Usko muuttaa kulttuuria

Sain vierailla viime viikolla Iitin musiikkijuhlilla uudessa kotikirkossamme. Muutimme kolme viikkoa sitten perheemme kanssa Pellosta Iittiin, kun aloitin uudessa työpaikassa, Iitin kirkkoherrana. Näiden kolmen viikon aikana olen huomannut, että kyllä Tornionjokilaakson ja Kymenlaaksonkin kulttuurien ja seurakunnallisen maaperän välillä on suuria eroja. Myös siinä, miten kirkkoa käytetään esim. musiikkijuhlilla.

Avajaiskonsertti oli hieno kokemus, mutta samalla jäin miettimään jumalanpalvelushuoneen sopivuutta kyseisiin juhliin. Ohjelmassa on mukana myös vanhaa kirkkomusiikkia, mutta pidetäänkö esim. Bachin koraaleja nykyään hengellisenä musiikkina? Kirkkomusiikkia se voi olla, mutta silloinkin sillä tarkoitetaan lähinnä musiikin lajia, ei sisältöä.

Itse olen aikoinani tämän kipuilun ja erottelun käynyt läpi, kun poikasena harrastin musiikkia enemmänkin. Silloin valitsin tarkan rajanvedon: Kenen joukoissa seisot, sen lauluja laulat. ”Maailmanmusiikin spirituaaliset sanoitukset” eivät vastaa omaa käsitystäni kristillisestä musiikista. Jeesus on helppo häivyttää vähän ”ylevämpien” ja ”hienompien” ajatusten alle.

Lähetysperheessä kasvaneena olen saanut nähdä ja kuulla, miten usko muuttaa ihmistä ja sitä myötä myös kulttuuria. Siskoni toimi pitkään lähetyslääkärinä Angolassa ja kertoi myös poppamiehistä, jotka saivat aikaan pahaa, kun osallistuivat parantamistyöhön. Ja muualtakin kuulemme pakanuuden aiheuttamista peloista, väkivallasta ja taikauskosta. Siis kulttuureista, joista puuttuu sellaiset hyvät asiat, joita me täällä länsimaissa pidämme itsestäänselvyyksinä.

Länsimainen klassinen musiikki on syntynyt kristillisen maailman ytimessä. Mutta onko se edelleen kristillisen sanoman eteenpäin viejä, vai jotakin muuta?

Ennen musiikkijuhlia Kouvolan sanomien haastattelussa korostettiin sitä, miten viihde on halvaannuttanut kulttuurikasvatusta. Miten tarvittaisiin lisää tietoa ja ymmärrystä klassista musiikkia kohtaan. Ajattelen, että näissä asioissa ei pelkkä pään tieto riitä, vaan tarvitaan myös sydämen uskoa. Eikä muoto liene kuitenkaan pääasia, se ei korvaa sisältöä. Siksi toivonkin, että myös meidän maassamme uskon sisällöt saisivat jälleen muuttaa kulttuuria ja herätellä tapojamme aina parempaan.

Kesällä elävän veden ääreen!

Aloitan Iitin seurakunnan uutena kirkkoherrana ensi maanantaina 5.6.2017. Kirjoitan tätä kirjoitusta vielä vanhassa virkapaikassani Pellossa, sillä muutamme täältä Tornionjokivarresta - tai Väylänvarresta, kuten täällä sanomme - sinne Kymijokivarteen kesäkuun ensi päivinä, kun lapsemme ovat saaneet kouluvuotensa päätökseen. On mielenkiintoista tulla uutena historialliseen Iitin seurakuntaan!

Maassamme vanhat tavat ovat muutoksessa. Joskus toivotaan, että vanha aika palaisi takaisin, tai että mikään ei muuttuisi. Saatetaan sanoa, että ennen kaikki oli paremmin. Iitin vanhassa seurakunnassa muutokset näkyvät vuonna työntekijävaihdoksina. Itseni lisäksi seurakunnassa on aloittanut myös toinen uusi pappi, kappalainen Ville Hiltunen. Ja seurakunnassa on ollut myös nainen kirkkoherrana, kun seurakuntapastori Henna Huppunen on johtanut kesän suunnittelua työyhteisön kanssa.

Uudistuksista ja monista yhteiskunnan ja kirkon päätöksistä joku voisi todeta, kuten vanhat roomalaiset: oi aikoja, oi tapoja! En kuitenkaan usko, että ennen kaikki on ollut yksinomaan paremmin. Ja kyllä muutoksilla ja uudistuksilla saavutetaan myös paljon hyvää.

