Sisällissodan muistovuosi

Tuskin on Suomi 100 laantunut, kun on ryhdytty pohtimaan sisällissodan muistamista. Vuonna 2018 sitä tulee kuluneeksi 100 vuotta. Kirkkohallitus ja valtioneuvoston kanslia koordinoivat muistovuoden viettoa. Yleiskirjeessä seurakuntia kehotetaan huomioimaan sisällissodan raskaat tapahtumat, viettämällä muistojumalanpalvelus sunnuntaina 11.3.2018. Näin tapahtunee myös Iitin seurakunnassa.

Koska paikkakunnalla on pitkät perinteet talvisodan päättymisen muistamisessa, aina maaliskuun 13. päivänä, haastan nyt Iitin kuntaa ja kansalaisjärjestöjä liittymään näihin valtioneuvoston ja kirkkohallituksen ohjeistuksiin, sekä yhteiseen suunnitteluun. Voisimmeko toteuttaa muistopäivän tänä vuonna 11.3. niin, että siinä korostuu sovinnon teema sekä sisällissodan että talvisodan päättymisen näkökulmasta?

”Muistovuoden vietossa on hyvä etsiä sellaisia näkökulmia, joiden kautta voidaan paitsi ymmärtää menneisyyttä myös rakentaa tulevaisuutta. Vakiintuneitten merkkipäivien ja -tapahtumien ohella seurakunnissa voidaan kokoontua muistamaan menneisyyden vaiheita myös uusin muodoin.”

Voisiko tästä olla esimerkkinä ensi maaliskuun muistojumalanpalvelus ja siihen liittyvä mahdollinen muu ohjelma?  Kahden vuoden kuluttua voisimme puolestaan panostaa enemmän talvisodan päättymisen muistamiseen, kun siitä tulee kuluneeksi 80 vuotta?

Strategiatyöskentely

Kokoonnuimme viime tiistaina työntekijöiden ja luottamushenkilöiden kanssa järjestyksessä toiseen yhteiseen strategiatyöskentelyyn. Mukana olivat naapurista suurten seurakuntayhtymien avainhenkilöt: Kouvolasta lääninrovasti Keijo Gärdström ja Lahdesta veljeni, yhteisen kirkkoneuvoston puheenjohtaja Heikki Pelkonen. Mietimme illan aikana seurakuntayhtymän etuja ja haittoja. Sekä sitä, miten voisimme keventää itsenäisenä seurakuntana turhaa hallinnointia.

Seurakuntayhtymän haitoiksi todettiin seuraavat asiat: Päätöksenteko hajaantuu, suuri organisaation on jäykkä, tiedonkulku on haasteellisempaa, kaikkia työtovereita ei tunneta ja resurssien jakamiseen täytyy etsiä oikeudenmukainen malli. Hyötyjä taas ovat seuraavat: Yhtymässä yksittäinen seurakunta ei ole niin haavoittuvainen, siellä on erityisosaamista (erityisvirkoja), yhtymä on taloudellisesti vakaampi, kaikkea ei tarvitse tehdä joka seurakunnassa ja seurakunta voi paremmin keskittyä perustehtäväänsä, kun tukitoimia hoidetaan yhteisesti.

Ajattelen, että alle 6000 jäsenen seurakunnassa, missä työntekijöitä on 19, ei kannata hukata voimavaroja monimutkaisten prosessien pyörittämiseen. Kuten eräs luottamushenkilö sen hyvin sanoi: sisällöt ovat rakenteita tärkeämpiä. Meidän kaltaisessa seurakunnassa mahdollisuudet hallinnon keventämiseen ovat nähdäkseni seuraavat: 1) Työtä säätelevien asiakirjoja vähennetään ja päivitetään yksinkertaisemmiksi, 2) johtokunnat muutetaan toiminnallisemmiksi tiimeiksi ja 3) väliesimiesportaan toimintaa selkeytetään.

