Lauantaina 7.1. täytän 40 vuotta. Tarjoan syntymäpäiväkahvit kotonamme Hellandintiellä juuri tuona kyseisenä päivänä klo 11-15 välisenä aikana.
Toivotavasti meidän talonväen, eikä vieraidenkaan tarvitse pingottaa: Jätetään lahjat ja puheet kotiin, ja vaihdetaan kuulumisia muuten vain!
Mahdolliset muistamiset voi osoittaa syksyllä pidettävien Oulun hiippakunnan lähetysjuhlien järjestelyihin Pellon seurakunnan tilille 564309-1621 viitteellä ”lähetysjuhlat”.
Tervetuloa!
lauantai 31. joulukuuta 2011
perjantai 16. joulukuuta 2011
Varjotiedottamista
Seurakunnassamme tapahtuu tärkeitä asioita. Joskus tulee kuitenkin tunne, että onko niillä merkitystä vain minulle. Lehdet julkaisevat uutisia, jotka ovat niiden lukijakunnalle tärkeitä. Tästä uutiskynnyksestä olen joskus eri mieltä, kuin esim. maakuntalehtemme. Siksipä ajattelin kirjoitella jonkun ajatuksen niistä asioista, joita lehdet ovat tuskin huomioineet.
Yhteisvastuukeräyksen teemoista ja keräystuloksista ei tänä vuonna uutisoitu lehdistössä juuri ollenkaan. Nuorten syrjäytyminen ja yksinäisyys on kuitenkin tärkeä asia, johon syytä puuttua. Näin kirkossa haluttiin tehdä Yhteisvastuukeräyksellä, jonka keräystulos oli 4 381 956,40 euroa. Meilläkin tempaistiin jälleen mainiosti. Syystä voi olla ylpeä, sillä seurakuntamme keräystulos oli kirkon toiseksi paras 6,06 euroa per seurakunnan jäsen (yhteensä 20 758,81 euroa).
Huolenaiheena seurakunnassamme on pienenevät verotulot. Kun yhteiskunnassa kustannukset jatkuvasti kasvavat, täytyy jostakin säästää. Nyt kirkkoneuvosto on valmistellut asiaa niin, että kanslistin virka jätetään ensi vuonna tayttämättä. Tehtävät yritetään hoitaa olemassaolevan henkilökunnan voimin. Toki apua toivotaan myös kirkon yhteisistä hankkeista: Jäsentietojärjestelmän sekä henkilö- ja taloushallinnon yhdistämishankkeista.
Myös nuorisotyöhön on ajateltu muutoksia. Jos nuorisotyönohajaajan viran tehtävät jaetaan seurakuntapastorille (nuorisopastori) ja suntio-lastenohjaajalle, voitaisiin niistä selvitä luonnollisella tavalla ja välttää lomautukset tai irtisanomiset.
Myös seurakunnan leirikeskuksesta luopumista selvitetään. Voitaisiinko leirikeskus myydä, ja leirit pitää jatkossa esim. kunnan tai yrittäjien ylläpitämässä leirikeskuksessa? Ja mitä tekisimme Tuomaan kappelille, joka vielä "kiiltelee uutuuttaan" leirikeskuksen kupeessa. Tokihan hirsikappelin voisi siirtää, mutta minne...?
Ja jatkuvaksi kysymykseksi jää, mikä on toiminnan ja talouden oikea suhde seurakunnassa. Kaikki toimintahan ei ole kiinni rahasta.
Yhteisvastuukeräyksen teemoista ja keräystuloksista ei tänä vuonna uutisoitu lehdistössä juuri ollenkaan. Nuorten syrjäytyminen ja yksinäisyys on kuitenkin tärkeä asia, johon syytä puuttua. Näin kirkossa haluttiin tehdä Yhteisvastuukeräyksellä, jonka keräystulos oli 4 381 956,40 euroa. Meilläkin tempaistiin jälleen mainiosti. Syystä voi olla ylpeä, sillä seurakuntamme keräystulos oli kirkon toiseksi paras 6,06 euroa per seurakunnan jäsen (yhteensä 20 758,81 euroa).
Huolenaiheena seurakunnassamme on pienenevät verotulot. Kun yhteiskunnassa kustannukset jatkuvasti kasvavat, täytyy jostakin säästää. Nyt kirkkoneuvosto on valmistellut asiaa niin, että kanslistin virka jätetään ensi vuonna tayttämättä. Tehtävät yritetään hoitaa olemassaolevan henkilökunnan voimin. Toki apua toivotaan myös kirkon yhteisistä hankkeista: Jäsentietojärjestelmän sekä henkilö- ja taloushallinnon yhdistämishankkeista.
Myös nuorisotyöhön on ajateltu muutoksia. Jos nuorisotyönohajaajan viran tehtävät jaetaan seurakuntapastorille (nuorisopastori) ja suntio-lastenohjaajalle, voitaisiin niistä selvitä luonnollisella tavalla ja välttää lomautukset tai irtisanomiset.