Kun viime helmikuussa valintani Iitin kirkkoherraksi varmistui, eräs pellolainen yrittäjä ja lohimies tuli luokseni, pani käden olalleni ja kysyi ihmetellen: ”Mitä sie sinne rapajoen varthen lähet?” En tiedä oliko tämä pellolainen koskaan käynyt Iitissä tai Kymijoen varressa, mutta eihän kauniista Iitistä ei voi antaa tällaista todistusta! Mutta totta on, että siellä missä vesi ei vaihdu tai virtaa, vaan jää paikoilleen, alkaa siihen muodostua lämpimällä säällä myös leväkasvustoa, ja se saattaa saastua.

Siksi me tarvitsemme elävää vettä. Siis sellaista vettä, joka liikkuu, virtaa purossa, joessa, tai pulppuaa raikkaana lähteestä. Tästähän myös Jeesus muistuttaa, verratessaan Jumalan toimintaa elävän veteen: ”Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon! Joka uskoo minuun, hänen sisimmästään kumpuavat elävän veden virrat.” (Joh 7:37) Tämän Jumalan työn vastaanottamiseen, Pyhän Hengen toiminnan piiriin, meitä kutsutaan kesän ensimmäisenä sunnuntaina, Helluntaina. Ja tietenkin muidenkin tilaisuuksien kautta, mm. juhannusjuhlassa, joka pidetään juhannusaattona Heinlahden leirikeskuksessa.

Kesäaikaan leirikeskus onkin seurakuntatoiminnan keskiössä, siellä kokoontuvat kaikenikäiset omille leireilleen ja toimintapäiviinsä. Ja rippikoululaiset opiskelevat siellä kristinuskon perusasioita, ja kauniissa, historiallisessa kirkossa juuri rippijuhlat ovat suurimpia tilaisuuksia kesäaikaan. Unohtamatta tietenkään Iitin musiikkijuhlien konsertteja! Mielenkiintoisen lisän tähän kesään tuo reformaation 500-vuotisjuhla, joka huomioidaan rovasti Jari Nordmanin raamattuluennoilla, seurakunnan kahvituvalla.

Meillä Lapissa jokiveneet ovat pitkiä ja kapeita. Tällainen vene kulkee turvallisesti myös voimakkaassa koskessa, vaikkapa sauvomalla ylävirtaan. Iitin seudulla näkyy toisenlaisia veneitä, leveämpiä soutuveneitä ja isompia moottoriveneitä. Joka tapauksessa vene on ollut seuduillamme aina tärkeä liikkumisväline, ja samassa veneessä on usein soudettu myös kirkkoon.

Myös kirkkoa verrataan usein veneeseen tai laivaan. Onkin tärkeää, että olemme ”samassa veneessä”, että muutosten tuulien keskellä pitäisimme yhtä, ja jaksaisimme purjehtia tai soutaa eteenpäin. Sillä kristityille, Jeesuksen omille, kotisatama näyttäytyy pelastuksen paikkana, jossa kaikki paha jää taakse.

Tässä uskossa toivotan kaikille siunattua ja riemullista kesäaikaa! Ja kutsun mukaan myös juhlaan 13.8., kun piispa Seppo Häkkinen asettaa minut Iitin kirkossa uuteen virkaani.

Lähtösaarna Pellon kirkossa

Niin hyvät ystävät, tänään on siis Palmusunnuntai, jolloin muistamme Jeesuksen saapumista Jerusalemiin. Ja siniristiliput liehuvat Mikael Agricolan kunniaksi. Tänään on siis myös suomen kielen päivä. Ja Agricolaa on hyvä muistaa myös meidän maamme ja kirkkomme uskonpuhdistajana ja raamatunkääntäjänä. Tämän Pernajan pojan työ on ollut hyvin merkittävä maamme kielen ja kulttuurin sekä uskonelämän kannalta.

Tämän päivän evankeliumi alkaa Jeesuksen seuralaisen esittelyllä. Edellä on kerrottu Lasarus-nimisestä miehestä. Ja siitä, miten hänet herätettiin kuolleista.

Ikään kuin vastakohtana tälle tämä evankeliumikatkelma päättyy toteamukseen, että Jeesus voideltiin kuolemaa ja hautaamista varten. Näin nämä kaksi asiaa kytkeytyvät toisiinsa: Meille ihmisille tarjolla oleva uusi elämä, ja Jeesuksen kuolema. Siitähän alkava pääsiäisaika kertoo. Lauletaanhan pääsiäisvirressäkin, että Jeesus kuolemalla kuoleman voitti. Ja haudassa oleville elämän antoi.