Illan esitykset saivat aikaan sekä positiivisia että negatiivia reaktioita. Keskustelussa mentiin välillä syvälle iittiläiseen historiaan, ja yritettiin löytää sieltä eväitä tähän päivään. Esityksen kaksi ulottuvuutta olin ajatellut ikään kuin toistensa vaihtoehdoiksi. Nykyisellä toimintamallilla pärjäämme huonosti, jos sitten ollenkaan. Seurakunnan toimintaan on löydyttävä luonnollisesti lisää resursseja, sillä toiminnan hallittu alasajo ei voi olla seurakuntatyön tarkoitus.

Seurakunnalla on tärkeä tehtävä, josta on pidettävä huolta ja jota on kehitettävä. Kun resurssit pienenevät jollakin aikavälillä seurakunnassamme on valittava joko seurakuntayhtymään liittyminen tai sitten paikallisten rakenteiden virtaviivaistaminen. Mieluummin kuin bankrotti ja kirkkohallituksen toimeenpanemat pakkotoimet.

Iitin eläkeliiton Suomi 100 -juhlassa

Arvoisa juhlaväki, hyvät eläkeliiton jäsenet ja ystävät. Ensinnäkin haluan onnitella teitä tänään maamme itsenäistymisen juhlavuotena siitä työstä, jota te, arvoisat eläkeläiset, olette maamme hyväksi tehneet. Ja kiittää kaikista niistä toimista, joiden avulla maamme on säilynyt hyvänä maana asua ja elää...  

Minulla on etuoikeus tuoda tähän juhlaanne seurakunnan tervehdys ja haluan tarjota tässä sitä parasta, mitä vain seurakunnalla on annettavana, nimittäin kultajyviä ja aarrearkun antimia pyhästä Jumalan sanasta. Nämä seuraavat sanat Jeesus sanoo Matteuksen evankeliumi katkelmassa, joka on annettu kirkkokäsikirjassa itsenäisyyspäivälle.

"Te tiedätte, että hallitsijat ovat kansojensa herroja ja maan mahtavat pitävät kansoja valtansa alla. Niin ei saa olla teidän keskuudessanne. Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon toisten orja.”

Kristityn tunnistaa siitä, että hänellä on palvelijan mieli. Hän haluaa toimia toisten parhaaksi ja auttaa muita. Kun ajattelemme maamme menneitä vaiheita, esiin nousee meitä edeltäneiden sukupolvien työ, mukaan lukien ne ihmiset, jotka tekivät kalliin palveluksen maamme sotien vuosina. Ja kuitenkin: vain kertomuksista olemme kuulleet, millaista oli, kun maamme itsenäistyi vuonna 1917, ja miten samalla kansakuntamme jakautui raskaalla tavalla kahtia. Miten 30-luvulla kärsittiin katovuosista ja puutteesta, ja lopulta ajauduttiin maailmanpolitiikan pelinappulaksi ja toiseen maailmansotaan. Miten silloin astuttiin sotapalvelukseen joskus vapaaehtoisesti, mutta myös pakosta, kun kyseessä oli velvollisuus, joka oli hoidettava. Ja miten sotien jälkeen oli kaikki aloitettava alusta, ja tuosta jälleenrakennusajasta joillakin teistäkin on jo omia muistikuvia.

Oman perheeni historiaan liittyy isäni perheen evakkomatka Karjalan kannakselta, Räisälän pitäjästä, minne oma koti piti jättää kaksikin kertaa. Samaan aikaan äitini nautti Torniossa saksalaisten sotilaiden antamista kompiaisista, karamelleista. Ja miten pian noista aseveljistä tuli vihollisia, jotka polttivat tarkoin Tornionjokilaakson rakennukset, mukaan lukien entisen kotiseurakuntani Pellon vanhan kirkkotuvan ja Turtolan suuren ristikirkon. Näin kaikki oli aloitettava alusta, työtä riitti, rahaa ei niinkään. Monenlaista olisi tarvittu, mutta kaikesta oli pulaa. Ja siellä länsirajalla, kun jopattiin taravaa Ruotsista, tullimieskin saattoi katsoa sivuun, kun todelliseen tarpeeseen haettiin ensiapua.

