Kesä on seurakunnassa leiriaikaa. Meillä Pellossa järjestetään kunnan kanssa leirit lapsille ja varhaisnuorille. Itse olen tätä kirjoittaessani rippikoululeirillä Moinalahden leirikeskuksessa. Säät ovat suosineet meitä ja paikkamme on siinä mielessä ihanteellinen, että saamme pitää leiriä kauniin Miekojärven rannalla. Pojat ovat myös kalastelleet, mutta mitään suurempia kaloja ei ainakaan vielä ole näkynyt. Miekojärvi on kyllä Suomen pohjoisimpia kuhavesiä…
Opetussuunnitelman 80 oppituntia on aikamoinen urakka. Varsinkin oppilaille, joilla on jo takana raskas kouluvuosi. Onneksi nykyajan opetusmateriaaleissa on monenlaisia toteutusmahdollisuuksia, ja aika paljon olemmekin opiskelleet myös pihalla, rastiradoilla jne.
Yhden oppitunnin aiheena oli erilaisuus, ja se, miten meidän tulisi voida elää yhdessä erilaisuudesta huolimatta… Tunnin piti nuorisotyönohjaaja, mutta bongasin luokan seinältä tunnin jälkeen hyvän ryhmätyön. Siihen oli koottu ”täydellisen ihmisen” ominaisuuksia. Täydellisiä ei taida olla olemassakaan, mutta riparilaisten määritelmä oli minusta hyvä, realistisuudessaan.
Täydellinen ihminen:
- paljon rakkautta ympärillä (perhe, ystävät)
- tyytyväinen itseensä
- pystyy elättämään perhettä
- katto pään päällä
- ystävällinen muille
- työ mistä tykkää
- omaakin aikaa
(Pellon A-riparilaiset 2008)
Tähän pyrkiessä…
lauantai 7. kesäkuuta 2008
sunnuntai 27. huhtikuuta 2008
Veteraanipäivä rukoussunnuntaina
Veteraanipäivä ja rukoussunnuntai osuvat tänä vuonna samaan päivään, kuten myös ensi torstaina helatorstai ja vappu. Tämä johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että veteraanipäivä ja vappu ovat ns. kalendaarisia juhlapäiviä kun taas rukoussunnuntai ja helatorstai ajoittuvat kirkkovuoden kierron mukaan. Siksi mekin Pellossa vietimme rukoussunnuntain jumalanpalvelusta Turtolan kirkossa sankarivainajien hautausmaan äärellä. Jumalanpalveluksen aiheeksi valitsin Jeremian kirjan sanan: "Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia. Minä annan teille tulevaisuuden ja toivon."
Veteraanisukupolvelle maamme tulevaisuus oli avainkysymys. Se leimasi nuorten miesten ja naisten elämänkohtaloita sotiemme ja jälleenrakennuksen keskellä. Jumalan varjeluksesta maamme tulevaisuus oli taattu. Maallemme annettiin toivo.
Edelleen Herramme sanoo, tänäkin päivänä yli 60 vuoden kuluttua: Minä annan teille tulevaisuuden ja toivon. Mitä hän haluaa meille antaa nyt, edelleen?
Kaikkivaltias Jumala haluaa antaa synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä, ja lahjoittaa ihmisen sydämeen iankaikkisen rauhan. Jumalan sanassa ja ehtoollisen sakramentissa hän lähestyy meitä, että voisi lunastaa meidät omikseen myös tulevaa elämää varten. Siksi ehtoollispöytä on avoin kaikille. Meille tarjotaan iankaikkisuuden lääkettä ja tulevaisuuden toivo.
Rukoussunnuntain evankeliumissa (Mt 6:5-13) Jeesus opettaa omillensa Isä meidän -rukousta. Myös sitä, että meidän tulisi rukoilla Jumalan valtakuntaa keskuuteemme. Merkittävää on, että Jumalan valtakunta ei etene ihmisvoimin. Se ei tule näkyväksi väkivallalla tai pakolla. Valtakunta etenee Jumalan Pyhän Hengen vaikutuksesta, eikä se tottele inhimillisten kenraalien, sotaväen tai aseiden määräysvaltaa.
Näin Jumalan valtakunta on myös rauhan valtakunta. Se etenee sydämestä sydämeen. Sen synnyttää sydämeen laskettu Jumalan Sana. Se on yhtä todellinen ja merkittävä niin maan päällä kuin taivaassa. Siksi sen rajat eivät seuraa valtakuntien rajapyykkejä. Mutta tänään veteraanipäivänä me saamme olla kiitollisia veteraanisukupolvelle siitä, että heidän työnsä vuoksi meidän maallisessa valtakunnassamme, rakkaassa isänmaassamme tätä evankeliumin sanaa on saanut pitää vapaasti esillä.
Veteraanisukupolvelle maamme tulevaisuus oli avainkysymys. Se leimasi nuorten miesten ja naisten elämänkohtaloita sotiemme ja jälleenrakennuksen keskellä. Jumalan varjeluksesta maamme tulevaisuus oli taattu. Maallemme annettiin toivo.
Edelleen Herramme sanoo, tänäkin päivänä yli 60 vuoden kuluttua: Minä annan teille tulevaisuuden ja toivon. Mitä hän haluaa meille antaa nyt, edelleen?
Kaikkivaltias Jumala haluaa antaa synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä, ja lahjoittaa ihmisen sydämeen iankaikkisen rauhan. Jumalan sanassa ja ehtoollisen sakramentissa hän lähestyy meitä, että voisi lunastaa meidät omikseen myös tulevaa elämää varten. Siksi ehtoollispöytä on avoin kaikille. Meille tarjotaan iankaikkisuuden lääkettä ja tulevaisuuden toivo.
