sunnuntai 15. toukokuuta 2016

Helluntain ja Kaatuneitten muistopäivän saarna

Turtolan koulun pihalla on muistokiveen kaiverrettu seuraavat sanat: ”Tältä paikalta lähtivät Turtolan pitäjän miehet Talvisotaan vuonna 1939 ja sittemmin jatkosotaan 1941. Isänmaa tarvitsi meitä.”

Noista miehistä 168 tuotiin tänne puolitoista kilometriä pohjoisemmaksi sankarivainajina, ja haudattiin tähän silloisen suuren, puisen ristikirkon edustalle. Isänmaa todellakin tarvitsi heitä.

Nyt yli 70 vuotta myöhemmin pitäjämme näyttää kovin erilaiselta, kuin tuolloin. Turtolan koulussa käydään koulua nyt tiettävästi viimeisiä viikkoja, ennen koulun lakkauttamista. Ja noin kahdensadan ihmisen menetys sotavuosina toteutuu meillä nykyisin suurin piirtein samassa ajassa, mutta ilman sotatoimia. Tämä kertoo paikkakuntamme ikärakenteesta, mikä on kovin erilainen kuin tuolloin. Nämä tylyt luvut kertovat meille ihmisen katoavaisuudesta ja elämän julmuudesta. Ajoista ja ajan muutoksista, jotka saattavat nostaa mieliimme synkkiä ajatuksia ja katkeruuden tunteita.

Sen sijaan tämä helluntain evankeliumi (Joh. 14:23-29) ei kehota meitä vihaan tai katkeruuteen, vaan rakkauteen. Ja samalla Vapahtajamme puhuu meille rauhasta, vielä syvemmästä rauhasta, kuin osaamme kuvitella, näin sotamuistojenkin äärellä.

Mitä Jeesus siis tarkoittaa näillä sanoillaan? Mitä ne voisivat merkitä meille 2010-luvun suomalaisille ja pellolaisille?

Kysehän on johannekselaisesta teologiasta, jonka mukaan Jeesus on ennalta maailmassa ollut Logos, Jumalan poika. Hän on siis paljon enemmän kuin me tavalliset ihmiset, ja hänen aikaansaannoksensakin ovat suurempia, kuin meidän. Jeesus on ikään kuin Jumalan lähettiläs, joka on samaa olemusta Isä-Jumalan kanssa. Ja siksi hän toimii ihmeellisellä voimalla myös tässä maailmassa.

Evankeliumikohdan alussa Jeesus puhuu rakkaudesta. Se, joka rakastaa häntä noudattaa hänen sanaansa, ja niin Jumala itse tulee sellaisen ihmisen luokse, ja jää hänen luokseen asumaan. Tätä ei pidä kuitenkaan ymmärtää väärin. Olen nimittäin joutunut todistamaan myös sitä, miten tällaisesta Jumalan mielen mukaisesta elämästä, ja inhimillisistä onnistumisista tehdään jonkinlainen pelastumisen mittari tai ansio.

Näinhän asia ei kuitenkaan ole. Kristillinen usko ei ole uskoa omiin tekemisiin tai menestykseen, vaan se on jättäytymistä Jumalan armon varaan. Jumala pelastaa ihmisen armosta, yksin uskosta, yksin Kristuksen tähden. Ei meidän omien tekojemme vuoksi, vaikka me mielellämme kyllä esittelemme niitä. Ja pidämme siitä, jos meitä palkitaan ja nostetaan jalustalle, toisten ihailtavaksi.

Mutta ei Jeesus korosta tässä ihmisen ansioita, vaan hän puhuu tässä rakkauden suhteesta. Ihminen haluaa totella Jeesusta, koska hän rakastaa häntä. Ja syy, miksi Jumala ja Jeesus tulevat ihmisen luokse, ei olekaan ihmisen rakkaus, vaan Jumalan rakkaus ihmisiä kohtaan. Tämä meidän on hyvä huomata. Tämä meidän kannattaa pitää mielissämme, ettei meidän kristillisyydestämme tule mitään omien ansioiden keräilyä tai inhimillistä kilpajuoksua.

Kirkko on niiden ihmisten paikka, jotka eivät ole mitään. Yritysmaailma, työelämä, ja erilaiset urheilukilpailut ovat toisenlaisia foorumeita. Siellä pädetään ja yritetään olla toisia parempia. Kirkkoon ja seurakuntaan sellainen ei kuulu.

Tämä on tietenkin sellainen ristiriitainen asia, koska kirkko elää ja toimii vielä täällä ajassa, tässä maailmassa ja siksi sitä koskee vielä tämän maailman säännöt ja lainalaisuudet. Siksi kirkkoon ja seurakuntaankin voi pesiytyä tämänkaltainen kilpailu, jossa vahvin menestyy ja heikot sortuvat jalkoihin.