Tästä Johanneksen kuvaamasta tilanteesta kerrotaan myös muissa evankeliumeissa. Johannes kertoo tapahtumista kuitenkin hieman eri järjestyksessä. Hänellä Jeesus ratsastaa Jerusalemiin, pääsiäisjuhlille vasta tämän voitelemisen jälkeen. Tämä kuvaa Jeesuksen kuninkuutta. Olihan Israelin kansan tapana voidella kuningas tehtäväänsä öljyllä. Ei siis vietetty kruunalaisia, vaan voitelu vastasi tätä valtuutusta. Tämän päivän aiheen mukaisesti, siitä alkoi kunnian kuninkaan alennustie. Ja Jeesuksen tehtävä kirkastui juuri tässä matkassa pyhään kaupunkiin, kun hän saapui sinne kärsimään ja kuolemaan. Ja kun hänet sitten myös kruunattiin, se tapahtui piikkikruunun avulla. Ei kalliilla jalokivikruunulla, vaan kärsimyksellä ja kuolemalla.

Niin. Ateria, jolla tässä ollaan koolla, nautittiin Martan ja Marian kotona. Ateriaa merkittävämpää on kuitenkin se yllättävä asia, jonka Maria tässä tekee. Hän osoittaa suurinta mahdollista vieraanvaraisuutta voidellessaan Jeesuksen jalat. Käytetty öljy oli kallis, noin vuoden palkkakustannusten arvoinen. Ja voitelemisen jälkeen Maria kuivasi Jeesuksen jalat omilla hiuksillaan. Tuohon aikaanhan vain kyseenalaisessa maineessa olleet naiset kulkivat hiukset avoimina. Tämä kertoo vielä paremmin Marian rakkaudesta; hän ei välittänyt, mitä muut hänestä ajattelivat. Tärkeintä oli vain se hiljainen ihailu, nöyryys ja sydämen rakkaus Jeesusta kohtaan. 

Ja sitten kerrotaan siitä, miten huone tuli täyteen öljyn tuoksua. Tähän tuoksuunhan myös tämän päivän epistola viittaa. Siellä apostoli kirjoittaa Kristuksen tuntemisen tuoksusta. Marian tuntema ja osoittama rakkaus toimii siis tuoksun tavoin, levittäen ympärilleen myös evankeliumin tuoksua ja todellisuutta. Näin rakastaen voimme todellisesti jakaa Jumalan valtakunnan läsnäoloa ympärillemme. Ja kaikkeen maailmaan.

No Juudasta tämä tilanne ei miellyttänyt. Johannes lausuukin hänestä suorat sanat; Juudas oli varas, joka esiintyi kaksinaismoralistin tavoin, eikä todellisesti välittänyt köyhistä. Kun joku halusi tehdä hyvää, hän ilmestyy paikalle vain moittimaan. Siksi Jeesus sanookin, että köyhät teillä on aina keskellänne. Eikä hän tällä suinkaan väheksy köyhien auttamista. Vaan puuttuu siihen tilanteeseen, jossa nyt oltiin. Jo juutalaiset lainopettajat opettivat, miten vapaaehtoiset rakkauden teot, ehkä sellaiset spontaanitkin purkaukset, kuten tässä, ovat usein arvokkaampia, kuin velvollisuudesta annetut, tai lailla säädetyt almut.

Mutta Juudashan ei näyttänyt arvostavan edes tämän kaltaista, juutalaistakaan hurskautta, vaan hän edusti täysin maallista, maailmallista ja itsekeskeistä ajattelua.

Mutta mitä Johannes ja muutkin evankelistat oikeastaan tahtovat sanoa tällä tapahtumalla, josta he kertovat meille evankeliumeissaan, kukin hieman eri tavalla? Mikä tässä on se pääasia, jonka äärelle meidän olisi hyvä pysähtyä, näin hiljaisen viikon kynnyksellä?

