Saarna virkaanasettamisessa

Yksi viimeisimmistä työtehtävistäni Pellon pappina viime kevättalvella oli käynti vanhan, sairaan, uskovaisen mummon luona. Olin ajanut eräälle syrjäkylälle, 50 kilometrin päähän, kinkerien pitoon. Eräs kinkerivieras oli ottanut naapurinsa asian tosissaan, ja pyysi minua käymään tämän mummon luona vielä kinkerien jälkeen, myöhään illalla.

Olin väsynyt päivän töistä, mutten voinut kieltäytyä. Menimme vanhuksen kotiin ja hän ilahtui, vaikka olikin jo aika huonossa kunnossa. Lauloimme virren, siunasin mummon Herran siunauksella, ja hän kysyi, saisiko hänkin uskoa syntinsä anteeksi. Julistin hänelle synninpäästön Jeesuksen nimessä ja veressä, niin kuin hänen uskonsuunnassaan ja tuolla seudulla on aina ollut tapana. Sitten hyvästelimme toisemme, ja lähdin ajelemaan talvista tietä kotia kohti.

Niin, toivoisin, että siunaaminen voisi olla viimeinen tekoni pappina.  Tähän apostoli Paavali kehottaa kristittyjä Roomalaiskirjeen 12. luvussa: ”Siunatkaa, älkääkä kirotko!” Siunaamista tarkoittava sana Uuden testamentin alkukielellä, kreikaksi, on eu-logeo. Sehän tarkoittaa tarkalleen ottaen hyvän puhumista. Siksi on kysyttävä, että puhummeko toisillemme hyviä sanoja, kuten Raamattu kehottaa?

Tämän päivän evankeliumi Matteuksen 25. luvusta on vaikea raamatunkohta selitettäväksi. Jeesuksen esimerkissä isäntä tuntuu kohtuuttoman kovasydämiseltä, heittäessään lahjattoman palvelijan ulos pimeyteen.

Ajattelen tämä raamatunkohdan puhuvan tämän pyhäpäivän aiheesta, nimittäin uskollisuudesta Jumalan lahjojen hoitamisessa. Meitä rohkaistaan sellaiseen uskaliaisuuteen, josta tämän ajan pörssimeklarit tunnetaan, kun he laittavat omaisuuden kiertämään ja tuottamaan. Jos kerran rahamiehet uskaltavat yrittää, niin miksi sitten emme mekin, kristityt, Jumalan lahjojen haltijat! Emmehän ainakaan kätke tai pimitä näitä lahjoja vain itsellämme!

Uskollisuus näkyy usein pienissä asioissa. Kyllä kai yhdenkin talentin palvelija olisi voinut laittaa rahansa tuottamaan? Vastaavasti, jos meitä arvioidaan kriittisesti, kyllä kai pienet perusasiat on oltava kunnossa. Että olemme rehellisiä, emme puhu toisista pahaa, ja haluamme auttaa toisia siinä missä voimme.

Ollessaan vangittuna Paavali kirjoitti Efeson kristityille seuraavat sanat: ”Kehotan teitä siis elämään saamanne kutsun arvoisesti, aina nöyrinä, lempeinä ja kärsivällisinä. Auttakoon rakkaus teitä tulemaan toimeen keskenänne. Pyrkikää rauhan sitein säilyttämään Hengen luoma ykseys… Luopukaa valheesta ja puhukaa toinen toisellenne totta, sillä me olemme saman ruumiin jäseniä.”

Kun puhuin siunauksesta, on hyvä huomata, että siunaaviin ja rakkaudellisiin sanoihin sisältyy myös totuus. Ei siunaus ja rakkaus ole vain jonkinlaista vaaleanpunaista pumpulihöttöä, tai ainakaan mitään vääryyksien piilottelua. Tästä Juha Tapiokin laulaa laulussaan: ”Minä uskon rakkauteen, joka suoraan kohti käy. Suorin katsein lähestyy. Joka näyttää totuuden, sielläkin missä sitä ei, oikein tahtois hyväksyy.”

Niin. Ajattelen, että siunaamisen pitäisi tulla yhä yleisemmäksi asiaksi seurakuntatyössä. Olen huomannut, miten Iitissäkin papin aikaa kuluu paljon kehällisten asioiden pyörittämiseen.

Tarvittaisiinkohan seurakunnissamme jonkinlaiset norminpurkutalkoot, niin että voisimme enemmän irtaantua lähimmäisten luo? Jakamaan siunausta, joka tulee taivaalliselta Isältämme? Sillä kohtaamisessa, hyvän olon, hyvän mielen ja hyvien sanojen jakamisessa, Jumalan rakkauskin tulee todelliseksi.

Siksi toivoisin, että viimeinen työtehtäväni pappina ei olisi vaikkapa kirkkovaltuuston kokouksessa briljeeraaminen, vaan yksittäisen ihmisen kohtaaminen ja sen mukanaan tuoma siunaus.