Rukoussunnuntain evankeliumissa (Mt 6:5-13) Jeesus opettaa omillensa Isä meidän -rukousta. Myös sitä, että meidän tulisi rukoilla Jumalan valtakuntaa keskuuteemme. Merkittävää on, että Jumalan valtakunta ei etene ihmisvoimin. Se ei tule näkyväksi väkivallalla tai pakolla. Valtakunta etenee Jumalan Pyhän Hengen vaikutuksesta, eikä se tottele inhimillisten kenraalien, sotaväen tai aseiden määräysvaltaa.
Näin Jumalan valtakunta on myös rauhan valtakunta. Se etenee sydämestä sydämeen. Sen synnyttää sydämeen laskettu Jumalan Sana. Se on yhtä todellinen ja merkittävä niin maan päällä kuin taivaassa. Siksi sen rajat eivät seuraa valtakuntien rajapyykkejä. Mutta tänään veteraanipäivänä me saamme olla kiitollisia veteraanisukupolvelle siitä, että heidän työnsä vuoksi meidän maallisessa valtakunnassamme, rakkaassa isänmaassamme tätä evankeliumin sanaa on saanut pitää vapaasti esillä.
maanantai 31. maaliskuuta 2008
Kenelle saarnaisin?
Tämän päivän sanassa arkkipiispa Simojoki kirjoittaa osuvasti: ihmiset eivät niinkään pahennu siihen, mitä kristinusko vaatii, vaan ennemminkin siihen, että kaikki onkin armoa. Se on aika hyvin sanottu. Olen elänyt aika monesti tämän todeksi itse, pappina.
Kirkollisissa yhteyksissä aika usein valitetaan sitä, että "maailma" ei usko meidän sanomaamme. Tai että ihmiset eivät ymmärrä, usko tai suostu elämään niin kuin kirkko opettaa... Miksi sitä valitetaan. Näinhän asia vain on. Pyhä Henki luo uskoa siellä missä ja milloin itse tahtoo. Meidän tehtävämme on vain saarnata, Jumala hoitaa loput.
Oma kipuni on useimmiten toisenlainen. Itsestäni tuntuu, että kaikkein kovimmat tai vaikeimmin nieltävät sanat minun tulisi kohdistaa pappina juuri kristityille. Niille jotka käyvät kirkossa, jotka ovat paikkailleet elämänsä aika hyväksi tai jotka ajattelevat ainakin suurin piirtein kuuluvansa "hyvien" ihmisten joukkoon. Siinä samalla he parantelevat myös muita...
Taitaa kuitekin olla niin, että Jeesuksen ristin sanoma on hyvin ristiriitainen meille kaikille. Se, että Jumala käy meidän paikallemme Golgatalla. Siihen liittyy sen tunnustaminen, että me olemme syntisiä ja Jumala on Pyhä. Vain ristin armoon turvautumalla syntinen kelpaa Jumalalle.
Liian usein me kristityt teemme omista muotomenoista, omasta puhdasoppisuudesta, perinnäissäännöistä ym. pelastuksen avaimen. Kuitenkin ainoa avain on Jeesuksen risti. Ja ylösnousemus.
Kirkollisissa yhteyksissä aika usein valitetaan sitä, että "maailma" ei usko meidän sanomaamme. Tai että ihmiset eivät ymmärrä, usko tai suostu elämään niin kuin kirkko opettaa... Miksi sitä valitetaan. Näinhän asia vain on. Pyhä Henki luo uskoa siellä missä ja milloin itse tahtoo. Meidän tehtävämme on vain saarnata, Jumala hoitaa loput.
Oma kipuni on useimmiten toisenlainen. Itsestäni tuntuu, että kaikkein kovimmat tai vaikeimmin nieltävät sanat minun tulisi kohdistaa pappina juuri kristityille. Niille jotka käyvät kirkossa, jotka ovat paikkailleet elämänsä aika hyväksi tai jotka ajattelevat ainakin suurin piirtein kuuluvansa "hyvien" ihmisten joukkoon. Siinä samalla he parantelevat myös muita...
Taitaa kuitekin olla niin, että Jeesuksen ristin sanoma on hyvin ristiriitainen meille kaikille. Se, että Jumala käy meidän paikallemme Golgatalla. Siihen liittyy sen tunnustaminen, että me olemme syntisiä ja Jumala on Pyhä. Vain ristin armoon turvautumalla syntinen kelpaa Jumalalle.
Liian usein me kristityt teemme omista muotomenoista, omasta puhdasoppisuudesta, perinnäissäännöistä ym. pelastuksen avaimen. Kuitenkin ainoa avain on Jeesuksen risti. Ja ylösnousemus.
torstai 14. helmikuuta 2008
Treffeillä ystävänillassa
Pääsin vaimoni kanssa treffeille, pitkästä aikaa. Saimme kotiimme lastenhoitajaksi Sinikan, joka antoi omasta ajastaan kaksi tuntia meidän parhaaksemme. Se oli ystävällinen teko meille, pienten lasten vanhemmille, joista toinen opiskelee ja toinen on töissä. Harvoin olemme saaneet viettää aikaa ihan vain kahdestaan.
No emme me tälläkään kertaa viettäneet aikaa vain kahdestaan, sillä paikkakunnallamme oli hausta tapahtuma, ystävänilta. Halusinkin viedä ”parhaan ystäväni” tuohon iltaan, koska tiesin, että ohjelmasta tulisi laadukas. Ja sitä se tosiaan olikin.
