Kynttilänpäivän YV-avaus

Tänään kynttilänpäivänä aloitetaan kirkon vuosittainen suurkeräys, yhteisvastuu. Pellon seurakunnassa keräykseen suhtaudutaan intohimoisesti ja ammattitaitoisesti. Keräystulokset ovat olleet täällä aina hyviä. Sillä ei kannata liikaa ylpeillä, mutta ei sitä tarvitse hävetäkään.

Johanneksen evankeliumin 12. luvussa Jeesus sanoo: ”Vielä hetken aikaa valo on teidän keskellänne. Kulkekaa niin kauan kuin teillä on valo, ettei pimeys saisi teitä valtaansa. Joka kulkee pimeässä, ei tiedä, minne on menossa. Niin kauan kuin teillä on valo, uskokaa valoon, jotta teistä tulisi valon lapsia."

Maailma on aika pimeä paikka, kun saamme kuulla viestejä ihmiskaupasta, maailmanlaajuisesta ilmiöstä, joka on tullut pakolaisuuden myötä myös meitä aivan lähelle. Siihen liittyy ihmisarvon polkemista, uhkailua, väkivaltaa, pakottamista, sieppaamista… Monenlaisia pimeitä asioita, joita vastaan nyt käynnistyvällä keräyksellä halutaan taistella.

Jumala on luonut jokaisen ihmisen omaksi kuvakseen. Jokainen ihminen on äärettömän arvokas ja kunnioittamisen arvoinen. Eihän ihminen voi olla vain kulutustavaraa!?! Keräysteeman tärkeydestä muistutti eräs vanhempi pellolainen seurakunta-aktiivi: Nyt ollaan samanlaisissa tilanteissa, kuin maamme huutolaisvuosina. Auttamishalua löytyi!

Kynttilänpäivänä oli keskiajalla tapana siunata kirkoissa vuoden aikana käytettävät kynttilät. Valon merkitys ymmärrettiin paremmin, kuin ehkä nykyään, sähkövalojen aikaan.

Kävin viime viikolla seurakunnan johdon päivillä Kuusamossa, Rukalla. Siellä oli menossa eräänlainen valotaidenäyttely ja oikeastaan koko Ruka-tunturi oli valaistu erivärisillä valoilla. Tokihan se oli hienon näköistä, mutta samalla mietiskelin, että mitähän tuo kaikki maksaa? Paljonko kuluu rahaa valtavien valonheitinten ja värivalojen polttamiseen.

Lähempi tarkastelu paljasti kuitenkin, että valonheittimet olivat uutta led-valotekniikkaa; siis sellaista, joiden energiankulutus on todella pieni vanhoihin polttimo-lamppuihin verrattuna. Tämän jälkeen valotaideteokset näyttivät jotenkin vielä paremmilta!

Meistä ihmisistä itsestämme on kiinni, mihin suuntaan maailmamme on menossa, ja miten me suhtaudumme toisiin ihmisiin. Otammeko ajan haasteet vakavasti ja kaikkien ihmisarvon todesta. Siihen alkava yhteisvastuu-keräys on meitä kaikkia haastamassa. Haluammeko kulkea Kristus-valossa, rakkauden lähettiläinä?

Em. Johanneksen evankeliumin katkelma päättyy sanoihin: ”Tämän sanottuaan Jeesus lähti ja poistui heidän näkyvistään.”

On aivan selvää, että Kristuksen läsnäolo tässä ajassa on jotakin muuta, kuin ulkoista valoa. Hänen läsnäolonsa tulee kuitenkin todeksi siellä, missä häntä rukoillaan aidosti ja pyyteettä. Missä hänen läsnäoloaan toivotaan ja kaivataan, elämän vaikeuksien ja kipujen keskelle. Kristus lähestyy meitä seurakunnassa, Sanan ja Sakramenttien kautta, ja siten pimeidenkin aikojen keskelle tulee valoa ja toivoa.

Siksi haluaisin olla rohkaisemassa tarttumaan siihen iankaikkiseen valkeuteen, jonka Vapahtajamme on tuonut mukanaan. Siten rakkautemme löytää myös oikean suunnan tässä elämässä. Tuo suunta ei ole ylöspäin, sillä ei Jumala luonut meitä rakastamaan vain häntä itseään. Ei Jumala ole vailla meidän huomiotamme, ei lopulta edes meidän kiintymystämme tai palvontaa. Mutta lähimmäiset tarvitsevat meitä: meidän rakkauttamme, huomiotamme, ja apuamme.