Tämän vuoksi Jeesus lupasi omilleen Puolustajan, Pyhän Hengen. Tämä puolustaja murtaa tämän maailman arvoasetelmia, pitää ylpeät kurissa, ja sitoo loukkaantuneen jalan. Näin, vaikka Jeesuksen omat eivät lähde mukaan tämän maailman kilpa- tai sotavarusteluun, he saavat olla rauhallisella mielellä, turvassa, ja ilman huolia.

Eli ei meidän tarvitse vaipua epätoivoon, vaan saamme ottaa vastaan pyhän Hengen rohkaisun, ja niin sydämiimme voi laskeutua rauha, vaikka emme olisi voittojen tiellä, vaikka emme menestyisi, tai vaikka meitä syyteltäisiin vääristä ja turhista asioista.

Niin, hyvät kirkkovieraat, veteraaniväki, sotaorvot ja muut ystävät. Kaatuneitten muistopäivää on hyvä viettää juuri näin helluntaina. Sotaan liittyy aina inhimillisyyden katoaminen, ja tänäänkin täällä kirkossa on teitä, joiden elämä on kokenut raskaan murtumisen, silloin sotiemme aikana.

Mutta helluntain sanoma rohkaisee murtunuttakin: Sillä Henki itse rukoilee meidän puolestamme, jotka olemme heikkoja. Jumalan Henki rohkaiskoon teitä uuteen toivoon ja rohkeuteen. Niin että voimme iloita myös tästä ihanasta päivästä, vapaasta isänmaasta ja uskon lahjasta. Ja kun ystävien kesken saamme jakaa ajatuksia ja tuntoja tähänkin juhlapäivään liittyen. Aamen.

torstai 12. toukokuuta 2016

Veteraanijuhlassa

Veteraanipäivänä sain olla veteraaniväen kanssa veteraanijuhlassa palvelukoti Kyllinkeitaalla. Paikkakuntamme 14 veteraanista paikalle oli päässyt kaksi. On totta, että ”kohta poissa on veljet”. Mutta siitä huolimatta juhla oli lämminhenkinen, myös osallistujiensa näköinen, kun saimme kuulla otteita veteraanin sotapäiväkirjasta.

Matteuksen evankeliumissa Jeesus sanoo sanat, jotka meillä luetaan yleensä kirkoissa itsenäisyyspäivänä:

"Te tiedätte, että hallitsijat ovat kansojensa herroja ja maan mahtavat pitävät kansoja valtansa alla. Niin ei saa olla teidän keskuudessanne. Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon toisten orja.”

Kristityn tunnistaa siis siitä, että hänellä on palvelijan mieli. Hän ei painosta tai pakota toisia, vaan haluaa auttaa ja toimia toisten parhaaksi. Veteraanit tekivät kalliin palveluksen sotavuosina. Kertomuksista kuulee, millainen veteraanin tie oli. Palvelukseen astuttiin joskus vapaaehtoisesti, mutta myös pakosta. Se oli velvollisuus, joka oli hoidettava, riippumatta omista tuntemuksista.

Siinä ei ollut kyse yltiöisänmaallisuudesta. Sen sijaan monet teot kertovat korkeasta moraalista ja vapauden kaipuusta. Mahdottomaltakin tuntuneen haasteen edessä oli tehtävä se, mitä kyettiin. Periksi antamattomuus merkitsi menestystä, jonka vuoksi saimme jälleen viettää tätä Veteraanipäivää.

Täällä meidän seurakunnassamme Turtolan seurakunnan pitkäaikainen jumalanpalvelushuone menetettiin sotatoimissa lokakuun 16. päivänä 1944. Seuraavana päivänä poltettiin myös Pellon rukoushuone. Näin sodan haavat eivät iskeneet ainoastaan ruumiiseen ja maallisiin varantoihin, vaan myös hengelliseen perintöön.

Ajattelen kuitenkin, että Jumalamme toimii salatulla tavalla, ja synnyttää uutta juuri siellä, missä kärsitään. Kärsimyksen ja alennuksen esimerkkinä on Vapahtajamme Jeesus Kristus. Hänen voittonsa perustuu siihen, että hän alensi itsensä ja suostui kärsimykseen ja kuolemaan.

Luulen, että itsekäs ylemmyydentunto on pysynyt kurissa meillä Suomessa osin historian raskaiden vaiheiden vuoksi. Voisiko olla niin, että juuri sotien takia maassamme on säilynyt pelko Jumalaakin kohtaan, ja luottamus hänen johdatukseensa. Hän antaa ristin elämään ja hän voi keventää sen mukanaan tuomaa painoa. Tämän ymmärtäminen saa meidät laittamaan elämämme Jumalan varaan.

Toivotamme edelleen veteraaniväen tervetulleeksi myös Kaatuneitten muistopäivän messuun Turtolan kirkkoon 15.5. klo 11, sekä sen jälkeen kunnan tarjoamille kirkkokahveille.