Kaikissa näissä vaiheissa ja tilanteissa nuo lukemani Jeesuksen sanat elettiin todeksi... "Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon toisten orja.”

Tätä palvelun mieltä monet suomalaiset ovat toteuttaneet erilaisissa elämänvaiheissa, ja maamme eri tilanteissa. Se on sitä tuntemattoman sotilaan Koskelan mielenlaatua, jossa ei kerskuta ja komennella, mutta kuullaan herkällä korvalla myös toisten tuntoja, ja pyritään täyttämään se velvollisuus, joka on saatu. Siihenhän perustuu omalta osaltaan maamme hyvinvointi ja jälleenrakennuksesta alkanut kehitys. Se hyvinvointi, josta me nuoremmat saamme kiittää myös teitä vanhempia.

Niin, hyvät juhlavieraat. Jotenkin ajattelen, että Jumalamme toimii salatulla tavalla, ja synnyttää uutta juuri siellä, missä kärsitään. Kärsimyksen ja alennuksen esimerkkinä on Vapahtajamme Jeesus Kristus. Hänen voittonsa perustuu siihen, että hän alensi itsensä ja suostui kärsimykseen ja kuolemaan.

Luulen, että itsekäs ylemmyydentunto on pysynyt kurissa meillä Suomessa vain historian raskaiden vaiheiden vuoksi. Voisiko olla niin, että juuri vaikeiden vaiheiden vuoksi maassamme on säilynyt pelko Jumalaakin kohtaan, ja kaipaus ja luottamus hänen johdatukseensa. Hän antaa ristin elämään ja hän voi keventää sen mukanaan tuomaa painoa. Tämän ymmärtäminen saa meidät laittamaan elämämme Jumalan varaan.

Näillä sanoilla tahdon toivottaa Iitin eläkeliiton paikallisyhdistykselle, kaikille sen jäsenille ja ystäville, riemullista ja siunattua juhlavuotta. Kaikkivaltias itse siunatkoon maatamme ja kansaamme!

Tänään tasataan

Tänään tasauspäivänä auringon valo jakaantuu maapallolla tasan, riippumatta siitä missäpäin asuu. Muina päivinä eteläinen tai pohjoinen pallonpuolisko on etulyöntiasemassa, ja pian Lapissakin ollaan taas kaamoksen keskellä. Tosin siellä eläneet tietävät, ettei se ole ahdistavaa, ja että ”pimeys ole pimeää”, kun lumi, tähdet ja revontulet luovat ihan toisenlaisia sävyjä.

Mutta Suomen Lähetysseuran tasauspäivän tempaus muistuttaa siitä, että hyvinvointi ja rikkaudet eivät jakaudu maapallolla koskaan tasan. Tämän vuoden kampanjassa huomautetaan siitä, miten maailmassamme monet naiset elävät ilman vaikutusmahdollisuuksia, ilman omaa ääntä. Meillä Suomen kirkossa johtopaikat ovat jakautuneet epätasaisesti, mutta monen kehitysmaan naisen osa on vielä kovempi.

”Naiset ja lapset ovat usein konfliktien suurimpia kärsijöitä. Heihin kohdistuu erityisiä uhkia, kuten seksuaalista väkivaltaa. Silti naiset pääsevät vain harvoin osallistumaan rauhanrakennukseen ja yhteiskunnalliseen päätöksentekoon.”

On ihan selvää, että myös naisilla on paljon annettavaa yhteisöillemme, niin seurakunnille, kuin rauhan ja sovinnon työhön laajemminkin. Kun myös naiset osallistuvat rauhanprosesseihin, on tutkitusti todennäköisempää, että saavutettu rauhansopimus myös kestää.

Tasaus-päivän keräyksellä Suomen Lähetysseura tukee naisten koulutusta, verkostoitumista, taloudellista itsenäisyyttä ja osallistumista rauhantyöhön. Kun ajanlaskun alussa miehet päättivät lähes kaikesta, Jeesus puuttui asiaan, nostamalla syrjityt keskeiselle paikalle. Hän suhtautui heihin arvostavasti, ja hänen ystäväjoukkoonsa kuului myös monia naisia.