Saarna Iitin kirkossa 22.1. (lyhennelmä)

Erään rippikouluopetuksen mukaan Jumalan toimintaa voidaan verrata television linkkimastoon. Omakotitalon antenni osoittaa maston suuntaan ja ottaa vastaan kuvan ja äänen, jotka on lähetetty eetteriin televisiostudiosta. Näin kotona voidaan katsella, mitä siellä studiossa tai maailmalla tapahtuu.

Päivän evankeliumissa (ks. Joh. 4:39-42) ollaan tämän Pyhän Hengen toiminnan peruskaavan äärellä. Evankelista Johannes kertoo, miten paikalliset ihmiset olivat kuulleet Jeesuksen toiminnasta ja opetuksista samarialaiselta naiselta. Ja saivat näin uskoa Jeesukseen.

Kuten linkkimastovertauksessa, monet meistä tarvitsevat ensin toista ihmistä Pyhän Hengen vaikutuskanavaksi. Toinen kristitty toimii kuin linkkimastona, ja välittää meille sanoman Jeesuksesta, ja sen, mitä Jumala haluaa meille sanoa.

Jumala etsii yhteyttä meihin syntisiin ihmisiin. Hän vaikuttaa seurakunnassa, Raamatussa ja kaikkialla siellä, missä Jumalan sanaa pidetään esillä. Seurakunta voi toimia kuin linkkiasemana, jonka kautta saadaan yhteys Jumalaan. Näinhän monelle samarialaiselle kävi tässä päivän evankeliumissa. He kuulivat naisen ihmeellistä kertomusta ja uskoivat. Ja sitten vielä paremmin, kun kuulivat Jeesusta itseään.

Niin, hyvät kirkkovieraat täällä Iitissä. Tähän saarnaan valmistautuessa yritin kovasti miettiä, että minkälainen henkinen tai hengellinen välimatka on pellolaisen ja iittiläisen kristityn välillä. Ovatko ihmiset kovin erilaisia maamme etelä- ja pohjoispäässä? Puhutteleeko samat asiat iittiläisiä, kuin meitä pellolaisia. Ja miten minä osaisin saarnata Jumalan sanaa oikein ja puhuttelevasti, iittiläisen kristityn näkökulmasta.

Samalla tavallahan evankelistatkin varmaan miettivät näitä kysymyksiä. Ja Jeesus ja apostolit. Tässäkin meille kerrotaan Jeesuksen matkasta samarialaisten keskuuteen, ja siitä, miten hän siellä, uudessa tilanteessa, saarnasi myös tälle, jotenkin ala-arvoisempana pidetylle sekakansalle.

Uskonnonhistoriallisesti katsottuna tilanne oli uusi. Ennen Jeesustahan valittu kansa oli vain Israel, eikä Jumalan tarjoama liitto kuulunut muille. Nyt tapahtui kuitenkin ihmeellinen raja-aidan murtuminen, kun samarialainen nainen oli saanut kuulla Jeesuksen opetusta ja oli saanut tunnustaa hänet messiaaksi, siis uudeksi kuninkaaksi, Jumalan pojaksi.

Mutta se, mistä Jeesus ja samarialainen nainen lähtivät liikkeelle, oli hyvin arkinen kokemus. Sellainen, joka saattoi yhdistää kaikkia ihmisiä, niin samarialaisia kuin juutalaisiakin. Jeesus oli pyytänyt naiselta vettä Sykarin kaivolla. He olivat jatkaneet keskustelua, ja lopulta päässeet myös syvälle naisen elämäntilanteeseen: menneisiin vaiheisiin ja nykyisiin miessuhteisiin, elämän vaikeuksiin ja itsetunnon kysymyksiin. Asioihin, jotka varmasti yhdistävät myös meitä kristittyjä, tulimmepa sitten pohjoisesta, etelästä tai mistä vain. Jeesuksen apu meille kaikille on sama: hän haluaa kuulla ja auttaa meitä. Hän näkee sisimpäämme, ja tietää meidän elämämme kivut. Ja vain häneltä me voimme saada sellaisen ihmisarvon ja itsetunnon, joka kestää kaikissa elämämme vaiheissa.