Myös seurakunnan leirikeskuksesta luopumista selvitetään. Voitaisiinko leirikeskus myydä, ja leirit pitää jatkossa esim. kunnan tai yrittäjien ylläpitämässä leirikeskuksessa? Ja mitä tekisimme Tuomaan kappelille, joka vielä "kiiltelee uutuuttaan" leirikeskuksen kupeessa. Tokihan hirsikappelin voisi siirtää, mutta minne...?
Ja jatkuvaksi kysymykseksi jää, mikä on toiminnan ja talouden oikea suhde seurakunnassa. Kaikki toimintahan ei ole kiinni rahasta.
sunnuntai 9. lokakuuta 2011
Kuulenko kutsun?
Tänään kotimme täyttyi yhdeksänvuotiaan syntymäpäivävieraista. Kutsut oli toimitettu viikolla ja jollekin oli soitettu eilen illalla. Joka tapauksessa juhlista tuli onnistuneet. Oikeastaan heti kun vieraat saapuivat, synttärisankarilla tuntui olevan juhlallinen tunnelma…
Lapsilla juhlat ovat aidot ja välittömät. Juhlat muodostuvat yhdessäolosta, ehkä vaatimattomistakin puitteista ja kutsuun vastaamisesta. Tulen, kun minut on kutsuttu! Olen etuoikeutettu, kun olen saanut kutsun!
Miten on aikuisten maailmassa? Olemmeko me iloisia, kun saamme kutsun toisen kotiin, toisen juhlaan? Tai iloitsemmeko niistä kutsuista, jotka saamme lukea kotiseurakunnan kirkollisista ilmoituksista? Moni niistäkin on henkilökohtaisesti juuri ”minua varten”. Miksi en siis vastaisi tähän kutsuun?
Illan vietin syntymäpäiväsankarin taustajoukkona kotona. Aamulla kävin kirkossa. Siellä sain kuulla kaunista musiikkia ja vakavia asioita. Päivän raamatuntekstit käsittelivät elämän ja kuoleman kysymyksiä.
Vanhan testamentin teksti vakuutti minut jälleen uskon tärkeydestä. ”Minä tiedän, että lunastajani elää. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä. Ja sitten, kun minun nahkani on riekaleina ja lihani on riistetty irti, minä saan nähdä Jumalan…” (Job 19:25-26)
Usko on kuin Jumalan kutsuun vastaamista. Silloin, kun Jumala kutsuu, ei kannata epäröidä. Kyläkutsun saadessamme me aikuiset saatamme puntaroida, miten siihen pitäisi suhtautua. Onko kutsujasta minulle kenties iloa tai hyötyä? Kannattaako minun ottaa kutsu vastaan?
Kun elämämme täällä ajassa päättyy, Jobin mukaan me saamme nähdä Jumalan. ”Saan katsella häntä omin silmin, ja silmäni näkevät: hän ei ole minulle outo! Tätä minun sydämeni kaipaa.” (Job 19:27)
Voi olla, että täällä ajassa Jumalan kutsuun vastaaminen ei hyödytä meitä lainkaan. Raamattukin todistaa, että täällä jumalattomat menestyvät monesti vanhurskaita paremmin ja Kristukseen uskovia vainotaan. Mutta mitä ihmisestä on jäljellä sitten, kun nahkamme on riekaleina ja lihamme on riistetty irti? Tämä kuva, jos mikä, saa näkemään kutsuun vastaamisen tärkeyden.
Jos juhliin ei pääse, on kohteliasta ilmoittaa siitä juhlien järjestäjälle. Näin vältetään turhat loukkaantumiset, ja kutsuja voi esittää vastakin, puolin ja toisin.
Taivaan ilojuhlan kutsu on voimassa kristityllä aina, kasteen perusteella. Vaikka aina seurakunnan tilaisuuteen ei pääsisi, lopulliseen juhlakutsuun vastaaminen on kuitenkin ehdottoman tärkeää. Uskomalla me osoitamme muillekin, ettei Jumala ole meille vieras, tai outo. Ja siten, kun aikamme täällä päättyy, olemme juhlan kynnyksellä.
Lapsilla juhlat ovat aidot ja välittömät. Juhlat muodostuvat yhdessäolosta, ehkä vaatimattomistakin puitteista ja kutsuun vastaamisesta. Tulen, kun minut on kutsuttu! Olen etuoikeutettu, kun olen saanut kutsun!
Miten on aikuisten maailmassa? Olemmeko me iloisia, kun saamme kutsun toisen kotiin, toisen juhlaan? Tai iloitsemmeko niistä kutsuista, jotka saamme lukea kotiseurakunnan kirkollisista ilmoituksista? Moni niistäkin on henkilökohtaisesti juuri ”minua varten”. Miksi en siis vastaisi tähän kutsuun?
Illan vietin syntymäpäiväsankarin taustajoukkona kotona. Aamulla kävin kirkossa. Siellä sain kuulla kaunista musiikkia ja vakavia asioita. Päivän raamatuntekstit käsittelivät elämän ja kuoleman kysymyksiä.