Olisikin tärkeää, että naisten rooli yhteiskunnallisena toimijana vahvistuu. Tätä työtä voi tukea esim. osallistumalla Suomen Lähetysseuran Tasauspäivän kampanjaan.

Saarna virkaanasettamisessa

Yksi viimeisimmistä työtehtävistäni Pellon pappina viime kevättalvella oli käynti vanhan, sairaan, uskovaisen mummon luona. Olin ajanut eräälle syrjäkylälle, 50 kilometrin päähän, kinkerien pitoon. Eräs kinkerivieras oli ottanut naapurinsa asian tosissaan, ja pyysi minua käymään tämän mummon luona vielä kinkerien jälkeen, myöhään illalla.

Olin väsynyt päivän töistä, mutten voinut kieltäytyä. Menimme vanhuksen kotiin ja hän ilahtui, vaikka olikin jo aika huonossa kunnossa. Lauloimme virren, siunasin mummon Herran siunauksella, ja hän kysyi, saisiko hänkin uskoa syntinsä anteeksi. Julistin hänelle synninpäästön Jeesuksen nimessä ja veressä, niin kuin hänen uskonsuunnassaan ja tuolla seudulla on aina ollut tapana. Sitten hyvästelimme toisemme, ja lähdin ajelemaan talvista tietä kotia kohti.

Niin, toivoisin, että siunaaminen voisi olla viimeinen tekoni pappina.  Tähän apostoli Paavali kehottaa kristittyjä Roomalaiskirjeen 12. luvussa: ”Siunatkaa, älkääkä kirotko!” Siunaamista tarkoittava sana Uuden testamentin alkukielellä, kreikaksi, on eu-logeo. Sehän tarkoittaa tarkalleen ottaen hyvän puhumista. Siksi on kysyttävä, että puhummeko toisillemme hyviä sanoja, kuten Raamattu kehottaa?

Tämän päivän evankeliumi Matteuksen 25. luvusta on vaikea raamatunkohta selitettäväksi. Jeesuksen esimerkissä isäntä tuntuu kohtuuttoman kovasydämiseltä, heittäessään lahjattoman palvelijan ulos pimeyteen.

Ajattelen tämä raamatunkohdan puhuvan tämän pyhäpäivän aiheesta, nimittäin uskollisuudesta Jumalan lahjojen hoitamisessa. Meitä rohkaistaan sellaiseen uskaliaisuuteen, josta tämän ajan pörssimeklarit tunnetaan, kun he laittavat omaisuuden kiertämään ja tuottamaan. Jos kerran rahamiehet uskaltavat yrittää, niin miksi sitten emme mekin, kristityt, Jumalan lahjojen haltijat! Emmehän ainakaan kätke tai pimitä näitä lahjoja vain itsellämme!

Uskollisuus näkyy usein pienissä asioissa. Kyllä kai yhdenkin talentin palvelija olisi voinut laittaa rahansa tuottamaan? Vastaavasti, jos meitä arvioidaan kriittisesti, kyllä kai pienet perusasiat on oltava kunnossa. Että olemme rehellisiä, emme puhu toisista pahaa, ja haluamme auttaa toisia siinä missä voimme.

Ollessaan vangittuna Paavali kirjoitti Efeson kristityille seuraavat sanat: ”Kehotan teitä siis elämään saamanne kutsun arvoisesti, aina nöyrinä, lempeinä ja kärsivällisinä. Auttakoon rakkaus teitä tulemaan toimeen keskenänne. Pyrkikää rauhan sitein säilyttämään Hengen luoma ykseys… Luopukaa valheesta ja puhukaa toinen toisellenne totta, sillä me olemme saman ruumiin jäseniä.”