Onnistuvatko seurakunnan työntekijät tässä, siihen voivat vaikuttaa paljon myös seurakunnan luottamushenkilöt. Löytyykö luottamuksen ilmapiiriä ja kannustetaanko työhön ja kohtaamiseen? Uskotaanko työntekijöiden vilpittömyyteen ja hyvään tahtoon?

Iitin kirkkovaltuusto oli uutta kirkkoherraa valitessaan laittanut yhdeksi valintakriteeriksi kyvyn kehittää maallikkotoimintaa seurakunnassamme. Muutaman kuukauden työkokemuksen perusteella tehtävä tuntuu haastavalta. Siksi heitän haasteen nyt myös takaisin päin: Kulttuurin muutokseen tarvitaan meitä kaikkia. Tarvitaan yhdessä tekemisen meininkiä, teitä tärkeitä yhteistyökumppaneita, ja sitä, että myös luottamushenkilöt ja seurakuntalaiset toimivat asian edistämiseksi. Kutsuen toisia mukaan kirkkoon, seurakunnan toimintaan ja lähtien itsekin mukaan.

Niin, tämän sunnuntain aiheena on Uskollisuus Jumalan lahjojen hoitamisessa. Meille on uskottu seurakunnassa valtavan hienoja Jumalan lahjoja. Niistä mainitsin jo ripin ja synninpäästön, sitten on ehtoollisen ja kasteen sakramentit, unohtamatta seurustelun sakramenttia. Meillä on Raamatun sana ja rukous. Sekä Jumalan perheväen seurakuntayhteys.

Näitä me ihmiset tarvitsemme. Ja näitä meidänkin seurakuntamme tarvitsee. Ja näiden aarteiden hoitamiseen ja uskollisuuteen meitä jokaista myös tänään kutsutaan. Aamen.

Kesäasukkaiden kirkkopyhässä

Vietimme tänään Iitin kirkossa kesäasukkaiden kirkkopyhää. Väkeä oli tullut mukavasti paikalle, noin 70 henkilöä. Päivän evankeliumissa (Mark. 10:17-27) Jeesus sanoi rikkaalle miehelle, joka halusi periä ikuisen elämän, kovat sanat: ”Mene ja myy kaikki, mitä sinulla on... ja seuraa sitten minua. Anna rahat köyhille, niin sitten sinulla on aarre taivaassa.”

Ei kuulosta helpolta vaatimukselta. Ja kuitenkin tällaisesta ehdottomuudesta Jeesus tunnetaan. Tällaista sanomaa me tämän ajan kristityt tarvitsemme. Erityisesti jos olemme käyneet haaleiksi, niin kuin Ilmestyskirjan Laodikean seurakunta: "Minä tiedän sinun tekosi: sinä et ole kylmä etkä kuuma. Kunpa olisitkin joko kylmä tai kuuma! Mutta sinä olet haalea, et kuuma etkä kylmä, ja siksi minä oksennan sinut suustani.”

Luterilaisuuden yhdeksi suureksi haasteeksi on sanottu se, että luterilainen usko ja kirkko myötäilee liikaa ympäröivää yhteiskuntaa ja vallanpitäjiä. Tokihan Martti Lutherin opetukseen sisältyi esivaltauskollisuuden korostaminen. Mutta onko se tehnyt meistä hajuttomia ja mauttomia kristittyjä, jotka tyytyvät kaikkeen mitä eteen tulee, eivätkä uskoalla enää kyseenalaistaa mitään?

Länsimaisen kristityn kiusaus on vain siinä, että haluamme pitää kiinni siitä hyvästä, mitä meillä on, ja samalla unohdamme monet kärsivät, ja elämän vaikeiden realiteettien kanssa kipuilevat lähimmäisemme. Saavutetut edut eivät kuitenkaan taida olla kirjoitettuna työsopimukseen, vaan ovat meidän omaa käsialaamme. Vakavia syntejämme taitavatkin tänä aikana olla oma mukavuudenhalu, oma laiskuus, tekemättömyys ja välinpitämättömyys. Ei ehkä niinkään pahat teot tai rikkomukset, vaan tyytyminen olemassa olevaan. Ja suruttomuus, kuten vanhat kristityt sen usein ilmaisivat. Löytyykö meiltä empatiaa ja surua, jos lähimmäisemme kärsii?

Tämän takia tuo Jeesuksen opetus kuulostaa raikkaalta, radikaalilta ja oikeudenmukaiseltakin vaatimukselta. Emme voi levätä tyytyväisyydessämme, jos toisella on asiat huonosti. Ei kristitty ainakaan voi tehdä niin. Ja onhan meillä monia esikuvia tästä: Pyhä Fransiscus, äiti Teresa, Martin Luther King, ja monia, monia muita.