Kristittyjen ykseyden rukouspäivä

Huomenna 18.1. on kristittyjen ykseyden rukouspäivä. Hyvää tapaa noudattaen presidentti Sauli Niinistö on jälleen antanut rukouspäiväjulistuksen. Tällä kertaa siinä muistutetaan maamme 100-vuotisjuhlasta sekä reformaation, eli luterilaisen uskonpuhdistuksen 500-vuotisjuhlasta. Käsillä on siis merkittävä ajankohta.

Pellossa olemme pitäneet vuosittain kristittyjen ykseyden rukousillan jo yli 10 vuoden ajan. Toteutuksesta on alusta asti vastannut meidän seurakuntamme lisäksi paikallinen helluntaiseurakunta. Yhteistyö tässä asiassa on toiminut hyvin, jos jostakin muusta olisimmekin eri mieltä. Yhteistä rukousta tarvitaan aina!

Rukouspäivän raamatuntekstissä kerrotaan Herran palvelijasta (lue Jes. 42:1-4). Me kristityt tietenkin ymmärrämme profetian puhuvan Kristuksesta, erityisesti kun Jesaja puhuu toisessa kohdassa myös Herran kärsivästä palvelijasta (luvussa 53). Tätä lukiessa muistamme Kristuksen kärsimystä ja kuolemaa.

Jesajan kirjan kirjoittamisen aikaan ihmiset eivät tietenkään tunteneet Kristusta, eivät osanneet aavistaa, mistä tämä raamatunkohta tarkkaan ottaen puhuu. Tulkintahistoria kuluneiden vuosituhansien aikana onkin ollut hyvin monimuotoinen. Ehkä alkuperäisimpänä ymmärryksenä on ollut, että tämä Herran palvelija oli Israelin kansa kokonaisuudessaan. Ja ovathan juutalaiset joutuneet myös kärsimään monenlaisista vainoista ja koettelemuksista.

Mutta raamatunkohta puhuu myös sellaisesta syvällisestä ihmisviisaudesta, joka meillä jokaisella tulisi olla, olimmepa sitten juutalaisia, kristittyjä, muslimeja tai vaikka ateistejakin. Eihän hyvään käytökseen kuulu turuilla ja toreilla meluaminen tai huutaminen, vaan ennemminkin oikeanlainen nöyryys toisia ihmisiä ja elämän ilmiöitä kohtaan.

Uskovan ihmisen nöyryys kohdistuu ennen muuta Jumalaan. Hän ymmärtää, ettei hän itse ole maailmankaikkeuden Herra, eikä hän välttämättä tiedä kaikkia maailman asioita, ei edes kaikkia Jumalan ajatuksia. Siksi kristityn elämänasennetta saatetaan pitää tämän maailman ylpeiden silmissä aivan turhanpäiväisenä; sellaisena höpöttämisenä, turhan vaatimattomana, kiusallisena nöyristelynä jne. Mutta kuitenkin siihen liittyy se viisaus, että uskonsa kautta kristitty turvautuu Jumalaan. Ja sen hän tekee kaikissa vaiheissa, silloinkin kun elämä tuntuu menevän pieleen.

Tähän liittyy uskovan ihmisen viisaus: kun elämä ajautuu ns. haaksirikkoon, ei tapahtumat välttämättä ole hänen omassa varassaan, vaan siihen voi sisältyä suurempi johdatus. Välttämättä sitä ei heti ymmärrä, mutta vaikeidenkin vaiheiden kautta Jumala voi johdattaa meitä hyvään suuntaan. Tässä tilanteessa itseensä turvautuva ihminen olisi jo menettänyt toivonsa. Siksikin uskosta todistaminen ja uskoon rohkaiseminen on niin tärkeää.

Raili-kanttorin läksiäiset

Tänään loppiaisena vietimme pitkäaikaisen kanttorimme Railin läksiäisiä, kun hänet on valittu kanttoriksi Kemijärvelle. Messussa saimme vielä iloita Railin ammattitaidosta ja musiikin lahjasta, kun kaikkiaan kolme kuoroa oli mukana messun toteutuksessa. Lausuimme lopuksi kiitoksen Railin työpanoksesta; 35 vuoden ajan täällä Pellon seurakunnassa musiikkityötä on hoidettu hienolla tavalla!