Piispa Aimo T. Nikolainen huomauttaa, että se liittyy näihin viimeisiin sanoihin, siihen, mistä nyt voitelemisessa oikeastaan oli kysymys. Se ei ollut ainoastaan kuninkaan voitelu, vaan se oli kunnianosoitus ja rakkaudenteko, joka liittyi myös Jeesuksen kuolemaan ja hautaamiseen. Tuohon aikaanhan myös ruumiit oli tapana pestä, ja jos varaa oli, myös voidella. Näin Jeesus julistaa tässä omaa tehtäväänsä, ja kertoo, mitä hänelle tulee Jerusalemissa käymään. Ja niistä tapahtumista me saamme kuulla sitten ristin päivänä, pitkäperjantaina ensi viikolla.

Sen merkitystä haluan kuitenkin korostaa tänäkin päivänä: Jeesus on kuolemalla voittanut synnin ja kuoleman vallan. Hän on meidän pääsiäislampaamme, elävä uhri, jonka varassa pääsemme taivaaseen. Kristus kävi kärsimystiellensä jokaisen meidän puolesta. Emmehän siis anna valua tämän uhrin hukkaan, vaan tarttukaamme siihen uskolla. Niin, että pidämme arvossa Kristuksen esimerkkiä, ja otamme kaikki ansiot vastaan vain hänen lahjanaan. Sillä omassa varassa me emme kestä, itse emme voi pelastaa itseämme.

Niin, hyvät kirkkovieraat. Ystävät ja Kristuksessa rakkaat seurakuntalaiset. Olen reilun 17 vuoden ajan pyrkinyt saarnaamaan täällä Pellon ja Turtolan kirkoissa raamattulähtöisesti, tukeutuen myös itseäni viisaampien raamatuntutkijoiden löytöihin. Niin, että voisimme parhaalla mahdollisella tavalla saada evästä kristityn tielle. Saarnat eivät varmaankaan ole olleet mitenkään korkealentoisia tai erityisen taitavia. Tai viihdyttäviä ja maailmaa syleileviä. Joskus sana on sattunut, ehkä liikaakin, mutta useimmiten ne eivät ole aiheuttaneet mitään suuria reaktioita.

Tärkeää Jumalan valtakunnan työssä on se, mitä apostoli Paavali kirjoittaa; että emme kaupittele Jumalan sanaa omaksi eduksi, vaan asetumme myös itse sanan alle. Ja julistamme sitä edelleen rohkeasti, ei pakottamalla tai ahdistellen, vaan nöyrästi Kristusta palvellen, väärentämättömänä. Ja sellaisena, kuin se tulee Jumalalta.

Siihen liittyy, kuten saimme kuulla jo VT:n lukukappaleesta; Ilo, riemu, vanhurskaus ja rauha. Ne asiat, joista voimme päästä osalliseksi kotiseurakunnassa, sijaitsee se sitten Pellossa tai Iitissä. Ja joista toivomme pääsevämme kerran osalliseksi myös täydellisesti taivaan kodissa. Aamen.

Nyt on kiitoksen aika

Työni Pellon seurakunnassa alkaa olla tehty. Hain viime syksynä Iitin kirkkoherranvirkaa ja 19.2. pidetyssä vaalissa sain enimmät äänet. Tämä tarkoittaa, että perheemme muuttaa - jos kaikki sujuu suunnitelmien mukaisesti – touko-kesäkuun taitteessa Iittiin. Edessä on paljon avoimia kysymyksiä: Saammeko oman talon täällä Pellossa myytyä? Löydämmekö uuden kodin Iitistä? Miten Marin työkuviot järjestyvät? Entä lasten koulut? Näiden asioiden puolesta toivomme myös esirukousta.

Pellossa olemme viettäneet 17 hienoa vuotta. Toisaalta se on ollut myös haasteellista aikaa. Tänään pidimme viimeisen yhteisen työkokouksen. Tunnelma oli haikea. Virkistyspäivän iloksi meidät oli kutsuttu vierailulle seurakunnan entiseen leirikeskukseen. Nyt sen omistaa yksityinen taho, ja seurakunta saa nykyisin itse päättää, missä leirit pidetään. Maanantain kirkkoneuvostossa käsiteltiin edellisen vuoden tilinpäätöstä, joka kertoo, että seurakunnan talous on kohtuullisessa kunnossa.

Toivon, että em. asiat kuvastavat myös työrupeamaani täällä. Rakenteita on laitettu kuntoon, niin että seurakunnassa voidaan katsoa rohkeasti ja hyvällä mielin eteenpäin. Uskon, että ratkaisut ovat olleet oikeita, ja haluaisin päästä samanlaiseen rakentavaan työskentelykulttuuriin myös Iitissä. Paljon on epävarmuutta ja kysymyksiä ilmassa. Ne täytyy vain jättää rukouksessa taivaallisen Isän hoitoon.