Jumalan sana pitää sisällään sekä lain että evankeliumin. Laki kertoo meille sen, mitä Jumala meiltä pyhyydessään vaatii ja haluaa. Ja ennen muuta se herättää meidät näkemään oman syntisyytemme, ja ajaa ihmisen hakemaan lohdutusta ja turvaa Kristukselta. Hänen apuaan me tarvitsemme, että maailmassamme asiat löytäisivät oikeille paikoilleen. Ja että itsekin pääsisimme osalliseksi pelastuksesta. Siitä kertoo meille ihana armon evankeliumi, se mitä Jumala meille lahjoittaa rakkaudessaan.

Päivän evankeliumi ja aihe ”rakkauden laki” muistuttavat, ettei kukaan ei taida kyetä täyttämään Jumalan pyhää lakia täydellisesti. Kaikki ei ole meidän hallinnassamme. Kaikki ei onnistu pelkin ihmisvoimin, vaan tarvitsemme elävää ja suurta Jumalaa. Armossaan hän on pelastanut meidät. Ja kun olemme päässeet osalliseksi Jumalan rakkaudesta, meidän velvollisuutemme on jakaa tätä rakkautta eteenpäin, ympärillemme.

Mutta rakkauden laki on toisenlaista, kuin tämän maailman maalliset lait. Jeesus tiivisti Jumalan tahdon rakkauden kaksoiskäskyyn: rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Tämähän on niin yksinkertainen käsky, että jokainen meistä sen ymmärtää. Eikä sitä tarvitse tavata paksun lakikirjan sivuilta. Ja kultaisessa säännössä Jeesus opetti vielä tulkitsemaan tätä, lain suurinta käskyä: Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.

Ei siis tarvitse olla psykologian tai moraaliopetuksen professori ollakseen oikea lähimmäinen toiselle ihmiselle. Eikä kiperissä tilanteissa taritse välttämättä ruveta tulkitsemaan pykäliä, vaan useinkin rakkaus ja rukous riittää. Niiden avulla Jumalan toimii keskuudessamme, kauttamme, ja rohkaisee meitä uuteen elämään.

Usko muuttaa kulttuuria

Sain vierailla viime viikolla Iitin musiikkijuhlilla uudessa kotikirkossamme. Muutimme kolme viikkoa sitten perheemme kanssa Pellosta Iittiin, kun aloitin uudessa työpaikassa, Iitin kirkkoherrana. Näiden kolmen viikon aikana olen huomannut, että kyllä Tornionjokilaakson ja Kymenlaaksonkin kulttuurien ja seurakunnallisen maaperän välillä on suuria eroja. Myös siinä, miten kirkkoa käytetään esim. musiikkijuhlilla.

Avajaiskonsertti oli hieno kokemus, mutta samalla jäin miettimään jumalanpalvelushuoneen sopivuutta kyseisiin juhliin. Ohjelmassa on mukana myös vanhaa kirkkomusiikkia, mutta pidetäänkö esim. Bachin koraaleja nykyään hengellisenä musiikkina? Kirkkomusiikkia se voi olla, mutta silloinkin sillä tarkoitetaan lähinnä musiikin lajia, ei sisältöä.

Itse olen aikoinani tämän kipuilun ja erottelun käynyt läpi, kun poikasena harrastin musiikkia enemmänkin. Silloin valitsin tarkan rajanvedon: Kenen joukoissa seisot, sen lauluja laulat. ”Maailmanmusiikin spirituaaliset sanoitukset” eivät vastaa omaa käsitystäni kristillisestä musiikista. Jeesus on helppo häivyttää vähän ”ylevämpien” ja ”hienompien” ajatusten alle.

Lähetysperheessä kasvaneena olen saanut nähdä ja kuulla, miten usko muuttaa ihmistä ja sitä myötä myös kulttuuria. Siskoni toimi pitkään lähetyslääkärinä Angolassa ja kertoi myös poppamiehistä, jotka saivat aikaan pahaa, kun osallistuivat parantamistyöhön. Ja muualtakin kuulemme pakanuuden aiheuttamista peloista, väkivallasta ja taikauskosta. Siis kulttuureista, joista puuttuu sellaiset hyvät asiat, joita me täällä länsimaissa pidämme itsestäänselvyyksinä.

Länsimainen klassinen musiikki on syntynyt kristillisen maailman ytimessä. Mutta onko se edelleen kristillisen sanoman eteenpäin viejä, vai jotakin muuta?

Ennen musiikkijuhlia Kouvolan sanomien haastattelussa korostettiin sitä, miten viihde on halvaannuttanut kulttuurikasvatusta. Miten tarvittaisiin lisää tietoa ja ymmärrystä klassista musiikkia kohtaan. Ajattelen, että näissä asioissa ei pelkkä pään tieto riitä, vaan tarvitaan myös sydämen uskoa. Eikä muoto liene kuitenkaan pääasia, se ei korvaa sisältöä. Siksi toivonkin, että myös meidän maassamme uskon sisällöt saisivat jälleen muuttaa kulttuuria ja herätellä tapojamme aina parempaan.

Kesällä elävän veden ääreen!

