitä, miten kaikki on Jumalan kädessä. Ja siksi näiden kuulijoidenkaan ei tarvitsisi huolehtia elannosta tai ulkoisista asioista. Tokihan ruoan ja juoman puute saattoi olla tuolla ihan todellinenkin ongelma. Ei ollut köyhäinhoitoa tai sosiaalihuoltoa, ei kansalaispalkkaa tai välttämättä edes läheisiä ihmisiä, jotka olisivat huolehtineet köyhistä.

Jeesus ei siis kiellä elämän realiteetteja. Hän kyllä tunsi ihmisen elämää, sen suruja ja murheita. Hän itki ja iloitsi toisten kanssa. Hän suri edesmennyttä ja kohtasi sairaita. Kaikkia niitä ongelmia, joita meilläkin jokaisella on elämämme aikana. Mutta juuri niiden keskelle Jumalan sana ja Jeesuksen puhe on tarkoitettu rohkaisuksi. Siinä hän kehottaa, että älkää huolehtiko, älkää murehtiko. Ainakaan enempää kuin on tarpeen. Sillä jokaiselle päivälle riittävät sen omat murheet.

Me ihmiset olemme hyvin erilaisia. Toinen hermostuu vähemmästä, kun taas toinen sietää enemmänkin rasittavia asioita tai murheitä. Minulla on mm. sellainen puoliso, joka aina palauttaa minut maanpinnalle, kun omien huolieni ja murheitteni kanssa olen painuinut maan alle. Ja sama taitaa toimia toisinkin päin; kun leijailen ilon ja onnistumisten tunteissa, niin sieltäkin, yläilmoista hän osaa vetää minut kauniisti takaisin maanpinnalle.

Siksi ajattelen, että tällaisia ystäviä me tarvitsemme. Ja ne ovat meille Jumalan lahjaa myös seurakunnassa. Aina voimme olla toiselle se toinen kristitty, joka rohkaisee ja auttaa toista vaikeassa tilanteessa. Ja tuo Jumalan siunausta ja läsnäoloa todeksi ja näkyväksi.

Uskonpuhdistajamme Luther selittää tätä Raamatunkohtaa vielä hieman toisesta näkökulmasta. Hän muistuttaa tämän perusteella, että ihminen ei voi palvella kahta Herraa, siis sekä Jumalaa, että mammonaa.

”Katsopa mimmoinen veitikka meidän sydämemme on: täynnä pahuutta ja epäuskoa” Ja ”mammonaksi Kristus nimittää omaisuutta tai rikkauksia, nimenomaan sellaista omaisuutta, jota ei käytetä, vaan pidetään aarteena… jota kootaan talteen, varastoon. Jos mieli tällaista havittelee, levottomana keräillen ja kokoillen mahdollisimman paljon omaisuutta, se todella ei voi pitää Jumalan sanaa ja valtakuntaa suuressakaan arvossa.”

Näin Lutherkin kehottaa meitä uskomaan murheemme Jumalalle ja tyytymään sitten siihen, mikä meitä kohtaa, vain ottaen sen vastaan kärsivällisyydellä ja uskolla. Ja uskoa ja luottamusta me ihmiset todellakin tarvitsemme. Ja uskohan on myös sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä. Eli sisäistä vahvuutta myös vaikeissa hetkissä, ja rakentumista Jumalan sanan varassa, kestävälle perustalle.

Kesätunnelmissa

Kesä on monenlaisten juhlien ja tapahtumien aikaa. Pellossa ja jokilaaksossamme järjestetään monenlaisia kulttuuritilaisuuksia, ja myös seurakunnissa kutsutaan ahkerasti Jumalan sanan äärelle. Vaihtelu virkistää, kun saadaan kokoontua kauniin luonnon keskelle, vaikkapa Pyrevä-puistoon ja eri kylille.

Viime sunnuntai oli kirkastussunnuntai, Kristuksen kirkastumisen päivä. On hauskaa, että meillä kirkastussunnuntaita vietetään aina näin kesällä, yöttömän yön aikaan. On kuin luomakuntakin julistaisi tätä kirkkautta, joka Jeesuksessa on.