Vanhan testamentin teksti vakuutti minut jälleen uskon tärkeydestä. ”Minä tiedän, että lunastajani elää. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä. Ja sitten, kun minun nahkani on riekaleina ja lihani on riistetty irti, minä saan nähdä Jumalan…” (Job 19:25-26)
Usko on kuin Jumalan kutsuun vastaamista. Silloin, kun Jumala kutsuu, ei kannata epäröidä. Kyläkutsun saadessamme me aikuiset saatamme puntaroida, miten siihen pitäisi suhtautua. Onko kutsujasta minulle kenties iloa tai hyötyä? Kannattaako minun ottaa kutsu vastaan?
Kun elämämme täällä ajassa päättyy, Jobin mukaan me saamme nähdä Jumalan. ”Saan katsella häntä omin silmin, ja silmäni näkevät: hän ei ole minulle outo! Tätä minun sydämeni kaipaa.” (Job 19:27)
Voi olla, että täällä ajassa Jumalan kutsuun vastaaminen ei hyödytä meitä lainkaan. Raamattukin todistaa, että täällä jumalattomat menestyvät monesti vanhurskaita paremmin ja Kristukseen uskovia vainotaan. Mutta mitä ihmisestä on jäljellä sitten, kun nahkamme on riekaleina ja lihamme on riistetty irti? Tämä kuva, jos mikä, saa näkemään kutsuun vastaamisen tärkeyden.
Jos juhliin ei pääse, on kohteliasta ilmoittaa siitä juhlien järjestäjälle. Näin vältetään turhat loukkaantumiset, ja kutsuja voi esittää vastakin, puolin ja toisin.
Taivaan ilojuhlan kutsu on voimassa kristityllä aina, kasteen perusteella. Vaikka aina seurakunnan tilaisuuteen ei pääsisi, lopulliseen juhlakutsuun vastaaminen on kuitenkin ehdottoman tärkeää. Uskomalla me osoitamme muillekin, ettei Jumala ole meille vieras, tai outo. Ja siten, kun aikamme täällä päättyy, olemme juhlan kynnyksellä.
lauantai 25. kesäkuuta 2011
Juhannussaarna
Tänä Juhannuksena meidän paikkakunnallamme järjestettiin oikein Juhannustanssit. Jollekin ne ovat elämän merkki, että jotakin edes paikkakunnalla tapahtuu… Toiselle taas kuoleman merkki, jos tanssilavakulttuuri tuo mukanaan vain juopottelua, irtosuhteita, huonoa elämää…
Itselleni tulee tanssista ja Juhannuksesta mieleen Johannes Kastajaa koskenut tapaus Markuksen evankeliumin kuudennesta luvusta. Siellä kerrotaan Kuningas Herodeksesta, joka kyllä mielellään kuunteli Johanneksen julistusta, mutta jonka vaimo ei ollut siitä niinkään otettu. Tämä Herodias oli ollut alun perin Herodeksen veljen Filippoksen vaimo, mutta Herodes oli ottanut hänet itselleen. Kun Johannes oli moittinut tätä, Herodes oli pannut hänet vankilaan. Ei omasta tahdostaan vaan tämän vaimonsa, Herodiaan vuoksi.
Herodes oli viettänyt hovissaan syntymäpäiväänsä ja siellä Herodiaan tytär oli viekoitellut Herodeksen ja muut juhlavieraat juuri tanssimalla. Ja kun Herodes oli tästä lumoutuneena luvannut tytölle mitä vain, tämä olikin halunnut itselleen Johannes Kastajan pään. Johannes siis menetti henkensä tämän tanssin takia ja Herodiaan juonittelujen vuoksi.
Tämän kaltaisia kertomuksia on Raamatussa muitakin (ks. esim. Davidin ja Batseban tapaus; 2. Sam 11).
Ehkä nämä kertomukset avaavat meidät näkemään Johannes kastajan julistuksen ja elämäntavan arvon. Johannes oli aivan toisenlainen, kuin nämä kaksi kuningasta, Herodes ja David. Johannes ei ollut ylhäinen, ei viihtynyt palatseissa, vaan eli vaatimattomasti erämaassa. Johanneksella oli yllään kamelinkarvavaate ja vyötäisillään nahkavyö, ja hänen ruokanaan olivat heinäsirkat ja villimehiläisten hunaja.
Johannes ei antanut himoilleen valtaa, hän ei etsinyt tyydytystä tai yltäkylläistä elämää. Johannes halusi elää Jumalan tahdon mukaisesti, kutsumukselleen kuuliaisena. Ehkä tämä voisi olla meille esikuvana myös tänä aikana, myös tänä Juhannuksena, jota nyt vietämme. Johanneksen viesti oli, että Jeesus haluaa tulla meidän luoksemme. Siksi hän käski vanhan testamentin profetiaa lainaten raivata tietä Jeesukselle, että Vapahtaja voisi tulla meidän luoksemme…
Mitä tämä voisi olla? Miten me voisimme raivata tietä Jeesukselle omassa elämässämme? Niin, että Jeesus voisi todellakin tulla meidän luoksemme, meille pelastajaksi ja vapahtajaksi.