Aloitan Iitin seurakunnan uutena kirkkoherrana ensi maanantaina 5.6.2017. Kirjoitan tätä kirjoitusta vielä vanhassa virkapaikassani Pellossa, sillä muutamme täältä Tornionjokivarresta - tai Väylänvarresta, kuten täällä sanomme - sinne Kymijokivarteen kesäkuun ensi päivinä, kun lapsemme ovat saaneet kouluvuotensa päätökseen. On mielenkiintoista tulla uutena historialliseen Iitin seurakuntaan!

Maassamme vanhat tavat ovat muutoksessa. Joskus toivotaan, että vanha aika palaisi takaisin, tai että mikään ei muuttuisi. Saatetaan sanoa, että ennen kaikki oli paremmin. Iitin vanhassa seurakunnassa muutokset näkyvät vuonna työntekijävaihdoksina. Itseni lisäksi seurakunnassa on aloittanut myös toinen uusi pappi, kappalainen Ville Hiltunen. Ja seurakunnassa on ollut myös nainen kirkkoherrana, kun seurakuntapastori Henna Huppunen on johtanut kesän suunnittelua työyhteisön kanssa.

Uudistuksista ja monista yhteiskunnan ja kirkon päätöksistä joku voisi todeta, kuten vanhat roomalaiset: oi aikoja, oi tapoja! En kuitenkaan usko, että ennen kaikki on ollut yksinomaan paremmin. Ja kyllä muutoksilla ja uudistuksilla saavutetaan myös paljon hyvää.

Kun viime helmikuussa valintani Iitin kirkkoherraksi varmistui, eräs pellolainen yrittäjä ja lohimies tuli luokseni, pani käden olalleni ja kysyi ihmetellen: ”Mitä sie sinne rapajoen varthen lähet?” En tiedä oliko tämä pellolainen koskaan käynyt Iitissä tai Kymijoen varressa, mutta eihän kauniista Iitistä ei voi antaa tällaista todistusta! Mutta totta on, että siellä missä vesi ei vaihdu tai virtaa, vaan jää paikoilleen, alkaa siihen muodostua lämpimällä säällä myös leväkasvustoa, ja se saattaa saastua.

Siksi me tarvitsemme elävää vettä. Siis sellaista vettä, joka liikkuu, virtaa purossa, joessa, tai pulppuaa raikkaana lähteestä. Tästähän myös Jeesus muistuttaa, verratessaan Jumalan toimintaa elävän veteen: ”Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon! Joka uskoo minuun, hänen sisimmästään kumpuavat elävän veden virrat.” (Joh 7:37) Tämän Jumalan työn vastaanottamiseen, Pyhän Hengen toiminnan piiriin, meitä kutsutaan kesän ensimmäisenä sunnuntaina, Helluntaina. Ja tietenkin muidenkin tilaisuuksien kautta, mm. juhannusjuhlassa, joka pidetään juhannusaattona Heinlahden leirikeskuksessa.

Kesäaikaan leirikeskus onkin seurakuntatoiminnan keskiössä, siellä kokoontuvat kaikenikäiset omille leireilleen ja toimintapäiviinsä. Ja rippikoululaiset opiskelevat siellä kristinuskon perusasioita, ja kauniissa, historiallisessa kirkossa juuri rippijuhlat ovat suurimpia tilaisuuksia kesäaikaan. Unohtamatta tietenkään Iitin musiikkijuhlien konsertteja! Mielenkiintoisen lisän tähän kesään tuo reformaation 500-vuotisjuhla, joka huomioidaan rovasti Jari Nordmanin raamattuluennoilla, seurakunnan kahvituvalla.

Meillä Lapissa jokiveneet ovat pitkiä ja kapeita. Tällainen vene kulkee turvallisesti myös voimakkaassa koskessa, vaikkapa sauvomalla ylävirtaan. Iitin seudulla näkyy toisenlaisia veneitä, leveämpiä soutuveneitä ja isompia moottoriveneitä. Joka tapauksessa vene on ollut seuduillamme aina tärkeä liikkumisväline, ja samassa veneessä on usein soudettu myös kirkkoon.

Myös kirkkoa verrataan usein veneeseen tai laivaan. Onkin tärkeää, että olemme ”samassa veneessä”, että muutosten tuulien keskellä pitäisimme yhtä, ja jaksaisimme purjehtia tai soutaa eteenpäin. Sillä kristityille, Jeesuksen omille, kotisatama näyttäytyy pelastuksen paikkana, jossa kaikki paha jää taakse.

Tässä uskossa toivotan kaikille siunattua ja riemullista kesäaikaa! Ja kutsun mukaan myös juhlaan 13.8., kun piispa Seppo Häkkinen asettaa minut Iitin kirkossa uuteen virkaani.