Viime sunnuntaina myös Lankojärven kesäseuroissa ympärillä ollut luonnon vehreys ja kauneus julisti Jumalan suuruutta. Kesäseurat menivät hyvin, siitä kiitos taivaalliselle Isällemme, ja tietenkin ahkeralle seuratoimikunnalle! Sekä Lankomiehille, puhujille sekä kaikille seuravieraille! Saimme kokea hienoa vieraanvaraisuutta!

Muita, hienoja tilaisuuksia seurakunnassamme nyt heinäkuussa ovat mm. Konttajärven nuorisoseuran 70-vuotisjuhlan jumalanpalvelus, Vuoskun pyhärukoukset, Korpilompolon kotaseurat, sekä Turtolan entisten koululaisten ja Eeron suvun jumalanpalvelus. Kesäjuhliin on kiva tulla, ja tavata tuttuja taas pitkästä aikaa!

Mutta elämähän ei ole yhtä suvea ja juhlaa, sen me jokainen tiedämme ja tunnemme. Siitä muistuttaa myös tuo viime sunnuntain evankeliumi (Matt. 17:1-8). Kirkastusvuoren tapahtumissa opetuslapset saivat nähdä Jeesuksen jumalallisen suuruuden, ja halusivat jäädä sinne ylös juhlan keskelle, hyvään oloon.

Mutta Jeesus ei kuitenkaan halunnut ilmestysmajoja. Hän ei halunnut jäädä sinne vuorijuhlille Mooseksen ja Eliaan kanssa. Heti kun Pietari oli ehdottanut tätä, pilvestä kuului Jumalan ääni: ”Tämä on minun rakas poikani, kuulkaa häntä!”

Ja mitkä olivat ne Jeesuksen opetukset, joita pitäisi kuulla? Mitä hän tahtoi kertoa oppilailleen?

Ei siihen varmaankaan liittynyt loputon juhliminen tai omissa tuntemuksissa vellominen. Ei oman hyvän osan varmistaminen, vaan kristityn kutsumus arjessa. Siis työ ja vaiva. Kärsivän lähimmäisen auttaminen ja kohtaaminen. Toisista huolta kantaminen, ja rakkauden työt. Tätähän Jeesus opetti. Ja omalla esimerkilläänkin rohkaisi seuraajiaan syrjittyjen luo, heikompiosaisten auttajiksi ja Jumalan rakkauden välikappaleiksi.

Hyvää kesää sinulle, oletpa sitten lomalla, työssä tai eläkkeellä! Nautitaan luomakunnan kauneudesta, ja toivottavasti myös auringon lämmöstä!

Helluntain ja Kaatuneitten muistopäivän saarna

Turtolan koulun pihalla on muistokiveen kaiverrettu seuraavat sanat: ”Tältä paikalta lähtivät Turtolan pitäjän miehet Talvisotaan vuonna 1939 ja sittemmin jatkosotaan 1941. Isänmaa tarvitsi meitä.”

Noista miehistä 168 tuotiin tänne puolitoista kilometriä pohjoisemmaksi sankarivainajina, ja haudattiin tähän silloisen suuren, puisen ristikirkon edustalle. Isänmaa todellakin tarvitsi heitä.

Nyt yli 70 vuotta myöhemmin pitäjämme näyttää kovin erilaiselta, kuin tuolloin. Turtolan koulussa käydään koulua nyt tiettävästi viimeisiä viikkoja, ennen koulun lakkauttamista. Ja noin kahdensadan ihmisen menetys sotavuosina toteutuu meillä nykyisin suurin piirtein samassa ajassa, mutta ilman sotatoimia. Tämä kertoo paikkakuntamme ikärakenteesta, mikä on kovin erilainen kuin tuolloin. Nämä tylyt luvut kertovat meille ihmisen katoavaisuudesta ja elämän julmuudesta. Ajoista ja ajan muutoksista, jotka saattavat nostaa mieliimme synkkiä ajatuksia ja katkeruuden tunteita.

