Yksi
viimeisimmistä työtehtävistäni Pellon pappina viime kevättalvella oli käynti
vanhan, sairaan, uskovaisen mummon luona. Olin ajanut eräälle syrjäkylälle, 50
kilometrin päähän, kinkerien pitoon. Eräs kinkerivieras oli ottanut naapurinsa
asian tosissaan, ja pyysi minua käymään tämän mummon luona vielä kinkerien
jälkeen, myöhään illalla.
Olin
väsynyt päivän töistä, mutten voinut kieltäytyä. Menimme vanhuksen kotiin ja
hän ilahtui, vaikka olikin jo aika huonossa kunnossa. Lauloimme virren, siunasin
mummon Herran siunauksella, ja hän kysyi, saisiko hänkin uskoa syntinsä
anteeksi. Julistin hänelle synninpäästön Jeesuksen nimessä ja veressä, niin
kuin hänen uskonsuunnassaan ja tuolla seudulla on aina ollut tapana. Sitten
hyvästelimme toisemme, ja lähdin ajelemaan talvista tietä kotia kohti.
Niin,
toivoisin, että siunaaminen voisi olla viimeinen tekoni pappina. Tähän apostoli Paavali kehottaa kristittyjä
Roomalaiskirjeen 12. luvussa: ”Siunatkaa, älkääkä kirotko!” Siunaamista
tarkoittava sana Uuden testamentin alkukielellä, kreikaksi, on eu-logeo. Sehän
tarkoittaa tarkalleen ottaen hyvän puhumista. Siksi on kysyttävä, että
puhummeko toisillemme hyviä sanoja, kuten Raamattu kehottaa?
Tämän
päivän evankeliumi Matteuksen 25. luvusta on vaikea raamatunkohta
selitettäväksi. Jeesuksen esimerkissä isäntä tuntuu kohtuuttoman
kovasydämiseltä, heittäessään lahjattoman palvelijan ulos pimeyteen.
Ajattelen
tämä raamatunkohdan puhuvan tämän pyhäpäivän aiheesta, nimittäin uskollisuudesta
Jumalan lahjojen hoitamisessa. Meitä rohkaistaan sellaiseen uskaliaisuuteen, josta
tämän ajan pörssimeklarit tunnetaan, kun he laittavat omaisuuden kiertämään ja
tuottamaan. Jos kerran rahamiehet uskaltavat yrittää, niin miksi sitten emme mekin,
kristityt, Jumalan lahjojen haltijat! Emmehän ainakaan kätke tai pimitä näitä lahjoja
vain itsellämme!
Uskollisuus
näkyy usein pienissä asioissa. Kyllä kai yhdenkin talentin palvelija olisi voinut
laittaa rahansa tuottamaan? Vastaavasti, jos meitä arvioidaan kriittisesti,
kyllä kai pienet perusasiat on oltava kunnossa. Että olemme rehellisiä, emme
puhu toisista pahaa, ja haluamme auttaa toisia siinä missä voimme.
Ollessaan
vangittuna Paavali kirjoitti Efeson kristityille seuraavat sanat: ”Kehotan teitä
siis elämään saamanne kutsun arvoisesti, aina nöyrinä, lempeinä ja
kärsivällisinä. Auttakoon rakkaus teitä tulemaan toimeen keskenänne. Pyrkikää
rauhan sitein säilyttämään Hengen luoma ykseys… Luopukaa valheesta ja puhukaa
toinen toisellenne totta, sillä me olemme saman ruumiin jäseniä.”
Kun
puhuin siunauksesta, on hyvä huomata, että siunaaviin ja rakkaudellisiin
sanoihin sisältyy myös totuus. Ei siunaus ja rakkaus ole vain jonkinlaista
vaaleanpunaista pumpulihöttöä, tai ainakaan mitään vääryyksien piilottelua. Tästä
Juha Tapiokin laulaa laulussaan: ”Minä uskon rakkauteen, joka suoraan kohti
käy. Suorin katsein lähestyy. Joka näyttää totuuden, sielläkin missä sitä ei,
oikein tahtois hyväksyy.”
Niin.
Ajattelen, että siunaamisen pitäisi tulla yhä yleisemmäksi asiaksi seurakuntatyössä.
Olen huomannut, miten Iitissäkin papin aikaa kuluu paljon kehällisten asioiden
pyörittämiseen.
Tarvittaisiinkohan
seurakunnissamme jonkinlaiset norminpurkutalkoot, niin että voisimme enemmän
irtaantua lähimmäisten luo? Jakamaan siunausta, joka tulee taivaalliselta
Isältämme? Sillä kohtaamisessa, hyvän olon, hyvän mielen ja hyvien sanojen
jakamisessa, Jumalan rakkauskin tulee todelliseksi.
Siksi
toivoisin, että viimeinen työtehtäväni pappina ei olisi vaikkapa
kirkkovaltuuston kokouksessa briljeeraaminen, vaan yksittäisen ihmisen
kohtaaminen ja sen mukanaan tuoma siunaus.
Onnistuvatko
seurakunnan työntekijät tässä, siihen voivat vaikuttaa paljon myös seurakunnan
luottamushenkilöt. Löytyykö luottamuksen ilmapiiriä ja kannustetaanko työhön ja
kohtaamiseen? Uskotaanko työntekijöiden vilpittömyyteen ja hyvään tahtoon?
Iitin
kirkkovaltuusto oli uutta kirkkoherraa valitessaan laittanut yhdeksi
valintakriteeriksi kyvyn kehittää maallikkotoimintaa seurakunnassamme. Muutaman
kuukauden työkokemuksen perusteella tehtävä tuntuu haastavalta. Siksi heitän
haasteen nyt myös takaisin päin: Kulttuurin muutokseen tarvitaan meitä kaikkia.
Tarvitaan yhdessä tekemisen meininkiä, teitä tärkeitä yhteistyökumppaneita, ja sitä,
että myös luottamushenkilöt ja seurakuntalaiset toimivat asian edistämiseksi. Kutsuen
toisia mukaan kirkkoon, seurakunnan toimintaan ja lähtien itsekin mukaan.
Niin,
tämän sunnuntain aiheena on Uskollisuus Jumalan lahjojen hoitamisessa. Meille
on uskottu seurakunnassa valtavan hienoja Jumalan lahjoja. Niistä mainitsin jo
ripin ja synninpäästön, sitten on ehtoollisen ja kasteen sakramentit, unohtamatta
seurustelun sakramenttia. Meillä on Raamatun sana ja rukous. Sekä Jumalan
perheväen seurakuntayhteys.
Näitä
me ihmiset tarvitsemme. Ja näitä meidänkin seurakuntamme tarvitsee. Ja näiden
aarteiden hoitamiseen ja uskollisuuteen meitä jokaista myös tänään kutsutaan.
Aamen.