Muistamme Jeesuksen vertauksen Jumalan valtakunnasta ja kutsusta juhliin. Yksi esteli tulemistaan uuden vaimonsa vuoksi, toinen oli menossa katsomaan peltoaan, ja kolmas koettelemaan härkiään. Jokaisella meistä on omia tekosyitä, joilla me estelemme Jumalan tahdon toteutumista omassa elämässä. Siksi on tarpeen tietoisesti raivata tietä Jumalan sanalle, seurakuntayhteydelle, kohtuullisuudelle, vaatimattomuudelle, rukoukselle jne.
Itsekkyyden ja mielihyvän tavoittelun sijasta voimme tavoitella Jumalan tahtoa ja kysellä mikä meille oikeasti olisi hyväksi. Sitä kautta Jumala haluaa olla siunaamassa meitä ja läheisiämme.
Itselleni tulee tanssista ja Juhannuksesta mieleen Johannes Kastajaa koskenut tapaus Markuksen evankeliumin kuudennesta luvusta. Siellä kerrotaan Kuningas Herodeksesta, joka kyllä mielellään kuunteli Johanneksen julistusta, mutta jonka vaimo ei ollut siitä niinkään otettu. Tämä Herodias oli ollut alun perin Herodeksen veljen Filippoksen vaimo, mutta Herodes oli ottanut hänet itselleen. Kun Johannes oli moittinut tätä, Herodes oli pannut hänet vankilaan. Ei omasta tahdostaan vaan tämän vaimonsa, Herodiaan vuoksi.
Herodes oli viettänyt hovissaan syntymäpäiväänsä ja siellä Herodiaan tytär oli viekoitellut Herodeksen ja muut juhlavieraat juuri tanssimalla. Ja kun Herodes oli tästä lumoutuneena luvannut tytölle mitä vain, tämä olikin halunnut itselleen Johannes Kastajan pään. Johannes siis menetti henkensä tämän tanssin takia ja Herodiaan juonittelujen vuoksi.
Tämän kaltaisia kertomuksia on Raamatussa muitakin (ks. esim. Davidin ja Batseban tapaus; 2. Sam 11).
Ehkä nämä kertomukset avaavat meidät näkemään Johannes kastajan julistuksen ja elämäntavan arvon. Johannes oli aivan toisenlainen, kuin nämä kaksi kuningasta, Herodes ja David. Johannes ei ollut ylhäinen, ei viihtynyt palatseissa, vaan eli vaatimattomasti erämaassa. Johanneksella oli yllään kamelinkarvavaate ja vyötäisillään nahkavyö, ja hänen ruokanaan olivat heinäsirkat ja villimehiläisten hunaja.
Johannes ei antanut himoilleen valtaa, hän ei etsinyt tyydytystä tai yltäkylläistä elämää. Johannes halusi elää Jumalan tahdon mukaisesti, kutsumukselleen kuuliaisena. Ehkä tämä voisi olla meille esikuvana myös tänä aikana, myös tänä Juhannuksena, jota nyt vietämme. Johanneksen viesti oli, että Jeesus haluaa tulla meidän luoksemme. Siksi hän käski vanhan testamentin profetiaa lainaten raivata tietä Jeesukselle, että Vapahtaja voisi tulla meidän luoksemme…
Mitä tämä voisi olla? Miten me voisimme raivata tietä Jeesukselle omassa elämässämme? Niin, että Jeesus voisi todellakin tulla meidän luoksemme, meille pelastajaksi ja vapahtajaksi.
Muistamme Jeesuksen vertauksen Jumalan valtakunnasta ja kutsusta juhliin. Yksi esteli tulemistaan uuden vaimonsa vuoksi, toinen oli menossa katsomaan peltoaan, ja kolmas koettelemaan härkiään. Jokaisella meistä on omia tekosyitä, joilla me estelemme Jumalan tahdon toteutumista omassa elämässä. Siksi on tarpeen tietoisesti raivata tietä Jumalan sanalle, seurakuntayhteydelle, kohtuullisuudelle, vaatimattomuudelle, rukoukselle jne.
Itsekkyyden ja mielihyvän tavoittelun sijasta voimme tavoitella Jumalan tahtoa ja kysellä mikä meille oikeasti olisi hyväksi. Sitä kautta Jumala haluaa olla siunaamassa meitä ja läheisiämme.
perjantai 1. huhtikuuta 2011
Toimintakertomus 2010
Viime vuosi 2010 oli kirkossa muutosten aikaa: syksyllä pidettiin seurakuntavaalit, jossa saivat äänestää ensimmäistä kertaa myös 16- ja 17-vuotiaat, sekä nähtiin ennätyksellinen jäsenkato television samaa sukupuolta olevien parisuhteita käsitelleen ajankohtaisohjelman jälkeen. Seurakunnan väkiluvun vähenemisestä johtuen kirkkovaltuutettuja valittiin nyt 15, mikä oli neljä vähemmän, kuin edellisissä vaaleissa. Seurakunnasta muutti pois 129, erosi 47 ja kuoli 46. Seurakuntaan muutti 113, liittyi 5 ja lapsena kastettiin 13. Seurakunnan jäsenmäärä oli vuoden lopulla 3425.