Sen sijaan tämä helluntain evankeliumi (Joh. 14:23-29) ei kehota meitä vihaan tai katkeruuteen, vaan rakkauteen. Ja samalla Vapahtajamme puhuu meille rauhasta, vielä syvemmästä rauhasta, kuin osaamme kuvitella, näin sotamuistojenkin äärellä.

Mitä Jeesus siis tarkoittaa näillä sanoillaan? Mitä ne voisivat merkitä meille 2010-luvun suomalaisille ja pellolaisille?

Kysehän on johannekselaisesta teologiasta, jonka mukaan Jeesus on ennalta maailmassa ollut Logos, Jumalan poika. Hän on siis paljon enemmän kuin me tavalliset ihmiset, ja hänen aikaansaannoksensakin ovat suurempia, kuin meidän. Jeesus on ikään kuin Jumalan lähettiläs, joka on samaa olemusta Isä-Jumalan kanssa. Ja siksi hän toimii ihmeellisellä voimalla myös tässä maailmassa.

Evankeliumikohdan alussa Jeesus puhuu rakkaudesta. Se, joka rakastaa häntä noudattaa hänen sanaansa, ja niin Jumala itse tulee sellaisen ihmisen luokse, ja jää hänen luokseen asumaan. Tätä ei pidä kuitenkaan ymmärtää väärin. Olen nimittäin joutunut todistamaan myös sitä, miten tällaisesta Jumalan mielen mukaisesta elämästä, ja inhimillisistä onnistumisista tehdään jonkinlainen pelastumisen mittari tai ansio.

Näinhän asia ei kuitenkaan ole. Kristillinen usko ei ole uskoa omiin tekemisiin tai menestykseen, vaan se on jättäytymistä Jumalan armon varaan. Jumala pelastaa ihmisen armosta, yksin uskosta, yksin Kristuksen tähden. Ei meidän omien tekojemme vuoksi, vaikka me mielellämme kyllä esittelemme niitä. Ja pidämme siitä, jos meitä palkitaan ja nostetaan jalustalle, toisten ihailtavaksi.

Mutta ei Jeesus korosta tässä ihmisen ansioita, vaan hän puhuu tässä rakkauden suhteesta. Ihminen haluaa totella Jeesusta, koska hän rakastaa häntä. Ja syy, miksi Jumala ja Jeesus tulevat ihmisen luokse, ei olekaan ihmisen rakkaus, vaan Jumalan rakkaus ihmisiä kohtaan. Tämä meidän on hyvä huomata. Tämä meidän kannattaa pitää mielissämme, ettei meidän kristillisyydestämme tule mitään omien ansioiden keräilyä tai inhimillistä kilpajuoksua.

Kirkko on niiden ihmisten paikka, jotka eivät ole mitään. Yritysmaailma, työelämä, ja erilaiset urheilukilpailut ovat toisenlaisia foorumeita. Siellä pädetään ja yritetään olla toisia parempia. Kirkkoon ja seurakuntaan sellainen ei kuulu.

Tämä on tietenkin sellainen ristiriitainen asia, koska kirkko elää ja toimii vielä täällä ajassa, tässä maailmassa ja siksi sitä koskee vielä tämän maailman säännöt ja lainalaisuudet. Siksi kirkkoon ja seurakuntaankin voi pesiytyä tämänkaltainen kilpailu, jossa vahvin menestyy ja heikot sortuvat jalkoihin.

Tämän vuoksi Jeesus lupasi omilleen Puolustajan, Pyhän Hengen. Tämä puolustaja murtaa tämän maailman arvoasetelmia, pitää ylpeät kurissa, ja sitoo loukkaantuneen jalan. Näin, vaikka Jeesuksen omat eivät lähde mukaan tämän maailman kilpa- tai sotavarusteluun, he saavat olla rauhallisella mielellä, turvassa, ja ilman huolia.