Mielelläni esittelisin omia saavutuksiani työurani varrelta, mutta Jumalan valtakunnassa me ihmiset olemme aina saamapuolella, lahjojen vastaanottajia. Niin myös minä/me olemme olleet täällä Pellon seurakunnassa.

Viimeiset todelliset työtehtävät Pellossa teen maaliskuun puolivälissä. Mutta kutsun sinua mukaan kuuntelemaan lähtösaarnaani, jonka pidän Pellon kirkossa huhtikuun 9. päivänä. Saamme osallistua Herran pyhälle ehtoolliselle. Ja kirkonmenojen jälkeen juomme varmaankin myös kirkkokahvit seurakuntakodilla.

Olisi mukava, että voisimme jättää jäähyväisiä hyvällä mielin, vaikka tiedän, että olen loukannut joitakin seurakuntalaisia. Ja jotkut ovat loukanneet minua. Armo merkitsee sitä, että katsomme toista ihmistä ymmärtävästi ja annamme anteeksi. Ja rikkomustenkin jälkeen pyrimme elämään sisarina ja veljinä, Jeesuksen sovitustyöhön turvautuen.

Toivon, että tämä armo riittää sinulle. Ja minullekin.

Kynttilänpäivän YV-avaus

Tänään kynttilänpäivänä aloitetaan kirkon vuosittainen suurkeräys, yhteisvastuu. Pellon seurakunnassa keräykseen suhtaudutaan intohimoisesti ja ammattitaitoisesti. Keräystulokset ovat olleet täällä aina hyviä. Sillä ei kannata liikaa ylpeillä, mutta ei sitä tarvitse hävetäkään.

Johanneksen evankeliumin 12. luvussa Jeesus sanoo: ”Vielä hetken aikaa valo on teidän keskellänne. Kulkekaa niin kauan kuin teillä on valo, ettei pimeys saisi teitä valtaansa. Joka kulkee pimeässä, ei tiedä, minne on menossa. Niin kauan kuin teillä on valo, uskokaa valoon, jotta teistä tulisi valon lapsia."

Maailma on aika pimeä paikka, kun saamme kuulla viestejä ihmiskaupasta, maailmanlaajuisesta ilmiöstä, joka on tullut pakolaisuuden myötä myös meitä aivan lähelle. Siihen liittyy ihmisarvon polkemista, uhkailua, väkivaltaa, pakottamista, sieppaamista… Monenlaisia pimeitä asioita, joita vastaan nyt käynnistyvällä keräyksellä halutaan taistella.

Jumala on luonut jokaisen ihmisen omaksi kuvakseen. Jokainen ihminen on äärettömän arvokas ja kunnioittamisen arvoinen. Eihän ihminen voi olla vain kulutustavaraa!?! Keräysteeman tärkeydestä muistutti eräs vanhempi pellolainen seurakunta-aktiivi: Nyt ollaan samanlaisissa tilanteissa, kuin maamme huutolaisvuosina. Auttamishalua löytyi!

Kynttilänpäivänä oli keskiajalla tapana siunata kirkoissa vuoden aikana käytettävät kynttilät. Valon merkitys ymmärrettiin paremmin, kuin ehkä nykyään, sähkövalojen aikaan.

Kävin viime viikolla seurakunnan johdon päivillä Kuusamossa, Rukalla. Siellä oli menossa eräänlainen valotaidenäyttely ja oikeastaan koko Ruka-tunturi oli valaistu erivärisillä valoilla. Tokihan se oli hienon näköistä, mutta samalla mietiskelin, että mitähän tuo kaikki maksaa? Paljonko kuluu rahaa valtavien valonheitinten ja värivalojen polttamiseen.

Lähempi tarkastelu paljasti kuitenkin, että valonheittimet olivat uutta led-valotekniikkaa; siis sellaista, joiden energiankulutus on todella pieni vanhoihin polttimo-lamppuihin verrattuna. Tämän jälkeen valotaideteokset näyttivät jotenkin vielä paremmilta!

Meistä ihmisistä itsestämme on kiinni, mihin suuntaan maailmamme on menossa, ja miten me suhtaudumme toisiin ihmisiin. Otammeko ajan haasteet vakavasti ja kaikkien ihmisarvon todesta. Siihen alkava yhteisvastuu-keräys on meitä kaikkia haastamassa. Haluammeko kulkea Kristus-valossa, rakkauden lähettiläinä?