Seurakunnan tärkeimpiä toiminnallisia tapahtumia olivat mm. nuortenkuoron ja Anja Tornensiksen toteuttama Runoa ja musiikkia, joka esitettiin Yhteisvastuukeräyksen juhlavuoden kunniaksi sekä Turtolan että Pellon seurakuntakodeilla. Paikkakunnan Martat valmistivat tilaisuuksiin YV-lounaan. Syyskuussa julkaistiin seurakunnan kuorojen virsi-CD ja marraskuussa pidettiin lasten lähetysaiheinen Lyhtyjuhla 20. kerran.
Kesän suurimmat tilaisuudet olivat Turtolan kesäseurat sekä Sirkkakosken kyläjuhlan jumalanpalvelus. Jumalanpalvelusten lisäksi säännöllisessä toiminnassa tärkeää osaa näyttelivät edelleen kuorot, erilaiset kerhot, kylien seurakuntaillat ja laitoshartaudet. Virinneessä nuorisotyössä löytyi myös uusia toimintamuotoja. Kinkereillä käsiteltiin sakramentteja, ja ehtoolliskäynnit lisääntyivät seurakunnassa 36 prosentilla edellisvuoteen verrattuna.
Seurakunnan hallinnostotyöskentely oli kuluneena vuonna rauhallisempaa ja asiallisempaa kuin aikaisemmin. Tämä johtui mm. kolmesta valituksesta, joiden päätöksiä odotettiin niin hallinto-, maa-, kuin korkeimmasta oikeudestakin. Syksyllä saatujen päätösten perusteella voidaan todeta, ettei seurakunnalla ole enää vanhoja rasiteoikeuksia Korteniemenpäässä, että 6.10.2009 kirkkovaltuuston koollekutsumisessa oli tapahtunut virhe, ja että hautausmaa-kiinteistötyöntekijän toimen täyttäminen 29.4.2009 oli tapahtunut laillisesti ja oikein. Hallintoa uudistettiin niin, että kolmen työkauttansa lopettelevan johtokunnan tilalle päätettiin valita työalakohtaiset tiimit. Nämä ovat todistus-, tiedotus-, lähetys-, palvelu-, musiikki- ja kasvatustiimit. Tiimien toivotaan antavan lisää voimavaroja ja selkeyttä toiminnan suunnittelulle ja toteutukselle.
Toiminnan ja talouden yhteensovittaminen asetti haasteen myös menneenä vuonna. Vuoden 2010 talousarvio oli jo -75.905 euroa alijäämäinen. Tilinpäätöksessä alijäämä oli -45.612 euroa. Henkilöstö- ja toimintamäärärahoista tinkiminen ei tunnu järkevältä, joten kertomusvuoden aikanakin keskusteltiin siitä, tulisiko seurakunnan luopua vähällä käytöllä olevista kiinteistöistään. Samalla toivottiin, että kokonaiskirkossa etenevät henkilö- ja taloushallinnon sekä jäsentietojärjestelmän hankkeet hyödyttäisivät myös Pellon seurakuntaa.
Seurakunnan tärkeimpiä toiminnallisia tapahtumia olivat mm. nuortenkuoron ja Anja Tornensiksen toteuttama Runoa ja musiikkia, joka esitettiin Yhteisvastuukeräyksen juhlavuoden kunniaksi sekä Turtolan että Pellon seurakuntakodeilla. Paikkakunnan Martat valmistivat tilaisuuksiin YV-lounaan. Syyskuussa julkaistiin seurakunnan kuorojen virsi-CD ja marraskuussa pidettiin lasten lähetysaiheinen Lyhtyjuhla 20. kerran.
Kesän suurimmat tilaisuudet olivat Turtolan kesäseurat sekä Sirkkakosken kyläjuhlan jumalanpalvelus. Jumalanpalvelusten lisäksi säännöllisessä toiminnassa tärkeää osaa näyttelivät edelleen kuorot, erilaiset kerhot, kylien seurakuntaillat ja laitoshartaudet. Virinneessä nuorisotyössä löytyi myös uusia toimintamuotoja. Kinkereillä käsiteltiin sakramentteja, ja ehtoolliskäynnit lisääntyivät seurakunnassa 36 prosentilla edellisvuoteen verrattuna.
Seurakunnan hallinnostotyöskentely oli kuluneena vuonna rauhallisempaa ja asiallisempaa kuin aikaisemmin. Tämä johtui mm. kolmesta valituksesta, joiden päätöksiä odotettiin niin hallinto-, maa-, kuin korkeimmasta oikeudestakin. Syksyllä saatujen päätösten perusteella voidaan todeta, ettei seurakunnalla ole enää vanhoja rasiteoikeuksia Korteniemenpäässä, että 6.10.2009 kirkkovaltuuston koollekutsumisessa oli tapahtunut virhe, ja että hautausmaa-kiinteistötyöntekijän toimen täyttäminen 29.4.2009 oli tapahtunut laillisesti ja oikein. Hallintoa uudistettiin niin, että kolmen työkauttansa lopettelevan johtokunnan tilalle päätettiin valita työalakohtaiset tiimit. Nämä ovat todistus-, tiedotus-, lähetys-, palvelu-, musiikki- ja kasvatustiimit. Tiimien toivotaan antavan lisää voimavaroja ja selkeyttä toiminnan suunnittelulle ja toteutukselle.