Eli ei meidän tarvitse vaipua epätoivoon, vaan saamme ottaa vastaan pyhän Hengen rohkaisun, ja niin sydämiimme voi laskeutua rauha, vaikka emme olisi voittojen tiellä, vaikka emme menestyisi, tai vaikka meitä syyteltäisiin vääristä ja turhista asioista.

Niin, hyvät kirkkovieraat, veteraaniväki, sotaorvot ja muut ystävät. Kaatuneitten muistopäivää on hyvä viettää juuri näin helluntaina. Sotaan liittyy aina inhimillisyyden katoaminen, ja tänäänkin täällä kirkossa on teitä, joiden elämä on kokenut raskaan murtumisen, silloin sotiemme aikana.

Mutta helluntain sanoma rohkaisee murtunuttakin: Sillä Henki itse rukoilee meidän puolestamme, jotka olemme heikkoja. Jumalan Henki rohkaiskoon teitä uuteen toivoon ja rohkeuteen. Niin että voimme iloita myös tästä ihanasta päivästä, vapaasta isänmaasta ja uskon lahjasta. Ja kun ystävien kesken saamme jakaa ajatuksia ja tuntoja tähänkin juhlapäivään liittyen. Aamen.

Veteraanijuhlassa

Veteraanipäivänä sain olla veteraaniväen kanssa veteraanijuhlassa palvelukoti Kyllinkeitaalla. Paikkakuntamme 14 veteraanista paikalle oli päässyt kaksi. On totta, että ”kohta poissa on veljet”. Mutta siitä huolimatta juhla oli lämminhenkinen, myös osallistujiensa näköinen, kun saimme kuulla otteita veteraanin sotapäiväkirjasta.

Matteuksen evankeliumissa Jeesus sanoo sanat, jotka meillä luetaan yleensä kirkoissa itsenäisyyspäivänä:

"Te tiedätte, että hallitsijat ovat kansojensa herroja ja maan mahtavat pitävät kansoja valtansa alla. Niin ei saa olla teidän keskuudessanne. Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon toisten orja.”

Kristityn tunnistaa siis siitä, että hänellä on palvelijan mieli. Hän ei painosta tai pakota toisia, vaan haluaa auttaa ja toimia toisten parhaaksi. Veteraanit tekivät kalliin palveluksen sotavuosina. Kertomuksista kuulee, millainen veteraanin tie oli. Palvelukseen astuttiin joskus vapaaehtoisesti, mutta myös pakosta. Se oli velvollisuus, joka oli hoidettava, riippumatta omista tuntemuksista.

Siinä ei ollut kyse yltiöisänmaallisuudesta. Sen sijaan monet teot kertovat korkeasta moraalista ja vapauden kaipuusta. Mahdottomaltakin tuntuneen haasteen edessä oli tehtävä se, mitä kyettiin. Periksi antamattomuus merkitsi menestystä, jonka vuoksi saimme jälleen viettää tätä Veteraanipäivää.

Täällä meidän seurakunnassamme Turtolan seurakunnan pitkäaikainen jumalanpalvelushuone menetettiin sotatoimissa lokakuun 16. päivänä 1944. Seuraavana päivänä poltettiin myös Pellon rukoushuone. Näin sodan haavat eivät iskeneet ainoastaan ruumiiseen ja maallisiin varantoihin, vaan myös hengelliseen perintöön.

Ajattelen kuitenkin, että Jumalamme toimii salatulla tavalla, ja synnyttää uutta juuri siellä, missä kärsitään. Kärsimyksen ja alennuksen esimerkkinä on Vapahtajamme Jeesus Kristus. Hänen voittonsa perustuu siihen, että hän alensi itsensä ja suostui kärsimykseen ja kuolemaan.

Luulen, että itsekäs ylemmyydentunto on pysynyt kurissa meillä Suomessa osin historian raskaiden vaiheiden vuoksi. Voisiko olla niin, että juuri sotien takia maassamme on säilynyt pelko Jumalaakin kohtaan, ja luottamus hänen johdatukseensa. Hän antaa ristin elämään ja hän voi keventää sen mukanaan tuomaa painoa. Tämän ymmärtäminen saa meidät laittamaan elämämme Jumalan varaan.