Ystävänilta pidettiin kaksi päivää ennen varsinaista ystävänpäivää tiistaina 12.2. Ilta oli Pellon seurakunnan yhteisvastuutyöryhmän ideoima. Illan idea ja teema oli kaikille ymmärrettävä: ystävät ovat tärkeitä ja kaikkia kanssaihmisiä kohtaan meidän tulisi olla myös ystävällisiä. Jokaisella on tarve tulla hyväksytyksi ja huomatuksi. Ystävyyttä meidän tulee osoittaa myös niitä kohtaan, joilta puuttuu ystäviä tai muita elämälle tärkeitä asioita. Siitä yhteisvastuukeräyksessäkin on kyse.
Ystävänilta oli ohjelmallinen kahvitilaisuus. Sinne saapui mukavasti väkeä, kaikkiaan 68 yhteisvastuuystävää. Ensin saimme kahvitella ja maistella mm. sydämenmuotoisia Kaisan leipomia pikkuleipiä. Tarjoilut kustansivat illan isännät Pekka ja Simo. Ohjelma oli todella korkeatasoista. Saimme kuunnella Astan ja Erkin lausumia runoja ja rukouksia. Musiikista vastasivat nuorten kuoro, Juulianna ja Marianne-kanttori. Illan kohokohtia oli Pekan ja Simon esittämä ystävänlaulu, joka tuli varmasti aidosti suoraan sydämestä. Ihmettelin, miten nämä velikullat ovat säilyttäneet sydämessään uskon ja luottamuksen sekä ystävyyden arvostuksen. Sitä he myös jakavat toisille: kiitos siitä!
Tänä vuonna yhteisvastuukeräyksellä tuetaan suomalaisten kehitysvammaisten työllistymistä sekä sodasta kärsineen Liberian jälleenrakennusta. Seuraavia yhteisvastuutapahtumia Pellossa on mm. Orajärven yhteisvastuuilta tiistaina 11.3., sekä palmusunnuntain YV-tilaisuudet Lampsijärven ja Rattosjärven kouluilla.
No emme me tälläkään kertaa viettäneet aikaa vain kahdestaan, sillä paikkakunnallamme oli hausta tapahtuma, ystävänilta. Halusinkin viedä ”parhaan ystäväni” tuohon iltaan, koska tiesin, että ohjelmasta tulisi laadukas. Ja sitä se tosiaan olikin.
Ystävänilta pidettiin kaksi päivää ennen varsinaista ystävänpäivää tiistaina 12.2. Ilta oli Pellon seurakunnan yhteisvastuutyöryhmän ideoima. Illan idea ja teema oli kaikille ymmärrettävä: ystävät ovat tärkeitä ja kaikkia kanssaihmisiä kohtaan meidän tulisi olla myös ystävällisiä. Jokaisella on tarve tulla hyväksytyksi ja huomatuksi. Ystävyyttä meidän tulee osoittaa myös niitä kohtaan, joilta puuttuu ystäviä tai muita elämälle tärkeitä asioita. Siitä yhteisvastuukeräyksessäkin on kyse.
Ystävänilta oli ohjelmallinen kahvitilaisuus. Sinne saapui mukavasti väkeä, kaikkiaan 68 yhteisvastuuystävää. Ensin saimme kahvitella ja maistella mm. sydämenmuotoisia Kaisan leipomia pikkuleipiä. Tarjoilut kustansivat illan isännät Pekka ja Simo. Ohjelma oli todella korkeatasoista. Saimme kuunnella Astan ja Erkin lausumia runoja ja rukouksia. Musiikista vastasivat nuorten kuoro, Juulianna ja Marianne-kanttori. Illan kohokohtia oli Pekan ja Simon esittämä ystävänlaulu, joka tuli varmasti aidosti suoraan sydämestä. Ihmettelin, miten nämä velikullat ovat säilyttäneet sydämessään uskon ja luottamuksen sekä ystävyyden arvostuksen. Sitä he myös jakavat toisille: kiitos siitä!
Tänä vuonna yhteisvastuukeräyksellä tuetaan suomalaisten kehitysvammaisten työllistymistä sekä sodasta kärsineen Liberian jälleenrakennusta. Seuraavia yhteisvastuutapahtumia Pellossa on mm. Orajärven yhteisvastuuilta tiistaina 11.3., sekä palmusunnuntain YV-tilaisuudet Lampsijärven ja Rattosjärven kouluilla.
lauantai 19. tammikuuta 2008
Kinkerit käynnissä
Tammi-helmikuun aikana kierrän kinkereillä. Tänä vuonna kinkeriaiheena on Isä meidän -rukouksen alku. Siitä muutama näkökulma tähän nettipäiväkirjaankin:
"Isä meidän, joka olet taivaissa." Jeesus opettaa rukousta, ja sitä, että Jumala on meille kuin rakastava isä. Isä on vertauskuva. Jesajan kirjassa Jumalan toiminalle annetaan toisenlainen vertauskuva (66:13): Niin kuin äiti lohduttaa lastaan, niin minä teitä lohdutan... Ja "meidän" on eri asia, kuin "minun". Muistammeko sen?
"Pyhitetty olkoon sinun nimesi." Miten me pyhitämme Jumalan nimeä? Sitä voisi verrata siihen samaan, että miten me tuotamme kunniaa tai häpeää omille vanhemmillemme... Miten on: tuotammeko elämällämme, sanoillamme ja teoillamme kunniaa vai häpeää Jumalan nimelle?
