Huomenna
18.1. on kristittyjen ykseyden rukouspäivä. Hyvää tapaa noudattaen presidentti
Sauli Niinistö on jälleen antanut rukouspäiväjulistuksen. Tällä kertaa siinä
muistutetaan maamme 100-vuotisjuhlasta sekä reformaation, eli luterilaisen
uskonpuhdistuksen 500-vuotisjuhlasta. Käsillä on siis merkittävä ajankohta.
Pellossa olemme pitäneet vuosittain kristittyjen ykseyden rukousillan jo yli 10 vuoden ajan. Toteutuksesta on alusta asti vastannut meidän
seurakuntamme lisäksi paikallinen helluntaiseurakunta. Yhteistyö tässä asiassa on
toiminut hyvin, jos jostakin muusta olisimmekin eri mieltä. Yhteistä rukousta
tarvitaan aina!
Rukouspäivän
raamatuntekstissä kerrotaan Herran palvelijasta (lue Jes. 42:1-4). Me kristityt
tietenkin ymmärrämme profetian puhuvan Kristuksesta, erityisesti kun Jesaja
puhuu toisessa kohdassa myös Herran kärsivästä palvelijasta (luvussa 53). Tätä lukiessa muistamme Kristuksen kärsimystä ja kuolemaa.
Jesajan
kirjan kirjoittamisen aikaan ihmiset eivät tietenkään tunteneet Kristusta,
eivät osanneet aavistaa, mistä tämä raamatunkohta tarkkaan ottaen puhuu.
Tulkintahistoria kuluneiden vuosituhansien aikana onkin ollut hyvin monimuotoinen.
Ehkä alkuperäisimpänä ymmärryksenä on ollut, että tämä Herran palvelija oli
Israelin kansa kokonaisuudessaan. Ja ovathan juutalaiset joutuneet myös
kärsimään monenlaisista vainoista ja koettelemuksista.
Mutta
raamatunkohta puhuu myös sellaisesta syvällisestä ihmisviisaudesta, joka meillä
jokaisella tulisi olla, olimmepa sitten juutalaisia, kristittyjä, muslimeja tai
vaikka ateistejakin. Eihän hyvään käytökseen kuulu turuilla ja toreilla meluaminen tai huutaminen, vaan
ennemminkin oikeanlainen nöyryys toisia ihmisiä ja elämän ilmiöitä kohtaan.
Uskovan
ihmisen nöyryys kohdistuu ennen muuta Jumalaan. Hän ymmärtää, ettei hän itse
ole maailmankaikkeuden Herra, eikä hän välttämättä tiedä kaikkia maailman
asioita, ei edes kaikkia Jumalan ajatuksia. Siksi kristityn elämänasennetta
saatetaan pitää tämän maailman ylpeiden silmissä aivan turhanpäiväisenä;
sellaisena höpöttämisenä, turhan vaatimattomana, kiusallisena nöyristelynä jne.
Mutta kuitenkin siihen liittyy se viisaus, että uskonsa kautta kristitty
turvautuu Jumalaan. Ja sen hän tekee kaikissa vaiheissa, silloinkin kun
elämä tuntuu menevän pieleen.
Tähän
liittyy uskovan ihmisen viisaus: kun elämä ajautuu ns. haaksirikkoon, ei
tapahtumat välttämättä ole hänen omassa varassaan, vaan siihen voi sisältyä suurempi
johdatus. Välttämättä sitä ei heti ymmärrä, mutta vaikeidenkin vaiheiden kautta
Jumala voi johdattaa meitä hyvään suuntaan. Tässä tilanteessa itseensä
turvautuva ihminen olisi jo menettänyt toivonsa. Siksikin uskosta todistaminen
ja uskoon rohkaiseminen on niin tärkeää.