Toivotamme edelleen veteraaniväen tervetulleeksi myös Kaatuneitten muistopäivän messuun Turtolan kirkkoon 15.5. klo 11, sekä sen jälkeen kunnan tarjoamille kirkkokahveille.

Amerikan terveiset

Palveltuani Pellon seurakuntaa 15 joulun ajan, sain nyt mahdollisuuden kunnolliseen joululomaan perheeni kanssa. Vietimme sen USA:ssa ystävien ja sukulaisten luona. Ensin lensimme jouluksi itärannikolle, New Yorkiin ja Bostoniin, ja sitten vuodenvaihteeksi länsirannikolle Kaliforniaan.

New Yorkin keskustassa sijaitsevassa paavin vihkimässä Pyhän Patrickin katedraalissa oli joulua varten rakennettu aivan upea seimiasetelma. Katolisen tavan mukaan siihen tuotiin Jeesus-lapsi vasta jouluna; kaikki muut hahmot olivat jo valmiina, kun siellä kävimme. Toisen hienon seimiasetelman bongasin ystäväni Timon työpaikan pihalta, Boston Collegelta, joka on Jesuiitta-veljien perustama vanha, arvostettu yliopisto.

Luterilaiseen joulujumalanpalvelukseen osallistuimme Bostonin lähistöllä Newtonissa. Aattoiltana pidetyssä tilaisuudessa oli myös ehtoollinen, mutta koska jouluaatto on Yhdysvalloissa vielä työpäivä, ei seurakuntaa ollut koolla kovinkaan runsaasti. Siihen tosin saattoi vaikuttaa myös se, että samassa korttelissa oli myös kaksi muuta kristillistä kirkkoa.

Kaliforniassa emme osallistuneet seurakuntien toimintaan, mutta silmiinpistävää siellä oli Meksikon ja katolilaisuuden vaikutus. Monet ihmiset puhuivat espanjaa, ja kaupoissakin myytiin katolilaisia tarvikkeita, mm. Guadalupen neitsyen kortteja. Meksikolaisen uskomuksen mukaan neitsyt Maria ilmestyi Guadalupessa Meksikossa vuonna 1531 intiaanimiehelle ja puhutteli tätä nahuatlin kielellä. Guadalupen neitsyen merkitys oli kristityille intiaaneille suuri ja hänestä tuli Meksikon tärkein pyhimys. Hän yhdisti ihmisiä, mikä oli varmaankin tärkeää.

Hauska yhteensattuma Tyynen valtameren rannalla oli yhden jäätelökauppiaan tervehdys. Kun hän ymmärsi meidän olevan Suomesta, hän alkoi hurrata suomalaisten pitkänmatkanjuoksijoiden nimeen. Hän muisti Paavo Nurmen ja oli itse tavannut Lasse Virenin. Hän muisti Virenin nöyryyttä, jonka pidättyvä käytös oli varmasti ollut erilaista kuin amerikkalaisten kanssakilpailijoiden käytös.

Päällimmäisenä matkasta jäi mieleen kiitollisuus. Olimme saaneet nähdä paljon erilaista ja kaunista maailmaa. Uskon näkökulmasta kysymyksiä herätti amerikkalaisen yhteiskunnan kulutuskeskeisyys, yhteiskunnan rakentuminen yksityisautoilun varaan, sekä silmiinpistävät luokkaerot. Koska meillä ei näy kerjäläisiä, en oikein osannut suhtautua sikäläisiin syrjäytettyihin. Ehkä meidänkin olisi hyvä opetella myös yksityistä armollisuutta ja antamista, kun maailma muuttuu ympärillämme. Monesti amerikkalainen unelma on vain unelma.