Loppiainen valon juhlana oli oikeastaan aika hyvä päivä viettää tätäkin juhlaa. Erään työjakson päätöksen lisäksi oli kyse jouluajan loppumisesta. Surullisten tunteiden, ja maailman pimeydenkin keskellä, Kristus-valo loistaa ja antaa toivoa. Nytkin, tämänkin vuoden alkaessa, kun monenlaiset varjot ovat yrittäneet peittää iloa ja vuodenvaihteen juhlaa.

Loppiainen on ollut vanhastaan joulujuhla. Saamme kuulla itämaan tietäjien vierailusta Betlehemissä, mikä merkitsi uutta alkua: myös vieraille kansoille Jeesus oli tullut pelastajaksi, ei vain juutalaisille.  Näin loppiainen on siis eräänlainen lähetyspyhä. Kolmasosa maailman väestöstä ei nimittäin ole kuullut evankeliumia Jeesuksesta. Ja kyllä kai kaikki ihmiset ovat oikeutettua tähän hyvään sanomaan. Sanomaan, jonka ytimessä sovitus ja pelastus. Näin evankeliumi koskettaa ihmistä hänen arkisessa elämässään, vaikeuksienkin keskellä, ristiriidoissa ja ahdistuksissa.

Loppiaisen sanoman perusteella meillekin on annettu valo. Jeesus on tullut maailman valoksi, ja kuten hän itse sanoo: joka häntä seuraa, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo.

Jumalan ainoasyntyinen poika, syntyi lupausten mukaan juutalaiseen perheeseen, Daavidin sukuun. Messias, eli voideltu kuningas, ei kuitenkaan tullut tähän maailmaan kultalusikka suussa, vaan hän syntyi Betlehemin seimeen. Siitäkin ennustukset jo kertoivat: Betlehem ei suinkaan ollut vähäisin heimonsa valtiaista. Ja niin pienestä syrjäisestä kylästä, valtakunnan pienestä kolkasta tuli kuningas, jota muutkin kansat ja kuninkaat tulivat kumartamaan.

Tämä kaikki kääntää inhimilliset valta-asetelmat päälaelleen. Julma Herodes jää toiseksi. Hän ei ansaitse viisaiden kunnioitusta. Ja pieni, voimaton ihmislapsi nostetaan hallitsijan paikalle. Hänen kaltaista meidän tulee palvoa, huomioida ja rakastaa.

Tämä antaa suunnan myös kristilliselle rakkaudelle: Eli Jeesuksen me kohtaamme jokaisessa pienessä ihmislapsessa. Jokaisessa, joka on joutunut maailmanpolitiikan myllerrykseen, jonka perhetilanne ei välttämättä ole toisten silmissä hyväksyttävä. Jokaisessa, joka joutuu heti elämänsä alussa pakolaiseksi jne.

Ja tällöin kysytään, onko meillä tuoda tälle Jeesus-lapselle kalliita lahjoja, joita idän viisaatkin toivat? Kullan, suitsukkeen ja mirhan voidaan nähdä kuvaavan monia eri puolia Jeesuksen asemassa ja elämänkohtaloissa. Ne olivat lahjoja, joita annettiin kuninkaille ja joilla voideltiin myös ruumiita, kuoleman jälkeen. Merkittävää lienee kuitenkin noiden aineiden arvo; ne olivat kalliita lahjoja, parasta mitä saattoi tuoda.

Siinä lienee opastusta myös meidän kristilliseen vaellukseemme; että antaisimme omastamme sen mitä voimme. Parasta mitä meillä on, eli rakkautemme kokonaan. Sen rakkauden, jonka olemme saaneet itse osaksemme Jumalalta.

Pieni joulusaarna

Rakkaat kristityt. Tänään on jouluaatto, on suuren juhlan aika. Käymme Vapahtajamme syntymäjuhlaan tässä yhteisessä aattohartaudessa. On mukavaa tulla yhteen, nähdä läheisiä ja muistaa joulutervehdyksin toisiamme.

Joulun sanoma kertookin meille rakkauden tulemisesta keskuuteemme. Jumala ainoa poika syntyi ihmiseksi, että me voisimme saada synnit anteeksi ja päästä taivaaseen. Häneen uskoen meidän ei tarvitse pelätä mitään pahaa. Usko antaa rohkeuden elää tätä elämää vapaasti ja iloisin sydämin.