Kun puhuin siunauksesta, on hyvä huomata, että siunaaviin ja rakkaudellisiin sanoihin sisältyy myös totuus. Ei siunaus ja rakkaus ole vain jonkinlaista vaaleanpunaista pumpulihöttöä, tai ainakaan mitään vääryyksien piilottelua. Tästä Juha Tapiokin laulaa laulussaan: ”Minä uskon rakkauteen, joka suoraan kohti käy. Suorin katsein lähestyy. Joka näyttää totuuden, sielläkin missä sitä ei, oikein tahtois hyväksyy.”

Niin. Ajattelen, että siunaamisen pitäisi tulla yhä yleisemmäksi asiaksi seurakuntatyössä. Olen huomannut, miten Iitissäkin papin aikaa kuluu paljon kehällisten asioiden pyörittämiseen.

Tarvittaisiinkohan seurakunnissamme jonkinlaiset norminpurkutalkoot, niin että voisimme enemmän irtaantua lähimmäisten luo? Jakamaan siunausta, joka tulee taivaalliselta Isältämme? Sillä kohtaamisessa, hyvän olon, hyvän mielen ja hyvien sanojen jakamisessa, Jumalan rakkauskin tulee todelliseksi.

Siksi toivoisin, että viimeinen työtehtäväni pappina ei olisi vaikkapa kirkkovaltuuston kokouksessa briljeeraaminen, vaan yksittäisen ihmisen kohtaaminen ja sen mukanaan tuoma siunaus.

Onnistuvatko seurakunnan työntekijät tässä, siihen voivat vaikuttaa paljon myös seurakunnan luottamushenkilöt. Löytyykö luottamuksen ilmapiiriä ja kannustetaanko työhön ja kohtaamiseen? Uskotaanko työntekijöiden vilpittömyyteen ja hyvään tahtoon?

Iitin kirkkovaltuusto oli uutta kirkkoherraa valitessaan laittanut yhdeksi valintakriteeriksi kyvyn kehittää maallikkotoimintaa seurakunnassamme. Muutaman kuukauden työkokemuksen perusteella tehtävä tuntuu haastavalta. Siksi heitän haasteen nyt myös takaisin päin: Kulttuurin muutokseen tarvitaan meitä kaikkia. Tarvitaan yhdessä tekemisen meininkiä, teitä tärkeitä yhteistyökumppaneita, ja sitä, että myös luottamushenkilöt ja seurakuntalaiset toimivat asian edistämiseksi. Kutsuen toisia mukaan kirkkoon, seurakunnan toimintaan ja lähtien itsekin mukaan.

Niin, tämän sunnuntain aiheena on Uskollisuus Jumalan lahjojen hoitamisessa. Meille on uskottu seurakunnassa valtavan hienoja Jumalan lahjoja. Niistä mainitsin jo ripin ja synninpäästön, sitten on ehtoollisen ja kasteen sakramentit, unohtamatta seurustelun sakramenttia. Meillä on Raamatun sana ja rukous. Sekä Jumalan perheväen seurakuntayhteys.

Näitä me ihmiset tarvitsemme. Ja näitä meidänkin seurakuntamme tarvitsee. Ja näiden aarteiden hoitamiseen ja uskollisuuteen meitä jokaista myös tänään kutsutaan. Aamen.

Kesäasukkaiden kirkkopyhässä

Vietimme tänään Iitin kirkossa kesäasukkaiden kirkkopyhää. Väkeä oli tullut mukavasti paikalle, noin 70 henkilöä. Päivän evankeliumissa (Mark. 10:17-27) Jeesus sanoi rikkaalle miehelle, joka halusi periä ikuisen elämän, kovat sanat: ”Mene ja myy kaikki, mitä sinulla on... ja seuraa sitten minua. Anna rahat köyhille, niin sitten sinulla on aarre taivaassa.”