"Tulkoon sinun valtakuntasi." Tällä pyynnöllä on kaksi merkitystä: valtakunta ajassa ja iankaikkisuudessa. Iankaikkisuudessa tuleva valtakunta (taivas) ja tämän ajan valtakunta (kirkko) ovat sidoksissa toisiinsa. Jumalan valtakunta tulee tänne, meidän syntisten ihmisten keskelle Sanassa ja Sakramenteissa. Siksi tästä "valtakunnasta" erotettu usko kuolemanjälkeiseen elämään ei ole totta, vaikka nykyään niin usein ajatellaan.
"Tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä niin kuin taivaassa." Kumpaa me toivomme: Jumalan tahdon vai oman tahdon tapahtumista. Hyvä olisi muistaa, että Jumalan tahdon tapahtuminen on parasta mitä meille voi käydä. Sillä Jumala tietää parhaiten, mikä on meille hyväksi.
"Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme." Tapio Saraneva, KUA:n entinen johtaja muistuttaa, että vain 5 % vuosittaisesta sotavarusteluihin käytetyistä määrärahoista riittäisi poistamaan nälänhän maailmasta kymmenessä vuodessa. Siksi tämä rukouksen kohta on erityisen tärkeä; että löytyisi poliittista tahtoa.
Tästä jatketaan ensi vuoden kinkereillä, jos Jumala suo...
"Isä meidän, joka olet taivaissa." Jeesus opettaa rukousta, ja sitä, että Jumala on meille kuin rakastava isä. Isä on vertauskuva. Jesajan kirjassa Jumalan toiminalle annetaan toisenlainen vertauskuva (66:13): Niin kuin äiti lohduttaa lastaan, niin minä teitä lohdutan... Ja "meidän" on eri asia, kuin "minun". Muistammeko sen?
"Pyhitetty olkoon sinun nimesi." Miten me pyhitämme Jumalan nimeä? Sitä voisi verrata siihen samaan, että miten me tuotamme kunniaa tai häpeää omille vanhemmillemme... Miten on: tuotammeko elämällämme, sanoillamme ja teoillamme kunniaa vai häpeää Jumalan nimelle?
"Tulkoon sinun valtakuntasi." Tällä pyynnöllä on kaksi merkitystä: valtakunta ajassa ja iankaikkisuudessa. Iankaikkisuudessa tuleva valtakunta (taivas) ja tämän ajan valtakunta (kirkko) ovat sidoksissa toisiinsa. Jumalan valtakunta tulee tänne, meidän syntisten ihmisten keskelle Sanassa ja Sakramenteissa. Siksi tästä "valtakunnasta" erotettu usko kuolemanjälkeiseen elämään ei ole totta, vaikka nykyään niin usein ajatellaan.
"Tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä niin kuin taivaassa." Kumpaa me toivomme: Jumalan tahdon vai oman tahdon tapahtumista. Hyvä olisi muistaa, että Jumalan tahdon tapahtuminen on parasta mitä meille voi käydä. Sillä Jumala tietää parhaiten, mikä on meille hyväksi.
"Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme." Tapio Saraneva, KUA:n entinen johtaja muistuttaa, että vain 5 % vuosittaisesta sotavarusteluihin käytetyistä määrärahoista riittäisi poistamaan nälänhän maailmasta kymmenessä vuodessa. Siksi tämä rukouksen kohta on erityisen tärkeä; että löytyisi poliittista tahtoa.
Tästä jatketaan ensi vuoden kinkereillä, jos Jumala suo...
tiistai 25. joulukuuta 2007
Joulun laki ja evankeliumi
Lutherin mukaan aasikin osaa erottaa sen mitä sille annetaan ja mitä siltä vaaditaan. Se on iloinen kun saa apetta syödäkseen ja tietää myös miltä tuntuu kantaa kuormia.
Jumalan sana toimii samalla tavalla: siinä Jumala ilmaisee meille sen, mitä hän meiltä vaatii ja sen mitä hän meille lahjoittaa. Tämä Laki ja Evankeliumi meidän tulisi nähdä ja kuulla Raamatussa.
Kirjoittaessani tätä on joulu. Joulusaarnat on pidetty ja ajattelin tämän yhden näkökulman nostaa niistä tähän nettipäiväkirjaan. Nimittäin sen lain sanan, joka jouluevankeliumista löytyy.
Ensinnäkin Jumala vaatii meiltä kunnioitusta vanhempia, isovanhempia, sukua ja esivaltaa kohtaan. Tästä on esimerkkinä Joosefin ja Marian nöyryys, jota he osoittivat lähtiessään matkalle. He kuuluivat Daavidin sukuun ja keisarin vallan alle, ja noudattivat määräystä.
Katekismuksessa meitä kehotetaan myös antamaan vanhemmille, suvulle ja esivallalle erityinen arvo ja kunnioitus. Mutta miten me puhumme työnantajastamme, poliitikoista tai vaikkapa kyläkuntamme vanhuksista? Kunnioitammeko me heitä sillä tavalla, kuten Jumalan käskyt kehottavat? Vai asetammeko me heidät kyseenalaiseen valoon sanoillamme ja asenteellamme?
Toinen vaatimus, jonka tuttu joulukertomus antaa, on Jumala kunnioitus. Jumalan on kunnia korkeuksissa, lauloivat enkelit. Annammeko me kunnian Jumalalle? Pidämmekö me hänen käskynsä ja elämmekö hänelle kuuliaisena?