Lähtösaarna Pellon kirkossa

Niin hyvät ystävät, tänään on siis Palmusunnuntai, jolloin muistamme Jeesuksen saapumista Jerusalemiin. Ja siniristiliput liehuvat Mikael Agricolan kunniaksi. Tänään on siis myös suomen kielen päivä. Ja Agricolaa on hyvä muistaa myös meidän maamme ja kirkkomme uskonpuhdistajana ja raamatunkääntäjänä. Tämän Pernajan pojan työ on ollut hyvin merkittävä maamme kielen ja kulttuurin sekä uskonelämän kannalta.

Tämän päivän evankeliumi alkaa Jeesuksen seuralaisen esittelyllä. Edellä on kerrottu Lasarus-nimisestä miehestä. Ja siitä, miten hänet herätettiin kuolleista.

Ikään kuin vastakohtana tälle tämä evankeliumikatkelma päättyy toteamukseen, että Jeesus voideltiin kuolemaa ja hautaamista varten. Näin nämä kaksi asiaa kytkeytyvät toisiinsa: Meille ihmisille tarjolla oleva uusi elämä, ja Jeesuksen kuolema. Siitähän alkava pääsiäisaika kertoo. Lauletaanhan pääsiäisvirressäkin, että Jeesus kuolemalla kuoleman voitti. Ja haudassa oleville elämän antoi.

Tästä Johanneksen kuvaamasta tilanteesta kerrotaan myös muissa evankeliumeissa. Johannes kertoo tapahtumista kuitenkin hieman eri järjestyksessä. Hänellä Jeesus ratsastaa Jerusalemiin, pääsiäisjuhlille vasta tämän voitelemisen jälkeen. Tämä kuvaa Jeesuksen kuninkuutta. Olihan Israelin kansan tapana voidella kuningas tehtäväänsä öljyllä. Ei siis vietetty kruunalaisia, vaan voitelu vastasi tätä valtuutusta. Tämän päivän aiheen mukaisesti, siitä alkoi kunnian kuninkaan alennustie. Ja Jeesuksen tehtävä kirkastui juuri tässä matkassa pyhään kaupunkiin, kun hän saapui sinne kärsimään ja kuolemaan. Ja kun hänet sitten myös kruunattiin, se tapahtui piikkikruunun avulla. Ei kalliilla jalokivikruunulla, vaan kärsimyksellä ja kuolemalla.

Niin. Ateria, jolla tässä ollaan koolla, nautittiin Martan ja Marian kotona. Ateriaa merkittävämpää on kuitenkin se yllättävä asia, jonka Maria tässä tekee. Hän osoittaa suurinta mahdollista vieraanvaraisuutta voidellessaan Jeesuksen jalat. Käytetty öljy oli kallis, noin vuoden palkkakustannusten arvoinen. Ja voitelemisen jälkeen Maria kuivasi Jeesuksen jalat omilla hiuksillaan. Tuohon aikaanhan vain kyseenalaisessa maineessa olleet naiset kulkivat hiukset avoimina. Tämä kertoo vielä paremmin Marian rakkaudesta; hän ei välittänyt, mitä muut hänestä ajattelivat. Tärkeintä oli vain se hiljainen ihailu, nöyryys ja sydämen rakkaus Jeesusta kohtaan. 

Ja sitten kerrotaan siitä, miten huone tuli täyteen öljyn tuoksua. Tähän tuoksuunhan myös tämän päivän epistola viittaa. Siellä apostoli kirjoittaa Kristuksen tuntemisen tuoksusta. Marian tuntema ja osoittama rakkaus toimii siis tuoksun tavoin, levittäen ympärilleen myös evankeliumin tuoksua ja todellisuutta. Näin rakastaen voimme todellisesti jakaa Jumalan valtakunnan läsnäoloa ympärillemme. Ja kaikkeen maailmaan.

No Juudasta tämä tilanne ei miellyttänyt. Johannes lausuukin hänestä suorat sanat; Juudas oli varas, joka esiintyi kaksinaismoralistin tavoin, eikä todellisesti välittänyt köyhistä. Kun joku halusi tehdä hyvää, hän ilmestyy paikalle vain moittimaan. Siksi Jeesus sanookin, että köyhät teillä on aina keskellänne. Eikä hän tällä suinkaan väheksy köyhien auttamista. Vaan puuttuu siihen tilanteeseen, jossa nyt oltiin. Jo juutalaiset lainopettajat opettivat, miten vapaaehtoiset rakkauden teot, ehkä sellaiset spontaanitkin purkaukset, kuten tässä, ovat usein arvokkaampia, kuin velvollisuudesta annetut, tai lailla säädetyt almut.

Mutta Juudashan ei näyttänyt arvostavan edes tämän kaltaista, juutalaistakaan hurskautta, vaan hän edusti täysin maallista, maailmallista ja itsekeskeistä ajattelua.

Mutta mitä Johannes ja muutkin evankelistat oikeastaan tahtovat sanoa tällä tapahtumalla, josta he kertovat meille evankeliumeissaan, kukin hieman eri tavalla? Mikä tässä on se pääasia, jonka äärelle meidän olisi hyvä pysähtyä, näin hiljaisen viikon kynnyksellä?