Toiminnan ja talouden yhteensovittaminen asetti haasteen myös menneenä vuonna. Vuoden 2010 talousarvio oli jo -75.905 euroa alijäämäinen. Tilinpäätöksessä alijäämä oli -45.612 euroa. Henkilöstö- ja toimintamäärärahoista tinkiminen ei tunnu järkevältä, joten kertomusvuoden aikanakin keskusteltiin siitä, tulisiko seurakunnan luopua vähällä käytöllä olevista kiinteistöistään. Samalla toivottiin, että kokonaiskirkossa etenevät henkilö- ja taloushallinnon sekä jäsentietojärjestelmän hankkeet hyödyttäisivät myös Pellon seurakuntaa.
sunnuntai 6. helmikuuta 2011
Unohtunut saarna
Tänään Yhteisvastuukeräyksen aloitusjumalanpalveluksessa kävi kiusallinen juttu: Olin unohtanut saarnani käsikirjoituksen kotiin ja huomasin sen vasta saarnan alkaessa. Epätoivoisesti yritin muistella saarnarunkoa, mutta koska en ehtinyt ajatella sitä etukäteen, saarnasta tuli lyhyenlainen. Joten tässä nyt sitten referoituna tämä kynttilänpäivän saarna:
Kynttilänpäivän evankeliumi (Lk 2:22-33) ja aihe viittaavat jouluun. Jumala syntyi ihmiseksi Jeesus-lapsessa, koki nuoreksi ja aikuiseksi varttumisen haasteet, ja varmasti myös sen, mitä on olla yksin ja hylätty. Tänä vuonna Yhteisvastuu-keräys torjuu nuorten yksinäisyyttä Suomessa ja Mosambikissa. Jeesus siis tietää ja näkee myös tämän ajan nuorten ongelmat. Hän näkee ne yksinäiset, jotka kärsivät, ja jotka eivät saa apua mistään. Jotka jäävät ongelmiensa kanssa yksin, ilman tukea. Yksinäisyys on vakava asia.
Toisaalta ihminen kaipaa yksin olemista. Nykyinen elämänmeno on vauhdikasta. Arki täyttyy harrastuksista, menemisistä ja tulemisista. Pysähtyminen, yksinolo ja hiljaisuus merkitsevät lepoa, rauhaa ja ajatusten selkiinnyttämistä. Se on meille tarpeen, myös Jumalan edessä, hänen tahtonsa kuuntelemiseksi. Raamatussakin kuvataan yksinäisyyttä eri näkökulmista. Jeesus hakeutui usein yksinäisyyteen ja siihen hän kehotti myöskin opetuslapsiaan. Yksinäisyydessä voi puhua Jumalalle ja kuulla hänen äänensä.
Näinhän vanhalle Simeonille oli varmasti käynyt, kun Pyhä Henki oli hänen päällään. Pyhän Hengen johdattaman hän tuli temppeliin ja sai kohdata siellä Jumalan pojan, pienen Jeesus-lapsen. Sinne Jeesus tuli Marian ja Joosefin tuomana.
Näinhän ihmisen elämän tulisikin kulkea: yksinäisyydestä yhteisöllisyyteen. Omasta harkinnasta ja rauhoittumisesta, toisten ihmisten keskuuteen. Me, jotka teemme työtä ihmisten parissa, tunnemme myös yksinolon tärkeyden. Mutta meidän voi olla vaikea eläytyä ja ymmärtää oikeaa yksinäisyyttä. Siksi on hyvä pysähtyä tämän vuoden Yhteisvastuun teeman äärelle.
Onko elämämme kohtuullista? Onko läheistemme elämä arvokasta? Olemmeko auttamassa niitä, joiden elämästä puuttuu ystävyyttä ja arvoa? Vai ovatko toiset ihmiset vain välineitä, joiden kautta tyydytämme omia sisimpämme tarpeita?
Niin. Yksinäisyyden ja sosiaalisten suhteiden ongelmat saavat meidät kyselemään elämän mielekkyyden perään. Mietimme, onko kaiken takana Jumalan luova tahto, vai olemmeko vain oman onnemme seppiä. Salattu Jumala toimii omalla tavallaan. Ei useinkaan niin kuin toivomme ja odotamme.
Onko elämän tapahtumilla jokin merkitys? Vastoinkäymiset ja yksinäisyys eivät välttämättä puhuttele juuri sillä hetkellä, mutta niillä voi olla jokin tarkoitus, jonka vasta myöhemmin oivaltaa. Selviytymistä auttaa luottamus siihen, että kaikesta huolimatta Jumalalla on suunnitelma jokaisen varalle.
Simeonista näemme sen tänä sunnuntaina elävällä tavalla. Hän oli koko elämänsä ajan odottanut pelastusta Israelille. Hän oli kokenut kansansa vainot ja ongelmat. Roomalaisten vallanpitäjien ja pakanallisten tapojen mielettömyyden. Ja kuitenkin Simeon oli jaksanut odottaa. Pyhän Hengen rohkaisemana hän ei ollut menettänyt toivoaan, vaikka hän oli jo saavuttanut korkean ja iän.
