Kirkoissa puhutaan huomenna tuhlaajapojasta. Mutta kyllä
tämä häpeällinen nimitys koskee samalla tavalla myös naispuolisia
sanankuulijoita. Kaikki kläpit, pojat ja piiat samalla tavalla, osaavat synninteon
ja siinä eksyvät pois Jumalan yhteydestä.
Tarina kertoo hiippakuntamme edesmenneestä piispasta, Hannes
Leinosesta. Hän toimi piispana aikana, jolloin lestadiolaisen herätysliikkeen
ristiriidat repivät myös hänen johtamaansa hiippakuntaa. Tämä mielessä
toimittaja kysyi piispalta, mikä on hiippakunnan suurin ongelma? Välttäen
asetetun syötin piispa antoi vastauksen, joka sopii hyvin jokaiseen historian
hetkeen: Se on synti. Suurin ongelma on synti, myös meidän hiippakunnassamme.
Tämän tunnustaminen ja tunnistaminen on suurissa
vaikeuksissa yhteiskunnassa, ja siinä asenneilmapiirissä, jossa nykyään elämme.
Sen sanominen, että ihminen on syntinen, tuntuu olevan aivan kuin kiellettyä. Synnistä
puhuminen leimataan suorastaan ihmisen vapauden rajoittamiseksi ja
uskonnolliseksi väkivallaksi. Kuitenkin Jumalan sanan saarnan tulee olla juuri
lain ja evankeliumin saarnaa, synnin todellisuuden tunnustamista ja tämän
jälkeen armon julistusta.
Koska ihminen on syntinen ja koko ihmiskunta on langennut, tarvitsemme
Jumalan armoa ja anteeksiantamusta. Ilman tämän tosiasian tunnustamista, ei
tarvita sanomaa armahtavasta Jumalasta, Jeesuksen ristinkuolemasta tai syntien
sovituksesta. Ja juuri tässä on uskomme ydin. Ja juuri tätä me ihmiset
kaipaamme ja tarvitsemme.
Jeesus kutsui Jumalaa nimellä Isä. Se on erinomainen
vertauskuva myös meidän aikanamme. Jos meillä on hyvä isä, hän nuhtelee meitä
väärin tekemisistä ja ohjaa meitä oikeaan. Saattaapa hän osoittaa
ankaruutensakin silloin, kun tietoisesti toimimme väärin, ja rikomme Häntä, ja sisaria
ja veljiä vastaan. Jumalan ankaruus voi näkyä elämämme ankarissa
koettelemuksissa, vastoinkäymisissä ja epäonnistumisissa.
Lapsena opin, että kun on tehnyt väärin, pitää pyytää
anteeksi. Uskon, että se on totta myös tänä aikana, suhteessamme Jumalaan ja
lähimmäisiin.