Piispa Aimo T. Nikolainen huomauttaa, että se liittyy näihin viimeisiin sanoihin, siihen, mistä nyt voitelemisessa oikeastaan oli kysymys. Se ei ollut ainoastaan kuninkaan voitelu, vaan se oli kunnianosoitus ja rakkaudenteko, joka liittyi myös Jeesuksen kuolemaan ja hautaamiseen. Tuohon aikaanhan myös ruumiit oli tapana pestä, ja jos varaa oli, myös voidella. Näin Jeesus julistaa tässä omaa tehtäväänsä, ja kertoo, mitä hänelle tulee Jerusalemissa käymään. Ja niistä tapahtumista me saamme kuulla sitten ristin päivänä, pitkäperjantaina ensi viikolla.

Sen merkitystä haluan kuitenkin korostaa tänäkin päivänä: Jeesus on kuolemalla voittanut synnin ja kuoleman vallan. Hän on meidän pääsiäislampaamme, elävä uhri, jonka varassa pääsemme taivaaseen. Kristus kävi kärsimystiellensä jokaisen meidän puolesta. Emmehän siis anna valua tämän uhrin hukkaan, vaan tarttukaamme siihen uskolla. Niin, että pidämme arvossa Kristuksen esimerkkiä, ja otamme kaikki ansiot vastaan vain hänen lahjanaan. Sillä omassa varassa me emme kestä, itse emme voi pelastaa itseämme.

Niin, hyvät kirkkovieraat. Ystävät ja Kristuksessa rakkaat seurakuntalaiset. Olen reilun 17 vuoden ajan pyrkinyt saarnaamaan täällä Pellon ja Turtolan kirkoissa raamattulähtöisesti, tukeutuen myös itseäni viisaampien raamatuntutkijoiden löytöihin. Niin, että voisimme parhaalla mahdollisella tavalla saada evästä kristityn tielle. Saarnat eivät varmaankaan ole olleet mitenkään korkealentoisia tai erityisen taitavia. Tai viihdyttäviä ja maailmaa syleileviä. Joskus sana on sattunut, ehkä liikaakin, mutta useimmiten ne eivät ole aiheuttaneet mitään suuria reaktioita.

Tärkeää Jumalan valtakunnan työssä on se, mitä apostoli Paavali kirjoittaa; että emme kaupittele Jumalan sanaa omaksi eduksi, vaan asetumme myös itse sanan alle. Ja julistamme sitä edelleen rohkeasti, ei pakottamalla tai ahdistellen, vaan nöyrästi Kristusta palvellen, väärentämättömänä. Ja sellaisena, kuin se tulee Jumalalta.

Siihen liittyy, kuten saimme kuulla jo VT:n lukukappaleesta; Ilo, riemu, vanhurskaus ja rauha. Ne asiat, joista voimme päästä osalliseksi kotiseurakunnassa, sijaitsee se sitten Pellossa tai Iitissä. Ja joista toivomme pääsevämme kerran osalliseksi myös täydellisesti taivaan kodissa. Aamen.

Nyt on kiitoksen aika

Työni Pellon seurakunnassa alkaa olla tehty. Hain viime syksynä Iitin kirkkoherranvirkaa ja 19.2. pidetyssä vaalissa sain enimmät äänet. Tämä tarkoittaa, että perheemme muuttaa - jos kaikki sujuu suunnitelmien mukaisesti – touko-kesäkuun taitteessa Iittiin. Edessä on paljon avoimia kysymyksiä: Saammeko oman talon täällä Pellossa myytyä? Löydämmekö uuden kodin Iitistä? Miten Marin työkuviot järjestyvät? Entä lasten koulut? Näiden asioiden puolesta toivomme myös esirukousta.

Pellossa olemme viettäneet 17 hienoa vuotta. Toisaalta se on ollut myös haasteellista aikaa. Tänään pidimme viimeisen yhteisen työkokouksen. Tunnelma oli haikea. Virkistyspäivän iloksi meidät oli kutsuttu vierailulle seurakunnan entiseen leirikeskukseen. Nyt sen omistaa yksityinen taho, ja seurakunta saa nykyisin itse päättää, missä leirit pidetään. Maanantain kirkkoneuvostossa käsiteltiin edellisen vuoden tilinpäätöstä, joka kertoo, että seurakunnan talous on kohtuullisessa kunnossa.

Toivon, että em. asiat kuvastavat myös työrupeamaani täällä. Rakenteita on laitettu kuntoon, niin että seurakunnassa voidaan katsoa rohkeasti ja hyvällä mielin eteenpäin. Uskon, että ratkaisut ovat olleet oikeita, ja haluaisin päästä samanlaiseen rakentavaan työskentelykulttuuriin myös Iitissä. Paljon on epävarmuutta ja kysymyksiä ilmassa. Ne täytyy vain jättää rukouksessa taivaallisen Isän hoitoon.