Em. Johanneksen evankeliumin katkelma päättyy sanoihin: ”Tämän sanottuaan Jeesus lähti ja poistui heidän näkyvistään.”

On aivan selvää, että Kristuksen läsnäolo tässä ajassa on jotakin muuta, kuin ulkoista valoa. Hänen läsnäolonsa tulee kuitenkin todeksi siellä, missä häntä rukoillaan aidosti ja pyyteettä. Missä hänen läsnäoloaan toivotaan ja kaivataan, elämän vaikeuksien ja kipujen keskelle. Kristus lähestyy meitä seurakunnassa, Sanan ja Sakramenttien kautta, ja siten pimeidenkin aikojen keskelle tulee valoa ja toivoa.

Siksi haluaisin olla rohkaisemassa tarttumaan siihen iankaikkiseen valkeuteen, jonka Vapahtajamme on tuonut mukanaan. Siten rakkautemme löytää myös oikean suunnan tässä elämässä. Tuo suunta ei ole ylöspäin, sillä ei Jumala luonut meitä rakastamaan vain häntä itseään. Ei Jumala ole vailla meidän huomiotamme, ei lopulta edes meidän kiintymystämme tai palvontaa. Mutta lähimmäiset tarvitsevat meitä: meidän rakkauttamme, huomiotamme, ja apuamme.

Saarna Iitin kirkossa 22.1. (lyhennelmä)

Erään rippikouluopetuksen mukaan Jumalan toimintaa voidaan verrata television linkkimastoon. Omakotitalon antenni osoittaa maston suuntaan ja ottaa vastaan kuvan ja äänen, jotka on lähetetty eetteriin televisiostudiosta. Näin kotona voidaan katsella, mitä siellä studiossa tai maailmalla tapahtuu.

Päivän evankeliumissa (ks. Joh. 4:39-42) ollaan tämän Pyhän Hengen toiminnan peruskaavan äärellä. Evankelista Johannes kertoo, miten paikalliset ihmiset olivat kuulleet Jeesuksen toiminnasta ja opetuksista samarialaiselta naiselta. Ja saivat näin uskoa Jeesukseen.

Kuten linkkimastovertauksessa, monet meistä tarvitsevat ensin toista ihmistä Pyhän Hengen vaikutuskanavaksi. Toinen kristitty toimii kuin linkkimastona, ja välittää meille sanoman Jeesuksesta, ja sen, mitä Jumala haluaa meille sanoa.

Jumala etsii yhteyttä meihin syntisiin ihmisiin. Hän vaikuttaa seurakunnassa, Raamatussa ja kaikkialla siellä, missä Jumalan sanaa pidetään esillä. Seurakunta voi toimia kuin linkkiasemana, jonka kautta saadaan yhteys Jumalaan. Näinhän monelle samarialaiselle kävi tässä päivän evankeliumissa. He kuulivat naisen ihmeellistä kertomusta ja uskoivat. Ja sitten vielä paremmin, kun kuulivat Jeesusta itseään.

Niin, hyvät kirkkovieraat täällä Iitissä. Tähän saarnaan valmistautuessa yritin kovasti miettiä, että minkälainen henkinen tai hengellinen välimatka on pellolaisen ja iittiläisen kristityn välillä. Ovatko ihmiset kovin erilaisia maamme etelä- ja pohjoispäässä? Puhutteleeko samat asiat iittiläisiä, kuin meitä pellolaisia. Ja miten minä osaisin saarnata Jumalan sanaa oikein ja puhuttelevasti, iittiläisen kristityn näkökulmasta.

Samalla tavallahan evankelistatkin varmaan miettivät näitä kysymyksiä. Ja Jeesus ja apostolit. Tässäkin meille kerrotaan Jeesuksen matkasta samarialaisten keskuuteen, ja siitä, miten hän siellä, uudessa tilanteessa, saarnasi myös tälle, jotenkin ala-arvoisempana pidetylle sekakansalle.

Uskonnonhistoriallisesti katsottuna tilanne oli uusi. Ennen Jeesustahan valittu kansa oli vain Israel, eikä Jumalan tarjoama liitto kuulunut muille. Nyt tapahtui kuitenkin ihmeellinen raja-aidan murtuminen, kun samarialainen nainen oli saanut kuulla Jeesuksen opetusta ja oli saanut tunnustaa hänet messiaaksi, siis uudeksi kuninkaaksi, Jumalan pojaksi.