Jos ihminen antaisi kaiken kunnian Jumalalle, sen merkkinä olisi rauha maan päällä ihmisten keskuudessa. Näin ei kuitenkaan tapahdu. Liian usein ihmiset kilpailevat kunniasta keskenään, vahingoittavat toisiansa ja loukkaavat siten myös Jumalaa.
Raamatun mukaan menestymisen ja pitkän iän salaisuus on vanhempien ja pyhien asioiden kunnioitus. Tätä Jumala meiltä vaatii. Jumalan kunnioitus on myös iankaikkisen elämän edellytys. Ilman Jumalaa ihminen tuhoutuu.
Ja toisaalta: Osaammeko nähdä, että Jumalan sanaan on kirjoitettu sisälle myös evankeliumin sana. Se, mitä Jumala haluaa lahjoittaa meille. Ensimmäisenä jouluna hän lahjoitti meille Jeesus-lapsen. Jeesuksesta sanottiin, että hän on Vapahtaja, Kristus ja Herra. Jumala lahjoittaa meille siis auttajan ja pelastajan, joka vapauttaa meidät synnin ja kuoleman alta. Hän on se lunastaja joka ostaa meidät saatanalta omakseen, iankaikkisen elämän perillisiksi. Hän ottaa meidät armon lapsiksi lain alta ja antaa meille iankaikkisen elämä toivon. Hän lahjoittaa meille vapauden, kahleiden sijaan, että voisimme elää elämäämme iloisin sydämin.
Jumala lahjoittaa meille joulun riemun. Hän tuntee meidän kipumme ja kärsimyksemme, kaikki meitä vaivaavat asiat. Niissä hän kulkee meidän rinnallamme ja antaa meille uskon ja luottamuksen.
Sana kristus merkitsee voideltua. Juutalaisessa ja antiikin maailmassa kuninkaat voideltiin tehtäväänsä öljyllä. Näin Jeesus kuvataan kuninkaaksi, joka on annettu kaikelle kansalle. Siis kaikkien ihmisten kuninkaaksi. Meidän kuninkaamme on siis olemukseltaan vapahtaja. Ei kahleiden asettaja tai tyranki, vaan vapauttajakuningas, jonka kansaa me kristityt olemme.
Hyvää joulua!
Jumalan sana toimii samalla tavalla: siinä Jumala ilmaisee meille sen, mitä hän meiltä vaatii ja sen mitä hän meille lahjoittaa. Tämä Laki ja Evankeliumi meidän tulisi nähdä ja kuulla Raamatussa.
Kirjoittaessani tätä on joulu. Joulusaarnat on pidetty ja ajattelin tämän yhden näkökulman nostaa niistä tähän nettipäiväkirjaan. Nimittäin sen lain sanan, joka jouluevankeliumista löytyy.
Ensinnäkin Jumala vaatii meiltä kunnioitusta vanhempia, isovanhempia, sukua ja esivaltaa kohtaan. Tästä on esimerkkinä Joosefin ja Marian nöyryys, jota he osoittivat lähtiessään matkalle. He kuuluivat Daavidin sukuun ja keisarin vallan alle, ja noudattivat määräystä.
Katekismuksessa meitä kehotetaan myös antamaan vanhemmille, suvulle ja esivallalle erityinen arvo ja kunnioitus. Mutta miten me puhumme työnantajastamme, poliitikoista tai vaikkapa kyläkuntamme vanhuksista? Kunnioitammeko me heitä sillä tavalla, kuten Jumalan käskyt kehottavat? Vai asetammeko me heidät kyseenalaiseen valoon sanoillamme ja asenteellamme?
Toinen vaatimus, jonka tuttu joulukertomus antaa, on Jumala kunnioitus. Jumalan on kunnia korkeuksissa, lauloivat enkelit. Annammeko me kunnian Jumalalle? Pidämmekö me hänen käskynsä ja elämmekö hänelle kuuliaisena?
Jos ihminen antaisi kaiken kunnian Jumalalle, sen merkkinä olisi rauha maan päällä ihmisten keskuudessa. Näin ei kuitenkaan tapahdu. Liian usein ihmiset kilpailevat kunniasta keskenään, vahingoittavat toisiansa ja loukkaavat siten myös Jumalaa.
Raamatun mukaan menestymisen ja pitkän iän salaisuus on vanhempien ja pyhien asioiden kunnioitus. Tätä Jumala meiltä vaatii. Jumalan kunnioitus on myös iankaikkisen elämän edellytys. Ilman Jumalaa ihminen tuhoutuu.
Ja toisaalta: Osaammeko nähdä, että Jumalan sanaan on kirjoitettu sisälle myös evankeliumin sana. Se, mitä Jumala haluaa lahjoittaa meille. Ensimmäisenä jouluna hän lahjoitti meille Jeesus-lapsen. Jeesuksesta sanottiin, että hän on Vapahtaja, Kristus ja Herra. Jumala lahjoittaa meille siis auttajan ja pelastajan, joka vapauttaa meidät synnin ja kuoleman alta. Hän on se lunastaja joka ostaa meidät saatanalta omakseen, iankaikkisen elämän perillisiksi. Hän ottaa meidät armon lapsiksi lain alta ja antaa meille iankaikkisen elämä toivon. Hän lahjoittaa meille vapauden, kahleiden sijaan, että voisimme elää elämäämme iloisin sydämin.
Jumala lahjoittaa meille joulun riemun. Hän tuntee meidän kipumme ja kärsimyksemme, kaikki meitä vaivaavat asiat. Niissä hän kulkee meidän rinnallamme ja antaa meille uskon ja luottamuksen.