Mielelläni esittelisin omia saavutuksiani työurani varrelta, mutta Jumalan valtakunnassa me ihmiset olemme aina saamapuolella, lahjojen vastaanottajia. Niin myös minä/me olemme olleet täällä Pellon seurakunnassa.

Viimeiset todelliset työtehtävät Pellossa teen maaliskuun puolivälissä. Mutta kutsun sinua mukaan kuuntelemaan lähtösaarnaani, jonka pidän Pellon kirkossa huhtikuun 9. päivänä. Saamme osallistua Herran pyhälle ehtoolliselle. Ja kirkonmenojen jälkeen juomme varmaankin myös kirkkokahvit seurakuntakodilla.

Olisi mukava, että voisimme jättää jäähyväisiä hyvällä mielin, vaikka tiedän, että olen loukannut joitakin seurakuntalaisia. Ja jotkut ovat loukanneet minua. Armo merkitsee sitä, että katsomme toista ihmistä ymmärtävästi ja annamme anteeksi. Ja rikkomustenkin jälkeen pyrimme elämään sisarina ja veljinä, Jeesuksen sovitustyöhön turvautuen.

Toivon, että tämä armo riittää sinulle. Ja minullekin.

Kynttilänpäivän YV-avaus

Tänään kynttilänpäivänä aloitetaan kirkon vuosittainen suurkeräys, yhteisvastuu. Pellon seurakunnassa keräykseen suhtaudutaan intohimoisesti ja ammattitaitoisesti. Keräystulokset ovat olleet täällä aina hyviä. Sillä ei kannata liikaa ylpeillä, mutta ei sitä tarvitse hävetäkään.

Johanneksen evankeliumin 12. luvussa Jeesus sanoo: ”Vielä hetken aikaa valo on teidän keskellänne. Kulkekaa niin kauan kuin teillä on valo, ettei pimeys saisi teitä valtaansa. Joka kulkee pimeässä, ei tiedä, minne on menossa. Niin kauan kuin teillä on valo, uskokaa valoon, jotta teistä tulisi valon lapsia."

Maailma on aika pimeä paikka, kun saamme kuulla viestejä ihmiskaupasta, maailmanlaajuisesta ilmiöstä, joka on tullut pakolaisuuden myötä myös meitä aivan lähelle. Siihen liittyy ihmisarvon polkemista, uhkailua, väkivaltaa, pakottamista, sieppaamista… Monenlaisia pimeitä asioita, joita vastaan nyt käynnistyvällä keräyksellä halutaan taistella.

Jumala on luonut jokaisen ihmisen omaksi kuvakseen. Jokainen ihminen on äärettömän arvokas ja kunnioittamisen arvoinen. Eihän ihminen voi olla vain kulutustavaraa!?! Keräysteeman tärkeydestä muistutti eräs vanhempi pellolainen seurakunta-aktiivi: Nyt ollaan samanlaisissa tilanteissa, kuin maamme huutolaisvuosina. Auttamishalua löytyi!

Kynttilänpäivänä oli keskiajalla tapana siunata kirkoissa vuoden aikana käytettävät kynttilät. Valon merkitys ymmärrettiin paremmin, kuin ehkä nykyään, sähkövalojen aikaan.

Kävin viime viikolla seurakunnan johdon päivillä Kuusamossa, Rukalla. Siellä oli menossa eräänlainen valotaidenäyttely ja oikeastaan koko Ruka-tunturi oli valaistu erivärisillä valoilla. Tokihan se oli hienon näköistä, mutta samalla mietiskelin, että mitähän tuo kaikki maksaa? Paljonko kuluu rahaa valtavien valonheitinten ja värivalojen polttamiseen.

Lähempi tarkastelu paljasti kuitenkin, että valonheittimet olivat uutta led-valotekniikkaa; siis sellaista, joiden energiankulutus on todella pieni vanhoihin polttimo-lamppuihin verrattuna. Tämän jälkeen valotaideteokset näyttivät jotenkin vielä paremmilta!

Meistä ihmisistä itsestämme on kiinni, mihin suuntaan maailmamme on menossa, ja miten me suhtaudumme toisiin ihmisiin. Otammeko ajan haasteet vakavasti ja kaikkien ihmisarvon todesta. Siihen alkava yhteisvastuu-keräys on meitä kaikkia haastamassa. Haluammeko kulkea Kristus-valossa, rakkauden lähettiläinä?

Em. Johanneksen evankeliumin katkelma päättyy sanoihin: ”Tämän sanottuaan Jeesus lähti ja poistui heidän näkyvistään.”

On aivan selvää, että Kristuksen läsnäolo tässä ajassa on jotakin muuta, kuin ulkoista valoa. Hänen läsnäolonsa tulee kuitenkin todeksi siellä, missä häntä rukoillaan aidosti ja pyyteettä. Missä hänen läsnäoloaan toivotaan ja kaivataan, elämän vaikeuksien ja kipujen keskelle. Kristus lähestyy meitä seurakunnassa, Sanan ja Sakramenttien kautta, ja siten pimeidenkin aikojen keskelle tulee valoa ja toivoa.