Vanhuuden aikanakin hän luotti siihen, että hän saisi nähdä Jumalan valmistaman pelastuksen, ja näin todella tapahtui. Varmaan hän oli kysellyt elämän mielekkyyden perään. Varmasti hän oli myös epäillyt ja miettinyt odottamisensa tarkoitusta. Ja tuona päivänä, hän sai nähdä Kristus-lapsen.
Tänään kynttilänpäivänä me saamme ottaa oppia Vanhasta Simeonista. Saamme toivossa katsoa tulevaisuuteen, ja odottaa kerran myös pääsyä taivaan kotiin. Aamen.
Kynttilänpäivän evankeliumi (Lk 2:22-33) ja aihe viittaavat jouluun. Jumala syntyi ihmiseksi Jeesus-lapsessa, koki nuoreksi ja aikuiseksi varttumisen haasteet, ja varmasti myös sen, mitä on olla yksin ja hylätty. Tänä vuonna Yhteisvastuu-keräys torjuu nuorten yksinäisyyttä Suomessa ja Mosambikissa. Jeesus siis tietää ja näkee myös tämän ajan nuorten ongelmat. Hän näkee ne yksinäiset, jotka kärsivät, ja jotka eivät saa apua mistään. Jotka jäävät ongelmiensa kanssa yksin, ilman tukea. Yksinäisyys on vakava asia.
Toisaalta ihminen kaipaa yksin olemista. Nykyinen elämänmeno on vauhdikasta. Arki täyttyy harrastuksista, menemisistä ja tulemisista. Pysähtyminen, yksinolo ja hiljaisuus merkitsevät lepoa, rauhaa ja ajatusten selkiinnyttämistä. Se on meille tarpeen, myös Jumalan edessä, hänen tahtonsa kuuntelemiseksi. Raamatussakin kuvataan yksinäisyyttä eri näkökulmista. Jeesus hakeutui usein yksinäisyyteen ja siihen hän kehotti myöskin opetuslapsiaan. Yksinäisyydessä voi puhua Jumalalle ja kuulla hänen äänensä.
Näinhän vanhalle Simeonille oli varmasti käynyt, kun Pyhä Henki oli hänen päällään. Pyhän Hengen johdattaman hän tuli temppeliin ja sai kohdata siellä Jumalan pojan, pienen Jeesus-lapsen. Sinne Jeesus tuli Marian ja Joosefin tuomana.
Näinhän ihmisen elämän tulisikin kulkea: yksinäisyydestä yhteisöllisyyteen. Omasta harkinnasta ja rauhoittumisesta, toisten ihmisten keskuuteen. Me, jotka teemme työtä ihmisten parissa, tunnemme myös yksinolon tärkeyden. Mutta meidän voi olla vaikea eläytyä ja ymmärtää oikeaa yksinäisyyttä. Siksi on hyvä pysähtyä tämän vuoden Yhteisvastuun teeman äärelle.
Onko elämämme kohtuullista? Onko läheistemme elämä arvokasta? Olemmeko auttamassa niitä, joiden elämästä puuttuu ystävyyttä ja arvoa? Vai ovatko toiset ihmiset vain välineitä, joiden kautta tyydytämme omia sisimpämme tarpeita?
Niin. Yksinäisyyden ja sosiaalisten suhteiden ongelmat saavat meidät kyselemään elämän mielekkyyden perään. Mietimme, onko kaiken takana Jumalan luova tahto, vai olemmeko vain oman onnemme seppiä. Salattu Jumala toimii omalla tavallaan. Ei useinkaan niin kuin toivomme ja odotamme.
Onko elämän tapahtumilla jokin merkitys? Vastoinkäymiset ja yksinäisyys eivät välttämättä puhuttele juuri sillä hetkellä, mutta niillä voi olla jokin tarkoitus, jonka vasta myöhemmin oivaltaa. Selviytymistä auttaa luottamus siihen, että kaikesta huolimatta Jumalalla on suunnitelma jokaisen varalle.
Simeonista näemme sen tänä sunnuntaina elävällä tavalla. Hän oli koko elämänsä ajan odottanut pelastusta Israelille. Hän oli kokenut kansansa vainot ja ongelmat. Roomalaisten vallanpitäjien ja pakanallisten tapojen mielettömyyden. Ja kuitenkin Simeon oli jaksanut odottaa. Pyhän Hengen rohkaisemana hän ei ollut menettänyt toivoaan, vaikka hän oli jo saavuttanut korkean ja iän.
Vanhuuden aikanakin hän luotti siihen, että hän saisi nähdä Jumalan valmistaman pelastuksen, ja näin todella tapahtui. Varmaan hän oli kysellyt elämän mielekkyyden perään. Varmasti hän oli myös epäillyt ja miettinyt odottamisensa tarkoitusta. Ja tuona päivänä, hän sai nähdä Kristus-lapsen.