Mutta se, mistä Jeesus ja samarialainen nainen lähtivät liikkeelle, oli hyvin arkinen kokemus. Sellainen, joka saattoi yhdistää kaikkia ihmisiä, niin samarialaisia kuin juutalaisiakin. Jeesus oli pyytänyt naiselta vettä Sykarin kaivolla. He olivat jatkaneet keskustelua, ja lopulta päässeet myös syvälle naisen elämäntilanteeseen: menneisiin vaiheisiin ja nykyisiin miessuhteisiin, elämän vaikeuksiin ja itsetunnon kysymyksiin. Asioihin, jotka varmasti yhdistävät myös meitä kristittyjä, tulimmepa sitten pohjoisesta, etelästä tai mistä vain. Jeesuksen apu meille kaikille on sama: hän haluaa kuulla ja auttaa meitä. Hän näkee sisimpäämme, ja tietää meidän elämämme kivut. Ja vain häneltä me voimme saada sellaisen ihmisarvon ja itsetunnon, joka kestää kaikissa elämämme vaiheissa.

Kristittyjen ykseyden rukouspäivä

Huomenna 18.1. on kristittyjen ykseyden rukouspäivä. Hyvää tapaa noudattaen presidentti Sauli Niinistö on jälleen antanut rukouspäiväjulistuksen. Tällä kertaa siinä muistutetaan maamme 100-vuotisjuhlasta sekä reformaation, eli luterilaisen uskonpuhdistuksen 500-vuotisjuhlasta. Käsillä on siis merkittävä ajankohta.

Pellossa olemme pitäneet vuosittain kristittyjen ykseyden rukousillan jo yli 10 vuoden ajan. Toteutuksesta on alusta asti vastannut meidän seurakuntamme lisäksi paikallinen helluntaiseurakunta. Yhteistyö tässä asiassa on toiminut hyvin, jos jostakin muusta olisimmekin eri mieltä. Yhteistä rukousta tarvitaan aina!

Rukouspäivän raamatuntekstissä kerrotaan Herran palvelijasta (lue Jes. 42:1-4). Me kristityt tietenkin ymmärrämme profetian puhuvan Kristuksesta, erityisesti kun Jesaja puhuu toisessa kohdassa myös Herran kärsivästä palvelijasta (luvussa 53). Tätä lukiessa muistamme Kristuksen kärsimystä ja kuolemaa.

Jesajan kirjan kirjoittamisen aikaan ihmiset eivät tietenkään tunteneet Kristusta, eivät osanneet aavistaa, mistä tämä raamatunkohta tarkkaan ottaen puhuu. Tulkintahistoria kuluneiden vuosituhansien aikana onkin ollut hyvin monimuotoinen. Ehkä alkuperäisimpänä ymmärryksenä on ollut, että tämä Herran palvelija oli Israelin kansa kokonaisuudessaan. Ja ovathan juutalaiset joutuneet myös kärsimään monenlaisista vainoista ja koettelemuksista.

Mutta raamatunkohta puhuu myös sellaisesta syvällisestä ihmisviisaudesta, joka meillä jokaisella tulisi olla, olimmepa sitten juutalaisia, kristittyjä, muslimeja tai vaikka ateistejakin. Eihän hyvään käytökseen kuulu turuilla ja toreilla meluaminen tai huutaminen, vaan ennemminkin oikeanlainen nöyryys toisia ihmisiä ja elämän ilmiöitä kohtaan.

Uskovan ihmisen nöyryys kohdistuu ennen muuta Jumalaan. Hän ymmärtää, ettei hän itse ole maailmankaikkeuden Herra, eikä hän välttämättä tiedä kaikkia maailman asioita, ei edes kaikkia Jumalan ajatuksia. Siksi kristityn elämänasennetta saatetaan pitää tämän maailman ylpeiden silmissä aivan turhanpäiväisenä; sellaisena höpöttämisenä, turhan vaatimattomana, kiusallisena nöyristelynä jne. Mutta kuitenkin siihen liittyy se viisaus, että uskonsa kautta kristitty turvautuu Jumalaan. Ja sen hän tekee kaikissa vaiheissa, silloinkin kun elämä tuntuu menevän pieleen.

Tähän liittyy uskovan ihmisen viisaus: kun elämä ajautuu ns. haaksirikkoon, ei tapahtumat välttämättä ole hänen omassa varassaan, vaan siihen voi sisältyä suurempi johdatus. Välttämättä sitä ei heti ymmärrä, mutta vaikeidenkin vaiheiden kautta Jumala voi johdattaa meitä hyvään suuntaan. Tässä tilanteessa itseensä turvautuva ihminen olisi jo menettänyt toivonsa. Siksikin uskosta todistaminen ja uskoon rohkaiseminen on niin tärkeää.