Siksi haluaisin olla rohkaisemassa tarttumaan siihen iankaikkiseen valkeuteen, jonka Vapahtajamme on tuonut mukanaan. Siten rakkautemme löytää myös oikean suunnan tässä elämässä. Tuo suunta ei ole ylöspäin, sillä ei Jumala luonut meitä rakastamaan vain häntä itseään. Ei Jumala ole vailla meidän huomiotamme, ei lopulta edes meidän kiintymystämme tai palvontaa. Mutta lähimmäiset tarvitsevat meitä: meidän rakkauttamme, huomiotamme, ja apuamme.

Saarna Iitin kirkossa 22.1. (lyhennelmä)

Erään rippikouluopetuksen mukaan Jumalan toimintaa voidaan verrata television linkkimastoon. Omakotitalon antenni osoittaa maston suuntaan ja ottaa vastaan kuvan ja äänen, jotka on lähetetty eetteriin televisiostudiosta. Näin kotona voidaan katsella, mitä siellä studiossa tai maailmalla tapahtuu.

Päivän evankeliumissa (ks. Joh. 4:39-42) ollaan tämän Pyhän Hengen toiminnan peruskaavan äärellä. Evankelista Johannes kertoo, miten paikalliset ihmiset olivat kuulleet Jeesuksen toiminnasta ja opetuksista samarialaiselta naiselta. Ja saivat näin uskoa Jeesukseen.

Kuten linkkimastovertauksessa, monet meistä tarvitsevat ensin toista ihmistä Pyhän Hengen vaikutuskanavaksi. Toinen kristitty toimii kuin linkkimastona, ja välittää meille sanoman Jeesuksesta, ja sen, mitä Jumala haluaa meille sanoa.

Jumala etsii yhteyttä meihin syntisiin ihmisiin. Hän vaikuttaa seurakunnassa, Raamatussa ja kaikkialla siellä, missä Jumalan sanaa pidetään esillä. Seurakunta voi toimia kuin linkkiasemana, jonka kautta saadaan yhteys Jumalaan. Näinhän monelle samarialaiselle kävi tässä päivän evankeliumissa. He kuulivat naisen ihmeellistä kertomusta ja uskoivat. Ja sitten vielä paremmin, kun kuulivat Jeesusta itseään.

Niin, hyvät kirkkovieraat täällä Iitissä. Tähän saarnaan valmistautuessa yritin kovasti miettiä, että minkälainen henkinen tai hengellinen välimatka on pellolaisen ja iittiläisen kristityn välillä. Ovatko ihmiset kovin erilaisia maamme etelä- ja pohjoispäässä? Puhutteleeko samat asiat iittiläisiä, kuin meitä pellolaisia. Ja miten minä osaisin saarnata Jumalan sanaa oikein ja puhuttelevasti, iittiläisen kristityn näkökulmasta.

Samalla tavallahan evankelistatkin varmaan miettivät näitä kysymyksiä. Ja Jeesus ja apostolit. Tässäkin meille kerrotaan Jeesuksen matkasta samarialaisten keskuuteen, ja siitä, miten hän siellä, uudessa tilanteessa, saarnasi myös tälle, jotenkin ala-arvoisempana pidetylle sekakansalle.

Uskonnonhistoriallisesti katsottuna tilanne oli uusi. Ennen Jeesustahan valittu kansa oli vain Israel, eikä Jumalan tarjoama liitto kuulunut muille. Nyt tapahtui kuitenkin ihmeellinen raja-aidan murtuminen, kun samarialainen nainen oli saanut kuulla Jeesuksen opetusta ja oli saanut tunnustaa hänet messiaaksi, siis uudeksi kuninkaaksi, Jumalan pojaksi.

Mutta se, mistä Jeesus ja samarialainen nainen lähtivät liikkeelle, oli hyvin arkinen kokemus. Sellainen, joka saattoi yhdistää kaikkia ihmisiä, niin samarialaisia kuin juutalaisiakin. Jeesus oli pyytänyt naiselta vettä Sykarin kaivolla. He olivat jatkaneet keskustelua, ja lopulta päässeet myös syvälle naisen elämäntilanteeseen: menneisiin vaiheisiin ja nykyisiin miessuhteisiin, elämän vaikeuksiin ja itsetunnon kysymyksiin. Asioihin, jotka varmasti yhdistävät myös meitä kristittyjä, tulimmepa sitten pohjoisesta, etelästä tai mistä vain. Jeesuksen apu meille kaikille on sama: hän haluaa kuulla ja auttaa meitä. Hän näkee sisimpäämme, ja tietää meidän elämämme kivut. Ja vain häneltä me voimme saada sellaisen ihmisarvon ja itsetunnon, joka kestää kaikissa elämämme vaiheissa.