Sana kristus merkitsee voideltua. Juutalaisessa ja antiikin maailmassa kuninkaat voideltiin tehtäväänsä öljyllä. Näin Jeesus kuvataan kuninkaaksi, joka on annettu kaikelle kansalle. Siis kaikkien ihmisten kuninkaaksi. Meidän kuninkaamme on siis olemukseltaan vapahtaja. Ei kahleiden asettaja tai tyranki, vaan vapauttajakuningas, jonka kansaa me kristityt olemme.
Hyvää joulua!
lauantai 1. joulukuuta 2007
Jeesusta odotellessa
Kummelissa oli aikoinaan hauska sketsisarja nimeltään perintöä odotellessa. Siinä maatalon kaksi poikaa odottivat jännittyneenä isän terveydentilan huononemista, toivoen pahinta...
Tuleva adventin aika on myös odottamisen aikaa. Odottaminen onkin tarpeen, että voisi saavuttaa senkaltaisen täyttymyksen, mikä joulun iloon liittyy. Ilman odotusta juhlailo jää puolinaiseksi.
Kristitylle koko elämä on myös tietyllä tavalla odotusta. Adventin raamatuntekstissä sanotaan, että koettelemuksissa usko todetaan aidoksi (1. Piet. 1:7). Elämän vastoinkäymisissä odottamme helpotusta ja poispääsyä ikävästä tilanteesta. Usein ei kuitenkaan auta kuin vain odottaa kärsivällisesti. Meille nykyajan, nopean elämäntahdin ihmisille tämänkaltainen odottaminen ja kärsivällisyys voi tuntua mahdottomalta. Raamattu kuitenkin opettaa, että juuri koettelemukset ovat ikään kuin uskomme mittari tai testi.
Autosta kyllä huomaamme, jos sen moottori hajoaa. Samoin on fyysisen terveyden laita. Mutta mistä tietää yskiikö "uskon moottori"? Tai onko "hengellistä verenpainetta"? Tämän huomaamiseksi Jumala antaa meille koettelemuksia ja vastoinkäymisiä. Yhtenä uskon mittarina voidaan pitää myös hedelmiä, joita tuotamme. Kristityn elämään tulisi liittyä rakkauden hedelmiä: ystävällisyyttä, toisten huomioimista, auttamisen mieltä jne.
Adventtina odotamme joulua ja Jeesuksen tulemista. Jeesuksen tuleminen tapahtuu kerran kuitenkin myös hyvin toisella tavalla, kuin mistä joulun idyllinen seimirakennelma kertoo. Aikojen lopulla Jeesus saapuu kunniassaan, tuomarina ja Herrana. Silloin meiltä ei kysytä joulumieltä, lahjapakettien runsautta, tai muutakaan mukavaa. Meiltä kysytään vain sitä, mistä kerrotaan tuomiosunnuntain evankeliumissa (ks. Mt 25:31-46): olemmeko huomanneet ja auttaneet kärsivää lähimmäistämme.
Näin kristityn elämä ei siis suinkaan ole hengailua perintötalon nurkilla, ”perintöä odotellessa”. Se on elämää "Jeesusta odotellessa". Kerran Jeesus tulee takaisin ja laittaa jokaisen meistä vastuuseen teoistamme ja sanoistamme; kaikesta siitä, mitä me olemme elämän aikana tehneet tai jättäneet tekemättä. Tähän Jeesuksen odotteluun, kristityn elämään, kuuluu rukousta, sanan tutkimista, seurakunnan jumalanpalvelukseen osallistumista, ehtoollisella käyntiä jne.
Kummelin sketsissä ne kaksi talon poikaa odottelivat aina jännittyneenä, mitä tapahtuisi, kun isä sai rankan yskänkohtauksen… selviäisikö isä, vai olisiko jo perinnönjakamisen aika…
Meidän on hyvä huomata, että vielä ei ole perinnönjakamisen aika, ettei meille kävisi niin kuin tuhlaajapojalle, Jeesuksen kertomuksessa. Hänhän menetti kaiken, kun halusi saada perinnön liian aikaisin. Mutta Jeesuksen odotuksessa kristitylle on annettu kuitenkin jo oikeus perehtyä isän testamenttiin, sekä Vanhaan että Uuteen. Siellä Jumala kertoo meille, mikä meitä kerran odottaa taivaan kodissa.
Tuleva adventin aika on myös odottamisen aikaa. Odottaminen onkin tarpeen, että voisi saavuttaa senkaltaisen täyttymyksen, mikä joulun iloon liittyy. Ilman odotusta juhlailo jää puolinaiseksi.
Kristitylle koko elämä on myös tietyllä tavalla odotusta. Adventin raamatuntekstissä sanotaan, että koettelemuksissa usko todetaan aidoksi (1. Piet. 1:7). Elämän vastoinkäymisissä odottamme helpotusta ja poispääsyä ikävästä tilanteesta. Usein ei kuitenkaan auta kuin vain odottaa kärsivällisesti. Meille nykyajan, nopean elämäntahdin ihmisille tämänkaltainen odottaminen ja kärsivällisyys voi tuntua mahdottomalta. Raamattu kuitenkin opettaa, että juuri koettelemukset ovat ikään kuin uskomme mittari tai testi.