Paimenkirje jouluksi

Eräs kirkkoneuvoston jäsen pyysi minua kirjoittamaan paimenkirjeen jouluksi. Tiedotustiimissä asiasta sovittiin, vaikka mielessäni kyseenalaistin tehtävää. Mitä minulla nyt voisi olla sanottavana? Tai miten minä voisin olla paimen, kun toimiani ja pappeuttani on kyseenalaistettu näinä Pellon vuosina harvinaisen runsaasti.

Toisaalta tehtävä tuntui imartelevalta. Piispatkin kirjoittavat hiippakuntiinsa paimenkirjeitä. Olenhan minä kirkkoherran virassa, ja tämän seurakunnan ja työyhteisön johtaja. Vastuuta on tullut kannettua vuosien varrella, monia projekteja hoidettu, ja vaikeiden tilanteiden keskellä on tullut myös turpaan… Kyllä minä haluan kirjoittaa seurakunnalle kirjeen! Tai ainakin jakaa Jumalan sanaa.

Paimenkirjeeseen liittyy ajatus, että kukaan ei voi paimentaa toista, jos toinen ei suostu paimennettavaksi. Sen olen oppinut näiden 12 vuoden aikana. Jos joku haluaa elää Jumalan tahdon vastaisesti, hän voi sen tehdä. Jos joku haluaa rikkoa ihmissuhteita, kyseenalaistaa Raamatun opetusta, tai olla välittämättä siitä, mitä seurakunta edustaa, niin hän voi sen tehdä. Näiden ihmisten kanssa paimen lyö paimensauvansa kiveen, ja saa todennäköisesti itsekin suden tassusta. Siitä jää ruma jälki, ja se sattuu. Myös paimeneen.

Mutta jos joku suostuu paimennettavaksi, hänen tulisi nähdä, mikä hänen roolinsa on laumassa, Kristuksen seurakunnassa. Eivät kaikki voi olla paimenia, emmekä aina voi toimia oman mielen mukaan. Siitä paimen yrittää muistuttaa. Kuten myös siitä, mikä on tärkeää, mikä on oikein, miten selviämme eteenpäin, ja kuka kantaa vastuuta milloinkin. Mutta ennen muuta paimen osoittaa sen, missä meillä on turva.

Jouluevankeliumissa meille kerrotaan myös paimenista. He olivat Vapahtajamme syntymän ensimmäisiä todistajia. Enkelten rohkaisemina nämä paimenet uskaltautuivat sydänyöhön, keskellä pimeyttä hakeutumaan Kristus-valon luo, Jeesuksen seimen äärelle.

”Älkää pelätkö”, sanoivat enkelit. Tänä kuluneena vuonna suomalaisten tuntosarvet ovat nousseet korkealle. Median uutisten äärellä monenlaiset pelot ovat nousseet esille, ja aiheuttaneet levottomuutta yhteiskuntaamme. Sekä taas uusia pelon aiheita. Miten pitäisi suhtautua pakolaisiin? Mitä kulttuurien ja uskontojen törmääminen aiheuttaa? Olemmeko enää turvassa, vai jäämmekö hallitsemattomien voimien jalkoihin?

Joulun sanoma muistuttaa paitsi ilosanomasta ja varmasta turvasta, se muistuttaa meitä myös Vapahtajamme ensimmäisistä elinviikoista. Myös hän joutui elämänsä alussa pakolaiseksi, ja pakeni vainoojiansa. Muistammehan tämän, kun kohtaamme pakolaisia omassa maassamme! Tai kun mietimme, mihin annamme omat joululahjamme!

Kiitän kuluneesta vuodesta kaikkia seurakunnan yhteistyökumppaneita, vastuunkantajia ja työntekijöitä. Toivotan kaikille seurakuntalaisille siunattua joulun aikaa, ja toivon näkeväni taas jokaisen teistä uuden vuoden jälkeen yhteisissä jumalanpalveluksissa. Siellä jaamme yhteistä näkyä ja tehtävää, ja saamme ottaa vastaan Jumalan armon.

Tänä vuonna kiitän mahdollisuudesta viettää kunnollisen joululoman sukulaisten ja ystävien parissa.