Raili-kanttorin läksiäiset

Tänään loppiaisena vietimme pitkäaikaisen kanttorimme Railin läksiäisiä, kun hänet on valittu kanttoriksi Kemijärvelle. Messussa saimme vielä iloita Railin ammattitaidosta ja musiikin lahjasta, kun kaikkiaan kolme kuoroa oli mukana messun toteutuksessa. Lausuimme lopuksi kiitoksen Railin työpanoksesta; 35 vuoden ajan täällä Pellon seurakunnassa musiikkityötä on hoidettu hienolla tavalla!

Loppiainen valon juhlana oli oikeastaan aika hyvä päivä viettää tätäkin juhlaa. Erään työjakson päätöksen lisäksi oli kyse jouluajan loppumisesta. Surullisten tunteiden, ja maailman pimeydenkin keskellä, Kristus-valo loistaa ja antaa toivoa. Nytkin, tämänkin vuoden alkaessa, kun monenlaiset varjot ovat yrittäneet peittää iloa ja vuodenvaihteen juhlaa.

Loppiainen on ollut vanhastaan joulujuhla. Saamme kuulla itämaan tietäjien vierailusta Betlehemissä, mikä merkitsi uutta alkua: myös vieraille kansoille Jeesus oli tullut pelastajaksi, ei vain juutalaisille.  Näin loppiainen on siis eräänlainen lähetyspyhä. Kolmasosa maailman väestöstä ei nimittäin ole kuullut evankeliumia Jeesuksesta. Ja kyllä kai kaikki ihmiset ovat oikeutettua tähän hyvään sanomaan. Sanomaan, jonka ytimessä sovitus ja pelastus. Näin evankeliumi koskettaa ihmistä hänen arkisessa elämässään, vaikeuksienkin keskellä, ristiriidoissa ja ahdistuksissa.

Loppiaisen sanoman perusteella meillekin on annettu valo. Jeesus on tullut maailman valoksi, ja kuten hän itse sanoo: joka häntä seuraa, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo.

Jumalan ainoasyntyinen poika, syntyi lupausten mukaan juutalaiseen perheeseen, Daavidin sukuun. Messias, eli voideltu kuningas, ei kuitenkaan tullut tähän maailmaan kultalusikka suussa, vaan hän syntyi Betlehemin seimeen. Siitäkin ennustukset jo kertoivat: Betlehem ei suinkaan ollut vähäisin heimonsa valtiaista. Ja niin pienestä syrjäisestä kylästä, valtakunnan pienestä kolkasta tuli kuningas, jota muutkin kansat ja kuninkaat tulivat kumartamaan.

Tämä kaikki kääntää inhimilliset valta-asetelmat päälaelleen. Julma Herodes jää toiseksi. Hän ei ansaitse viisaiden kunnioitusta. Ja pieni, voimaton ihmislapsi nostetaan hallitsijan paikalle. Hänen kaltaista meidän tulee palvoa, huomioida ja rakastaa.

Tämä antaa suunnan myös kristilliselle rakkaudelle: Eli Jeesuksen me kohtaamme jokaisessa pienessä ihmislapsessa. Jokaisessa, joka on joutunut maailmanpolitiikan myllerrykseen, jonka perhetilanne ei välttämättä ole toisten silmissä hyväksyttävä. Jokaisessa, joka joutuu heti elämänsä alussa pakolaiseksi jne.

Ja tällöin kysytään, onko meillä tuoda tälle Jeesus-lapselle kalliita lahjoja, joita idän viisaatkin toivat? Kullan, suitsukkeen ja mirhan voidaan nähdä kuvaavan monia eri puolia Jeesuksen asemassa ja elämänkohtaloissa. Ne olivat lahjoja, joita annettiin kuninkaille ja joilla voideltiin myös ruumiita, kuoleman jälkeen. Merkittävää lienee kuitenkin noiden aineiden arvo; ne olivat kalliita lahjoja, parasta mitä saattoi tuoda.

Siinä lienee opastusta myös meidän kristilliseen vaellukseemme; että antaisimme omastamme sen mitä voimme. Parasta mitä meillä on, eli rakkautemme kokonaan. Sen rakkauden, jonka olemme saaneet itse osaksemme Jumalalta.