Autosta kyllä huomaamme, jos sen moottori hajoaa. Samoin on fyysisen terveyden laita. Mutta mistä tietää yskiikö "uskon moottori"? Tai onko "hengellistä verenpainetta"? Tämän huomaamiseksi Jumala antaa meille koettelemuksia ja vastoinkäymisiä. Yhtenä uskon mittarina voidaan pitää myös hedelmiä, joita tuotamme. Kristityn elämään tulisi liittyä rakkauden hedelmiä: ystävällisyyttä, toisten huomioimista, auttamisen mieltä jne.
Adventtina odotamme joulua ja Jeesuksen tulemista. Jeesuksen tuleminen tapahtuu kerran kuitenkin myös hyvin toisella tavalla, kuin mistä joulun idyllinen seimirakennelma kertoo. Aikojen lopulla Jeesus saapuu kunniassaan, tuomarina ja Herrana. Silloin meiltä ei kysytä joulumieltä, lahjapakettien runsautta, tai muutakaan mukavaa. Meiltä kysytään vain sitä, mistä kerrotaan tuomiosunnuntain evankeliumissa (ks. Mt 25:31-46): olemmeko huomanneet ja auttaneet kärsivää lähimmäistämme.
Näin kristityn elämä ei siis suinkaan ole hengailua perintötalon nurkilla, ”perintöä odotellessa”. Se on elämää "Jeesusta odotellessa". Kerran Jeesus tulee takaisin ja laittaa jokaisen meistä vastuuseen teoistamme ja sanoistamme; kaikesta siitä, mitä me olemme elämän aikana tehneet tai jättäneet tekemättä. Tähän Jeesuksen odotteluun, kristityn elämään, kuuluu rukousta, sanan tutkimista, seurakunnan jumalanpalvelukseen osallistumista, ehtoollisella käyntiä jne.
Kummelin sketsissä ne kaksi talon poikaa odottelivat aina jännittyneenä, mitä tapahtuisi, kun isä sai rankan yskänkohtauksen… selviäisikö isä, vai olisiko jo perinnönjakamisen aika…
Meidän on hyvä huomata, että vielä ei ole perinnönjakamisen aika, ettei meille kävisi niin kuin tuhlaajapojalle, Jeesuksen kertomuksessa. Hänhän menetti kaiken, kun halusi saada perinnön liian aikaisin. Mutta Jeesuksen odotuksessa kristitylle on annettu kuitenkin jo oikeus perehtyä isän testamenttiin, sekä Vanhaan että Uuteen. Siellä Jumala kertoo meille, mikä meitä kerran odottaa taivaan kodissa.
lauantai 17. marraskuuta 2007
Vyötettynä
Kirkkovuoden viimeiset sunnuntait muistuttavat valveillaolon ja kristillisen elämäntavan tärkeydestä. Raamattu puhuu vyötettynä olemisesta, jolloin ihminen on ”aina valmiina”, kuten partiolainen. Ennen kaikkea kristitty on vyötetty totuuteen (Ef. 6:14), vaikka se nykyään onkin kovin harvinaista. Ja uskollisuus on myös ikään kuin hyvin pitävä vyö (Jes. 11:5). Tehtävästä ja vastuusta ei irrottauduta satunnaisesti, oman mielen mukaisesti tai ensimmäisten vastusten tullessa.
"Pitäkää vaatteenne vyötettyinä ja lamppunne palamassa.” Näin Jeesus rohkaisee omiaan Luukkaan evankeliumissa (12:35). Ja ensimmäisessä Pietarin kirjeessä kehotetaan: ”Vyöttäytykää siis, olkaa raittiit. Pitäkää ajatuksenne kirkkaina ja pankaa täysi toivonne siihen armoon, joka teille annetaan Jeesuksen Kristuksen ilmestyessä.”
Jokainen meistä on vyötetty omaan kristilliseen kutsumukseensa. Laulussa nimeltä 1972 kerrotaan ikätovereistani, tuona vuonna syntyneistä. ”Meistä tuli muurareita, taksikuskeja, suutareita,” sanotaan laulussa. Näiden lisäksi olemme vanhempia, virkamiehiä, yrittäjiä, lähimmäisiä, ystäviä, naapureita, aviopuolisoita jne.
Valvomisen sunnuntain ja tuomiosunnuntain edellä on hyvä miettiä, miten hoidamme kutsumusta, joka meillä on? Helposti joku monitahoisen kutsumuksemme osa-alueista saattaa vääristyä, jäädä liian vähälle huomiolle tai muuten vain ajautua haaksirikkoon. Siitä kertovat avioerotilastot, monenlaiset inhimilliset tragediat, työpaikkojen vaikeudet, riidat jne.
Itse olen vyötetty virkaan, jota hoidan. Se merkitsee, että viran tehtäviin on tartuttava, kun ne tulevat eteen. Haastavinta on tarttua sellaiseen, mikä tuntuu turhanpäiväiseltä. Papin aikaa tuhlataan paljon epäolennaisuuksiin, byrokratiaan ja kaiken maailman selvitystöihin. Joskus tuntuukin, että varsinaiselle papintyölle jää liian vähän aikaa. Toivoisinkin, että kirkon ja hiippakunnan hallinto, seurakunta sekä luottamushenkilöt tukisivat papintyön toteutumista.
Kun Mooses, Aaron ja muut israelilaiset olivat Egyptissä pakkosiirtolaisuudessa Herra tuli omiensa avuksi. Samalla hän opetti kansaa viettämään pääsiäistä ikään kuin ”tien päällä”. Hän sanoi: "Syödessänne teillä tulee olla viitta vyötettynä, kengät jalassa ja sauva kädessä, ja teidän on syötävä nopeasti. Näin vietetään pääsiäistä Herran kunniaksi.” (2. Ms 12:11) Syy tähän oli se, että Herra päätti vapauttaa orjuudessa olevan kansan ja edessä oli vaellus erämaahan. Juhlaruoaksi teurastettiin karitsa. Karistan veri israelilaisten ovenpielissä oli merkki Herralle kuulumisesta.