Jouluyössä, joulun kertomuksessa on jotakin taianomaista, jotakin rauhoittavaa, jotakin, joka pysäyttää kaiken tohinan, kaiken joulutouhuamisenkin keskeltä. Siinä on jotakin lapsekasta, lapsenomaista, jotakin mikä puhuttelee kaiken ikäisiä. Varmasti siinä on myös jotakin sellaista, mistä meidän aikuistenkin tulisi ottaa opiksemme. Asettihan Kristus juuri lapsen uskon esikuvaksi. Ja tässä jouluevankeliumissa pieni ja voimaton lapsi nostetaan kuninkaan ja hallitsijan paikalle.

Kuluneena syksynä olemme soittaneet Suomen kirkoissa Aleppon kirkkoja. Olemme muistaneet tuon Jeesuksen syntymäseudun inhimillistä katastrofia, niitä lapsia, jotka ovat jääneet sodan jalkoihin. Ja nyt joulun alla olemme laulaneet joululauluja kehitysmaiden unohdettujen lasten hyväksi. Afrikassakin on paljon lapsia, jotka tarvitsevat rikkaampien ihmisten apua. Monenlaista tukea, että elämä lähtisi hyville raiteille.

Tämä kaikki kertoo meille ihmiskunnan syntisyydestä, siitä pahuudesta, johon me jokainen olemme syyllisiä. Joulun sanoa kutsuukin meitä parannukseen, ja uuteen elämään. Miten voisimme toimia, että kärsimys lientyisi? Osaammeko auttaa, ja antaa näin vallan voimattomille ihmisille. Ja myös voimattomalle kuninkaalle. Hänelle, joka ei ota valtaa itselleen tämän maailman sotakoneistojen avulla, eikä vaadi itselleen mitään? – Ei mitään muuta kuin sydämemme, meidät itsemme, ja meidän elämämme.

Jeesus tuli maailmaan, että hän voisi ottaa vastaan meidän syntimme, ja antaa meille vastalahjaksi syntien anteeksiantamuksen, elämän uudistuksen ja Pyhän Hengen voiman. Ja näin uskossa kaikki onkin suurta joululahjaa. Ilman omia ansioita saamme käydä Jumalan yhteyteen, elää hänen voimastaan ja jäädä kuin lapsen asemaan: Vastaanottajaksi ja saajaksi.

Joulun sanoma kertoo meille totuuden siitä, että Jumala on tullut kansansa avuksi. Jeesuksessa emme saaneet ainoastaan kuningasta keskellemme, vaan Jumala itse tuli luoksemme, pelastamaan maailman. Tänä aikana tuntuu, että ihmiset edelleen odottavat tuollaista pelastajaa ja auttajaa. Monen mielestä maamme on jakautunut kahtia, ihmisten mielipiteet ovat kuin äärilaidoista, ja on vaikea nähdä minkäänlaista hyvää yhteishenkeä suomalaistenkaan keskuudessa.

Jeesus voi kuitenkin korjata sen, mikä on mennyt rikki. Hän voi yhdistää sen, mikä on hajonnut. Siitähän enkelitkin lauloivat ja paimenet todistivat. Vapahtaja oli todella syntynyt ja kaikki oli niin kuin paimenillekin ilmoitettiin. Jeesuksen voima perustuukin hänen pienuuteensa, voimattomuuteen, eikä hän haasta riitaan tai sotiin. Niin kuin me ihmiset usein teemme. Ja niin kuin maallisilla hallitsijoilla usein käy.

Niin, toivon, että joulu saisi olla jokaisessa kodissa ja jokaisessa perheessä hyvää ja rauhallista aikaa. Että Jumalan rauha saisi hallita sydämiämme ja voisimme elää todeksi joulun ilosanoman. Sillä meille on todella syntynyt Vapahtaja, Hän on Kristus, hän on meidän Herramme. Ja luvannut aina olla kanssamme. Aamen.