Mustavalkoinen vai sinivalkoinen Suomi?

”Jumala huolehtii leskien ja orpojen oikeuksista, hän rakastaa muukalaista ja ruokkii ja vaatettaa hänet. Samoin tulee myös teidän rakastaa muukalaista; olettehan itsekin olleet muukalaisina Egyptissä” (5. Moos. 10:18-19).

Ensi viikonloppuna paikkakunnallamme vietetään veteraanijärjestöjen juhlaa, Sinivalkoista sunnuntaita. Viime päivinä ja kuukausina meiltä suomalaisiltakin on kyselty, mahtuuko maahamme lisää väriä? Onko maamme yhtenäiskulttuurin kehto vai onko keskuudessamme tilaa erilaisuudelle?

Yhden maamme kansanedustajan ”unelmassa” oli kuljettu kauas siitä unelmasta, josta pastori Martin Luther King piti kuuluisan puheensa. Tohtori Kingille unelma merkitsi mustaihoisten ja valkoihoisten rauhanomaista rinnakkaineloa. Monia suomalaisia kaukaa tulevat, erinäköiset ihmiset, taas tuntuvat pelottavan.

Isäni on Karjalan evakko. Karjalaisia ”ryssiteltiin”, ja heidän uskontoaan ja kulttuuriaan pidettiin alempiarvoisena. Moni tornionlaaksolainen on ollut pakolaisena Ruotsissa. Siellä tulijat pantiin ensimmäiseksi täisaunaan. Ennakkoluuloja oli monenlaisia, mutta kuitenkin saatiin kokea sellaista lähimmäisenrakkautta, joka tuossa tilanteessa oli monelle elinehto.

Toisen maailmansodan kauheuksista ei ole aikaa kuin 70 vuotta. Tämän muistaminen voi antaa ymmärrystä niitä ihmisiä kohtaan, jotka nyt pakenevat sotaa ja levottomuuksia esim. Syyriasta, Irakista ja Afganistanista myös tänne kylmään pohjolaan. Matkaan ei lähdetä vapaaehtoisesti. Kukaan ei jätä kotiaan huvin vuoksi.

Ajattelen, että ne arvot, joita maamme edustaa vapaana ja demokraattisena valtiona, ovat olleet puolustamisen arvoisia. Niihin sisältyy myös laupeus muukalaisia ja armollisuus kärsiviä kohtaan. Siksi myös veteraanien muisto on tärkeä. Toivon, että veteraanien juhliin mahtuu sinistä, valkoista ja muunlaisiakin värejä.

Askel rikkaasta, värikkäästä ja monikulttuurisesta Suomesta mustavalkoajatteluun on kuitenkin lyhyt. Pelot, itsekkyys ja kovuus saavat kovin helposti tilaa jokaisen meidän sydämessä. Silloin kaiken mittariksi tulee oma pärjääminen, äkkiväärät mielipiteet ja taistelu toisia vastaan. Minulla on unelma yhteiskunnasta, jossa edelleen on uskonnonvapaus, sekä mahdollisuus erilaisuuden kohtaamiseen, keskinäiseen vuorovaikutukseen ja uuden oppimiseen. Eivätkö nämä ole lopulta niitä arvoja, joiden vuoksi veteraanitkin ovat taistelleet?

Haluan tällä hartauskirjoituksella kunnioittaa juhlivia veteraanijärjestöjä, jokaista paikkakuntamme veteraania, sekä jo edesmenneitä, ja sodassa kaatuneita. Samalla haluan rohkaista jokaista pellolaista katsomaan myös eteenpäin, niihin todellisiin ongelmiin, joita käsissämme on tänä aikana. Niin, että yhteiskuntamme voisi olla todellisesti värikäs ja rikas.

Lahjoita pakolaisten auttamiseksi: Nordea IBAN FI33 1572 3000 5005 04. Viesti: Pakolaiskriisi
Tai lähetä viesti Lahjoitus numeroon 16499 (20 e), Lisätietoa: kirkonulkomaanapu.fi