Ei kuulosta helpolta vaatimukselta. Ja kuitenkin tällaisesta ehdottomuudesta Jeesus tunnetaan. Tällaista sanomaa me tämän ajan kristityt tarvitsemme. Erityisesti jos olemme käyneet haaleiksi, niin kuin Ilmestyskirjan Laodikean seurakunta: "Minä tiedän sinun tekosi: sinä et ole kylmä etkä kuuma. Kunpa olisitkin joko kylmä tai kuuma! Mutta sinä olet haalea, et kuuma etkä kylmä, ja siksi minä oksennan sinut suustani.”

Luterilaisuuden yhdeksi suureksi haasteeksi on sanottu se, että luterilainen usko ja kirkko myötäilee liikaa ympäröivää yhteiskuntaa ja vallanpitäjiä. Tokihan Martti Lutherin opetukseen sisältyi esivaltauskollisuuden korostaminen. Mutta onko se tehnyt meistä hajuttomia ja mauttomia kristittyjä, jotka tyytyvät kaikkeen mitä eteen tulee, eivätkä uskoalla enää kyseenalaistaa mitään?

Länsimaisen kristityn kiusaus on vain siinä, että haluamme pitää kiinni siitä hyvästä, mitä meillä on, ja samalla unohdamme monet kärsivät, ja elämän vaikeiden realiteettien kanssa kipuilevat lähimmäisemme. Saavutetut edut eivät kuitenkaan taida olla kirjoitettuna työsopimukseen, vaan ovat meidän omaa käsialaamme. Vakavia syntejämme taitavatkin tänä aikana olla oma mukavuudenhalu, oma laiskuus, tekemättömyys ja välinpitämättömyys. Ei ehkä niinkään pahat teot tai rikkomukset, vaan tyytyminen olemassa olevaan. Ja suruttomuus, kuten vanhat kristityt sen usein ilmaisivat. Löytyykö meiltä empatiaa ja surua, jos lähimmäisemme kärsii?

Tämän takia tuo Jeesuksen opetus kuulostaa raikkaalta, radikaalilta ja oikeudenmukaiseltakin vaatimukselta. Emme voi levätä tyytyväisyydessämme, jos toisella on asiat huonosti. Ei kristitty ainakaan voi tehdä niin. Ja onhan meillä monia esikuvia tästä: Pyhä Fransiscus, äiti Teresa, Martin Luther King, ja monia, monia muita.

Jumalan sana pitää sisällään sekä lain että evankeliumin. Laki kertoo meille sen, mitä Jumala meiltä pyhyydessään vaatii ja haluaa. Ja ennen muuta se herättää meidät näkemään oman syntisyytemme, ja ajaa ihmisen hakemaan lohdutusta ja turvaa Kristukselta. Hänen apuaan me tarvitsemme, että maailmassamme asiat löytäisivät oikeille paikoilleen. Ja että itsekin pääsisimme osalliseksi pelastuksesta. Siitä kertoo meille ihana armon evankeliumi, se mitä Jumala meille lahjoittaa rakkaudessaan.

Päivän evankeliumi ja aihe ”rakkauden laki” muistuttavat, ettei kukaan ei taida kyetä täyttämään Jumalan pyhää lakia täydellisesti. Kaikki ei ole meidän hallinnassamme. Kaikki ei onnistu pelkin ihmisvoimin, vaan tarvitsemme elävää ja suurta Jumalaa. Armossaan hän on pelastanut meidät. Ja kun olemme päässeet osalliseksi Jumalan rakkaudesta, meidän velvollisuutemme on jakaa tätä rakkautta eteenpäin, ympärillemme.

Mutta rakkauden laki on toisenlaista, kuin tämän maailman maalliset lait. Jeesus tiivisti Jumalan tahdon rakkauden kaksoiskäskyyn: rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Tämähän on niin yksinkertainen käsky, että jokainen meistä sen ymmärtää. Eikä sitä tarvitse tavata paksun lakikirjan sivuilta. Ja kultaisessa säännössä Jeesus opetti vielä tulkitsemaan tätä, lain suurinta käskyä: Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.