Virheistä oppii (tai Jumala voi siunata virheetkin)

Kirkkoherranvirastosta laitettiin juhlakutsut kaikille seurakuntamme 70-vuotiaille. Kirjeessä oli pahoja virheitä; ensinnäkin juhlakalujen syntymävuosi oli väärä ja juhlapäivämääräkin oli virheellinen. Kanslisti joutui töihin, soittamaan kaikki kutsutut läpi. Tämä merkitsikin ennätyksellistä väestöryntäystä juhlille, kun kaikki päättivätkin ilmoittautua mukaan, samalla kun kerran ”seurakunnasta” soitettiin. Ja olihan meillä mukavaa yhdessä, nyt viime maanantaina!

Tapaus oli jälleen hyvä muistutus siitä, miten Jumala voi toimia aivan eri tavalla, kuin me ihmiset ajattelemme. Tokihan virheitä pitäisi välttää ja niistä pitäisi oppia. Mutta joskus Jumala voi käyttää meitä aivan eri tavalla, kuin odotamme. Isäni kutsuu tätä Jumalan huumorintajuksi. Oletko sinä joskus kokenut jotakin vastaavaa?

Vajavaisuuksista ja virheistä huolimatta heprealaiskirje kehottaa meitä: ”Älkää siis heittäkö pois rohkeuttanne, sillä se palkitaan kerran runsaasti. Kestävyys on teille tarpeen, jotta pystyisitte täyttämään Jumalan tahdon ja siten saisitte omaksenne sen, minkä hän on luvannut.” (10:35-36)

Kun ihminen masentuu tai uupuu elämän vastoinkäymisissä, hän kokee, ettei kannata yrittää mitään. Virheet ja vastoinkäymiset ovat kasvaneet mielessä suuremmiksi kuin ne ovatkaan. Siihen ei tarvita kuin yksi epäonnistunut sanavalinta lähimmäiseltä, niin uupunut putoaa kuin montun pohjalle. Siksi voi olla hyvä pohtia sitä, miten puhumme toiselle, tai miten suhtaudumme toisiin ihmisiin.

Raamattu kehottaa meitä voimistamaan uupuneita käsiä, vahvistamaan horjuvia polvia. ”Sanokaa niille, jotka sydämessään hätäilevät: Olkaa lujat, älkää pelätkö. Tässä on teidän Jumalanne.” (Jes. 35:4) Tällaista apua tarvitsevat erityisesti ne, jotka ovat epäonnistuneet elämässään, tai joissakin pyrkimyksissään.

Virheet ovat jotakin muuta, kuin tarkoituksellinen vilunki, epärehellisyys. Jumala voi siunata virheet, ja virheistä voi oppia. Sen sijaan tarkoituksellista epärehellisyyttä Jumala ei siunaa, vaan siitä hän asettaa vastuuseen, viimeistään viimeisellä tuomiolla. Tästähän muistuttaa myös ensi sunnuntain teema: ”Kuninkaasi tulee kunniassa”. Jos tuomio tai paljastuminen tapahtuu kuitenkin aikaisemmin, tai ihmisen omatunto kolkuttaa, asianosaisella on vielä toivoa. Silloin voi ottaa opiksi, niin kuin tahattomista virheistäkin. Ja voimme saada anteeksi.

Einikin tulee, oletko valmis?

Muutama vuosikymmen sitten herätyskristillisissä piireissä tuli tavaksi esittää kysymystä: Jeesus tulee, oletko valmis? Kysymys muistuttaa tuomiosunnuntain teemasta: kerran aika täällä päättyy, ja astumme Jumalan kaikkinäkevän katseen alle, Kristuksen tuomioistuimen eteen. Kristitylle tuo hetki ei ole vain pelottava, vaan siihen liittyy myös toivo, että kaikki muuttuu hyväksi. Kaikki synti, kaikki vajavaisuus, myös omat rikkomukset pyyhitään pois, ja Jumalan armo, anteeksiantamus ja oikeudenmukaisuus asetetaan voimaan.

Olisikin toivottavaa, ettei tuomiosunnuntai, ajan päättyminen, tai oma kuolema olisi vain ahdistava asia. Toki pyhä pelko on hyväksi. Mutta näihinkin tosiasioihin kristillinen usko antaa toivon näkökulman. Siitä kertoo kai myös se Kristus Kaikkivaltias –ikoni, joka vaihtaa taas omistajaa tuomiosunnuntain jumalanpalveluksessa. Kukahan sen nyt saa, Havelan Eilan ja Raimon jälkeen, seuraavaksi vuodeksi?