Itse olen miettinyt monesti tätä raamatunkohtaa ja valveillaoloa. Juutalaisille raamatunlausekotelot ja karitsan veri on merkkinä kuulumisesta valittuun kansaan. Monesti myös me kristityt haluamme merkitä itsemme eri tavoin vakuudeksi itselleni ja muille. Itselläni on risti kaulassa, ja monesti olen miettinyt raamatunlauseen kirjoittamista ulkoseinään tai Jeesus-tarran liimaamista auton peräpäähän. Monien näiden, sinänsä hyvien tapojen ja merkkien yli, käy mielessäni kuitenkin seuraava ajatus: jos kristillinen mielenlaatu ja totuus ei ilmene tavallisessa elämässä, ei siinä auta mikään ulkoinen merkkikään.
Toivon ja rukoilen, että olisimme kaikki osallisia Jeesuksen sovintoverestä, jonka kautta synnit saadaan anteeksi. Syntien anteeksisaamisen kautta voimme vyöttää itsemme kristilliseen elämään ja valmiinaoloon. Totuudessa ja uskollisuudessa on mittari, jolla katsotaan, mihin olemme yltäneet. Mutta vasta aikojen lopulla käy ilmi asioiden todellinen laita.
"Pitäkää vaatteenne vyötettyinä ja lamppunne palamassa.” Näin Jeesus rohkaisee omiaan Luukkaan evankeliumissa (12:35). Ja ensimmäisessä Pietarin kirjeessä kehotetaan: ”Vyöttäytykää siis, olkaa raittiit. Pitäkää ajatuksenne kirkkaina ja pankaa täysi toivonne siihen armoon, joka teille annetaan Jeesuksen Kristuksen ilmestyessä.”
Jokainen meistä on vyötetty omaan kristilliseen kutsumukseensa. Laulussa nimeltä 1972 kerrotaan ikätovereistani, tuona vuonna syntyneistä. ”Meistä tuli muurareita, taksikuskeja, suutareita,” sanotaan laulussa. Näiden lisäksi olemme vanhempia, virkamiehiä, yrittäjiä, lähimmäisiä, ystäviä, naapureita, aviopuolisoita jne.
Valvomisen sunnuntain ja tuomiosunnuntain edellä on hyvä miettiä, miten hoidamme kutsumusta, joka meillä on? Helposti joku monitahoisen kutsumuksemme osa-alueista saattaa vääristyä, jäädä liian vähälle huomiolle tai muuten vain ajautua haaksirikkoon. Siitä kertovat avioerotilastot, monenlaiset inhimilliset tragediat, työpaikkojen vaikeudet, riidat jne.
Itse olen vyötetty virkaan, jota hoidan. Se merkitsee, että viran tehtäviin on tartuttava, kun ne tulevat eteen. Haastavinta on tarttua sellaiseen, mikä tuntuu turhanpäiväiseltä. Papin aikaa tuhlataan paljon epäolennaisuuksiin, byrokratiaan ja kaiken maailman selvitystöihin. Joskus tuntuukin, että varsinaiselle papintyölle jää liian vähän aikaa. Toivoisinkin, että kirkon ja hiippakunnan hallinto, seurakunta sekä luottamushenkilöt tukisivat papintyön toteutumista.
Kun Mooses, Aaron ja muut israelilaiset olivat Egyptissä pakkosiirtolaisuudessa Herra tuli omiensa avuksi. Samalla hän opetti kansaa viettämään pääsiäistä ikään kuin ”tien päällä”. Hän sanoi: "Syödessänne teillä tulee olla viitta vyötettynä, kengät jalassa ja sauva kädessä, ja teidän on syötävä nopeasti. Näin vietetään pääsiäistä Herran kunniaksi.” (2. Ms 12:11) Syy tähän oli se, että Herra päätti vapauttaa orjuudessa olevan kansan ja edessä oli vaellus erämaahan. Juhlaruoaksi teurastettiin karitsa. Karistan veri israelilaisten ovenpielissä oli merkki Herralle kuulumisesta.
Itse olen miettinyt monesti tätä raamatunkohtaa ja valveillaoloa. Juutalaisille raamatunlausekotelot ja karitsan veri on merkkinä kuulumisesta valittuun kansaan. Monesti myös me kristityt haluamme merkitä itsemme eri tavoin vakuudeksi itselleni ja muille. Itselläni on risti kaulassa, ja monesti olen miettinyt raamatunlauseen kirjoittamista ulkoseinään tai Jeesus-tarran liimaamista auton peräpäähän. Monien näiden, sinänsä hyvien tapojen ja merkkien yli, käy mielessäni kuitenkin seuraava ajatus: jos kristillinen mielenlaatu ja totuus ei ilmene tavallisessa elämässä, ei siinä auta mikään ulkoinen merkkikään.
Toivon ja rukoilen, että olisimme kaikki osallisia Jeesuksen sovintoverestä, jonka kautta synnit saadaan anteeksi. Syntien anteeksisaamisen kautta voimme vyöttää itsemme kristilliseen elämään ja valmiinaoloon. Totuudessa ja uskollisuudessa on mittari, jolla katsotaan, mihin olemme yltäneet. Mutta vasta aikojen lopulla käy ilmi asioiden todellinen laita.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)