Ei siis tarvitse olla psykologian tai moraaliopetuksen professori ollakseen oikea lähimmäinen toiselle ihmiselle. Eikä kiperissä tilanteissa taritse välttämättä ruveta tulkitsemaan pykäliä, vaan useinkin rakkaus ja rukous riittää. Niiden avulla Jumalan toimii keskuudessamme, kauttamme, ja rohkaisee meitä uuteen elämään.

Usko muuttaa kulttuuria

Sain vierailla viime viikolla Iitin musiikkijuhlilla uudessa kotikirkossamme. Muutimme kolme viikkoa sitten perheemme kanssa Pellosta Iittiin, kun aloitin uudessa työpaikassa, Iitin kirkkoherrana. Näiden kolmen viikon aikana olen huomannut, että kyllä Tornionjokilaakson ja Kymenlaaksonkin kulttuurien ja seurakunnallisen maaperän välillä on suuria eroja. Myös siinä, miten kirkkoa käytetään esim. musiikkijuhlilla.

Avajaiskonsertti oli hieno kokemus, mutta samalla jäin miettimään jumalanpalvelushuoneen sopivuutta kyseisiin juhliin. Ohjelmassa on mukana myös vanhaa kirkkomusiikkia, mutta pidetäänkö esim. Bachin koraaleja nykyään hengellisenä musiikkina? Kirkkomusiikkia se voi olla, mutta silloinkin sillä tarkoitetaan lähinnä musiikin lajia, ei sisältöä.

Itse olen aikoinani tämän kipuilun ja erottelun käynyt läpi, kun poikasena harrastin musiikkia enemmänkin. Silloin valitsin tarkan rajanvedon: Kenen joukoissa seisot, sen lauluja laulat. ”Maailmanmusiikin spirituaaliset sanoitukset” eivät vastaa omaa käsitystäni kristillisestä musiikista. Jeesus on helppo häivyttää vähän ”ylevämpien” ja ”hienompien” ajatusten alle.

Lähetysperheessä kasvaneena olen saanut nähdä ja kuulla, miten usko muuttaa ihmistä ja sitä myötä myös kulttuuria. Siskoni toimi pitkään lähetyslääkärinä Angolassa ja kertoi myös poppamiehistä, jotka saivat aikaan pahaa, kun osallistuivat parantamistyöhön. Ja muualtakin kuulemme pakanuuden aiheuttamista peloista, väkivallasta ja taikauskosta. Siis kulttuureista, joista puuttuu sellaiset hyvät asiat, joita me täällä länsimaissa pidämme itsestäänselvyyksinä.

Länsimainen klassinen musiikki on syntynyt kristillisen maailman ytimessä. Mutta onko se edelleen kristillisen sanoman eteenpäin viejä, vai jotakin muuta?

Ennen musiikkijuhlia Kouvolan sanomien haastattelussa korostettiin sitä, miten viihde on halvaannuttanut kulttuurikasvatusta. Miten tarvittaisiin lisää tietoa ja ymmärrystä klassista musiikkia kohtaan. Ajattelen, että näissä asioissa ei pelkkä pään tieto riitä, vaan tarvitaan myös sydämen uskoa. Eikä muoto liene kuitenkaan pääasia, se ei korvaa sisältöä. Siksi toivonkin, että myös meidän maassamme uskon sisällöt saisivat jälleen muuttaa kulttuuria ja herätellä tapojamme aina parempaan.

Kesällä elävän veden ääreen!

Aloitan Iitin seurakunnan uutena kirkkoherrana ensi maanantaina 5.6.2017. Kirjoitan tätä kirjoitusta vielä vanhassa virkapaikassani Pellossa, sillä muutamme täältä Tornionjokivarresta - tai Väylänvarresta, kuten täällä sanomme - sinne Kymijokivarteen kesäkuun ensi päivinä, kun lapsemme ovat saaneet kouluvuotensa päätökseen. On mielenkiintoista tulla uutena historialliseen Iitin seurakuntaan!