Ensimmäisenä adventtisunnuntaina, Tuomiosunnuntain jälkeen, alkaa nimittäin uusi kirkkovuosi. Samalla aloitamme joulun odotuksen. Kauneimpien joululaulujen myötä viritellään mieliä joulun tunnelmaan, ja samalla saamme antaa oman lahjamme maailman puutteenalaisille näissä Suomen Lähetysseuran laulutilaisuuksissa. Toivomme, että iankaikkisuuden toivo ja joulun ilo saisi tavoittaa yhä uusia ihmisiä, niin täällä meidän paikkakunnalla, kuin kaukana lähetyskentilläkin.

Joululaulukauden polkaisee käyntiin aivan erityisen hieno tilaisuus, kun Orajärveltä kotoisin oleva, mainetta niittänyt Eini pitää oman joulukonserttinsa Pellon kirkossa. Näin Eini orkestereineen haluaa olla luomassa joulun tunnelmaa ja rauhaa, ja antaa oman lahjansa. Lähdethän siis mukaan konserttiin! Voit ostaa lipun etukäteen, ja halutessasi vaikka ystävälle, pikkujoululahjaksi!

Tuomiosunnuntain, adventin ajan ja joulun sanoma kiteytyykin yllättävän samanoloisesti tuohon muutama vuosikymmen sitten lanseerattuun sloganiin: Jeesus tulee, oletko valmis? Tuomiosunnuntain kuningas saapuukin jouluna luoksemme pienenä lapsena. Suureellinen, pelottava sanoma muuttuukin ihmisläheiseksi ja koskettaa henkilökohtaisesti. Näin Jumala lähestyy meitä vastakohdissa. Kaikkivaltias Herra onkin pieni ja voimaton lapsi, joka syntyi Betlehemin seimeen. Miten me suhtaudumme Häneen?

Tämän sanoman tutkiminen ja ymmärtäminen saa kristityn liikkeelle, iloitsemaan ja jakamaan iloa myös toisille. Siunausta tulevaan adventin aikaan!

Kuolemasta elämään - saarna Pyhäinpäivän jälkeen

Niin, eilen saimme viettää pyhäinpäivää, joka tulee lähelle myös tätä tämän päivän aihetta ”Kuolemasta elämään”. Ajattelemme kuolleita, myös edesmenneitä rakkaita, ja mietimme, mikä heidän osansa on, kun he jo ovat jättäneet tämän ajan. Moni kävikin eilen sytyttämässä kynttilän läheisen haudalle, taio muualle haudattujen muistomerkille. Ja moni osallistui kirkkotilaisuuksiin, jossa luettiin kaikkien vuoden aikana kuolleiden nimet.

Kristillinen usko antaa toivon myös kuoleman äärellä. Kun usko on vahva, meidän ei tarvitse pelätä kuolemaakaan. Vaan saamme tarttua iankaikkisen elämän toivoon. Näinhän tapahtuu kristillisessä hautaansiunaamisessa. Jumalan sanalla lohdutetaan niitä, jotka ovat menettäneet läheisen. Ja rukoillaan myös heidän puolestaan.

Vainajan puolesta rukoilemiseen taas suhtaudutaan eri kirkkokunnissa eri tavoin. Katoliset kristityt suhtautuvat siihen ehkä kaikkein myönteisimmin. Ovathan he opettaneet myös kiirastulioppia, ja taustalla on myös ne hyvitystyöt, joita katolinen kirkko on kehottanut harjoittamaan edesmenneiden puolesta. Niin, että heidän aikansa kiirastulessa lyhenisi. No uskonpuhdistajamme ei katsonut hyvällä tällaisia ihmisten toimittamia hyvitystöitä tai aneita, vaan kehotti kokonaan turvautumaan Jumalan armoon. Mutta kyllä mekin lausumme rukouksen kuolleen puolesta, ainakin hautaan siunaamisen yhteydessä, sekä kiitosjumalanpalveluksessa ja pyhäinpäivänä. Kaikkein kriittisimmin tällaiseen suhtautuvat ehkä reformoidut kristityt, joille tällainen rukoileminenkaan ei ole mahdollista.