Tänään kynttilänpäivänä me saamme ottaa oppia Vanhasta Simeonista. Saamme toivossa katsoa tulevaisuuteen, ja odottaa kerran myös pääsyä taivaan kotiin. Aamen.
keskiviikko 26. tammikuuta 2011
Kristillinen todistus
Viime sunnuntain evankeliumissa (ks. Joh. 4:39-42) Jeesus oli tullut samarialaisten keskuuteen. Samarialaisia pidettiin juutalaisten keskuudessa halpa-arvoisena sekakansana, ja juuri samarialaista naista Jeesus halusi auttaa.
Nainen oli kohdannut Jeesuksen kaivolla ja Jeesus oli kertonut hänelle kaiken hänen menneisyydestään. Siellä oli ollut monta aviopuolisoa, ja nykyinen mies, jonka kanssa hän nyt asui, ei suinkaan ollut hänen miehensä. Ja kuitenkin juuri tällaisen, monella tavalla epäonnistuneen naisen luokse Jeesus tuli.
Jumala on armon ja rakkauden Jumala. On väärin, jos me ihmiset alamme asetella toisiamme ansioiden mukaiseen järjestykseen, niin, että poljemme heikompia ja ihailemme tehokkaita. Silloin menetämme helposti myös kyvyn rakastaa ja hyväksyä niitä, joita muutkaan eivät hyväksy.
Samarialainen nainen sai kokea Jeesuksen hyväksyvän rakkauden, ja halusi kertoa siitä muille. Kristillinen todistus on avainasemassa, uskon syntymisessä. Mutta vain silloin, kun se on linjassa Jeesuksen omien sanojen, Raamatun sanan kanssa. Näinhän ihmisetkin saivat uskoa, kun he naisen todistuksen johdattamana saivat kuulla myöhemmin myös Jeesuksen itsensä puhuvan.
Joskus kristillisiä todistuksia kuunnellessani tulen kysyneeksi mielessäni, että onkohan todistuksen antaja puhumassa kuulijoidensa vai itsensä vuoksi. Onko puhuja vakuuttelemassa omaa uskoaan - ja ehkä eniten itseään - siitä, että kyllähän minä uskon…
Tällainen vakuuttelu ei taidakaan vakuuttaa ketään, tällainen todistus tuntuu ennemminkin hätähuudolta. Epäuskon keskellä saattaakin syntyä ne hätäisimmät todistelut, joilla ei välttämättä olekaan mitään tekemistä kristillisen uskon kanssa. Usko muuttuu suoritukseksi, jonka ihminen puristaa itsestään esitykseksi muita ihmisiä varten.
Siksi me tarvitsemme sanoissamme yhteyttä noihin Jeesuksen sanoihin ja Raamatun opetukseen. Vain siten eri elämäntilanteissa olevat ja eri taustoista tulevat kanssaihmiset voivat saada rehellisen ja vakuuttavan todistuksen Jumalasta.
Nainen oli kohdannut Jeesuksen kaivolla ja Jeesus oli kertonut hänelle kaiken hänen menneisyydestään. Siellä oli ollut monta aviopuolisoa, ja nykyinen mies, jonka kanssa hän nyt asui, ei suinkaan ollut hänen miehensä. Ja kuitenkin juuri tällaisen, monella tavalla epäonnistuneen naisen luokse Jeesus tuli.
Jumala on armon ja rakkauden Jumala. On väärin, jos me ihmiset alamme asetella toisiamme ansioiden mukaiseen järjestykseen, niin, että poljemme heikompia ja ihailemme tehokkaita. Silloin menetämme helposti myös kyvyn rakastaa ja hyväksyä niitä, joita muutkaan eivät hyväksy.
Samarialainen nainen sai kokea Jeesuksen hyväksyvän rakkauden, ja halusi kertoa siitä muille. Kristillinen todistus on avainasemassa, uskon syntymisessä. Mutta vain silloin, kun se on linjassa Jeesuksen omien sanojen, Raamatun sanan kanssa. Näinhän ihmisetkin saivat uskoa, kun he naisen todistuksen johdattamana saivat kuulla myöhemmin myös Jeesuksen itsensä puhuvan.
Joskus kristillisiä todistuksia kuunnellessani tulen kysyneeksi mielessäni, että onkohan todistuksen antaja puhumassa kuulijoidensa vai itsensä vuoksi. Onko puhuja vakuuttelemassa omaa uskoaan - ja ehkä eniten itseään - siitä, että kyllähän minä uskon…
Tällainen vakuuttelu ei taidakaan vakuuttaa ketään, tällainen todistus tuntuu ennemminkin hätähuudolta. Epäuskon keskellä saattaakin syntyä ne hätäisimmät todistelut, joilla ei välttämättä olekaan mitään tekemistä kristillisen uskon kanssa. Usko muuttuu suoritukseksi, jonka ihminen puristaa itsestään esitykseksi muita ihmisiä varten.
Siksi me tarvitsemme sanoissamme yhteyttä noihin Jeesuksen sanoihin ja Raamatun opetukseen. Vain siten eri elämäntilanteissa olevat ja eri taustoista tulevat kanssaihmiset voivat saada rehellisen ja vakuuttavan todistuksen Jumalasta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)