Maassamme vanhat tavat ovat muutoksessa. Joskus toivotaan, että vanha aika palaisi takaisin, tai että mikään ei muuttuisi. Saatetaan sanoa, että ennen kaikki oli paremmin. Iitin vanhassa seurakunnassa muutokset näkyvät vuonna työntekijävaihdoksina. Itseni lisäksi seurakunnassa on aloittanut myös toinen uusi pappi, kappalainen Ville Hiltunen. Ja seurakunnassa on ollut myös nainen kirkkoherrana, kun seurakuntapastori Henna Huppunen on johtanut kesän suunnittelua työyhteisön kanssa.

Uudistuksista ja monista yhteiskunnan ja kirkon päätöksistä joku voisi todeta, kuten vanhat roomalaiset: oi aikoja, oi tapoja! En kuitenkaan usko, että ennen kaikki on ollut yksinomaan paremmin. Ja kyllä muutoksilla ja uudistuksilla saavutetaan myös paljon hyvää.

Kun viime helmikuussa valintani Iitin kirkkoherraksi varmistui, eräs pellolainen yrittäjä ja lohimies tuli luokseni, pani käden olalleni ja kysyi ihmetellen: ”Mitä sie sinne rapajoen varthen lähet?” En tiedä oliko tämä pellolainen koskaan käynyt Iitissä tai Kymijoen varressa, mutta eihän kauniista Iitistä ei voi antaa tällaista todistusta! Mutta totta on, että siellä missä vesi ei vaihdu tai virtaa, vaan jää paikoilleen, alkaa siihen muodostua lämpimällä säällä myös leväkasvustoa, ja se saattaa saastua.

Siksi me tarvitsemme elävää vettä. Siis sellaista vettä, joka liikkuu, virtaa purossa, joessa, tai pulppuaa raikkaana lähteestä. Tästähän myös Jeesus muistuttaa, verratessaan Jumalan toimintaa elävän veteen: ”Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon! Joka uskoo minuun, hänen sisimmästään kumpuavat elävän veden virrat.” (Joh 7:37) Tämän Jumalan työn vastaanottamiseen, Pyhän Hengen toiminnan piiriin, meitä kutsutaan kesän ensimmäisenä sunnuntaina, Helluntaina. Ja tietenkin muidenkin tilaisuuksien kautta, mm. juhannusjuhlassa, joka pidetään juhannusaattona Heinlahden leirikeskuksessa.

Kesäaikaan leirikeskus onkin seurakuntatoiminnan keskiössä, siellä kokoontuvat kaikenikäiset omille leireilleen ja toimintapäiviinsä. Ja rippikoululaiset opiskelevat siellä kristinuskon perusasioita, ja kauniissa, historiallisessa kirkossa juuri rippijuhlat ovat suurimpia tilaisuuksia kesäaikaan. Unohtamatta tietenkään Iitin musiikkijuhlien konsertteja! Mielenkiintoisen lisän tähän kesään tuo reformaation 500-vuotisjuhla, joka huomioidaan rovasti Jari Nordmanin raamattuluennoilla, seurakunnan kahvituvalla.

Meillä Lapissa jokiveneet ovat pitkiä ja kapeita. Tällainen vene kulkee turvallisesti myös voimakkaassa koskessa, vaikkapa sauvomalla ylävirtaan. Iitin seudulla näkyy toisenlaisia veneitä, leveämpiä soutuveneitä ja isompia moottoriveneitä. Joka tapauksessa vene on ollut seuduillamme aina tärkeä liikkumisväline, ja samassa veneessä on usein soudettu myös kirkkoon.

Myös kirkkoa verrataan usein veneeseen tai laivaan. Onkin tärkeää, että olemme ”samassa veneessä”, että muutosten tuulien keskellä pitäisimme yhtä, ja jaksaisimme purjehtia tai soutaa eteenpäin. Sillä kristityille, Jeesuksen omille, kotisatama näyttäytyy pelastuksen paikkana, jossa kaikki paha jää taakse.

Tässä uskossa toivotan kaikille siunattua ja riemullista kesäaikaa! Ja kutsun mukaan myös juhlaan 13.8., kun piispa Seppo Häkkinen asettaa minut Iitin kirkossa uuteen virkaani.