Mutta olivat tapamme sitten minkälaisia tahansa, kyllä usko kuitenkin yhdistää meitä kristittyjä. Nimittäin usko ylösnousemukseen ja Jumalan armoon. Ja siksi ajatuksemme voivat olla toivon täyttämiä, myös kuoleman äärellä. Niin kuin eilisessä lehdessä kerrottiin sairaalapapista, jolle kuolema ei suinkaan ollut vain ahdistava vihollinen. Se antaa myös muistutuksen siitä, miten arvokasta elämä on. Ja miten kuolema voi olla myös se tervetullut vieras, joka päättää tämän elämän vaivat ja kivut. Ja eikö kuolema ole Jeesukseen uskovalle kuitenkin vain portti uuteen ja parempaan, näin haluamme ja saamme uskoa.

No tässä tämän päivän evankeliumissa (Matt. 9:18-26) mennään hieman eri raiteille, kuin tässä meidän arkisessa ylösnousemusajattelussa. Kyse on nimittäin Jeesuksen tekemistä ihmeteoista, jotka hän teki Mattauksen evankeliumin mukaan. Lyhyeen evankeliumikatkelmaan Matteus on saanut sovitettua, jopa kaksi ihmetekoa, toisen sinne matkan varrelle, kun Jeesus paransi verenvuotoa sairastavan naisen, ja toisen sitten sinne perille, kun hän paransi, tai herätti kuolleista, synogogan esimiehen tyttären. Sitä ei sanota varmaksi, että oliko tyttö todella kuollut. Tähän viittaisi käynnissä olevat hautajaisjärjestelyt, kun taas Jeesus kieltää tämän.

Niin, olisiko niin, että Jeesuksen silmissä asiat näyttäytyvät toisenlaisilta, kuin meidän, syntisten, rajallisten ja vajavaisten ihmisten silmissä? Olisiko niin, että mikä meille näyttää toivottomalta ja kuolleelta, onkin Jumalan silmissä vielä täynnä toivoa ja elämää. Voihan olla niin, että tällainen sama epäusko valtaa meidät myös tässä elämässä. Emme jaksa uskoa, että mikään muuttuisi paremmaksi, kun elämä on alkanut kiertää omaa tuhon kehää. Tai kun tylsistymme ja ahdistumme oman elämän vastoinkäymisistä, emme jaksa nähdä valoa tunnelin päässä.

Ja kuitenkin tuota valoa on. Ei liene sattumaa, että tällaiset kuolemankokemuksen kokeneet puhuvat juuri valosta, joka odottaa, jossakin etäämpänä. Jos vain jaksaisimme nähdä tämän toivon pilkahduksen myös täällä ajassa; toisten ja itsemmekin kohdalla.

Niin, hyvät ystävät. Meidät on kutsuttu kuolemasta elämän. Tämä kutsu on annettu meille jo kasteemme hetkessä ja se uudistetaan päivittäin. Se on aina voimassa, vaikka me se unohtaisimme tai paatuisimme omien syntiemme tähden.

Mutta mikä se elämä on, jota meille tarjotaan jopa iankaikkisuuteen saakka? Tämähän on uskonto- tai aatehistoriallisesti kovin monimutkainen asia, eikä meidän Raamattummekaan anna siihen aivan yksiselitteistä vastausta.

Teologi Risto Saarisen mukaan huono päämäärä, helvetti, on yllättävän samanlainen eri uskonnoissa, kun taas hyvät päämäärät, ja niihin johtavat tiet ovat kaikki omanlaisiaan. Me kristityt puhumme taivaasta, joka on toisaalta ikään kuin paikka, toisaalta taas olotila. Nykyään kun puhumme ylösnousemuksesta, lienee se kuitenkin enemmän uskoon sisältyvä määre, kuin suunta, jonne kuolleet olisivat menossa. Emme kai voi sanoa, että uskonnollinen taivas tai paratiisi olisi tuolla ylhäällä, ikään kuin tämän maailman määritteillä tavoitettavissa.

UT:n kirjoittajat kuvaavat taivasta todellisuudeksi, joka on täydellinen, mutta ihmiseltä perimmältään salattu. Taivas on kuin paikka tai tila, jossa kaikki on täydellistä. Taivaasta puuttuu kaikki paha, mitä täällä on, eli taivaassa ei ole kyyneliä, ei kuolemaa, ei murhetta tai vaivaa.

Siten on hyvä huomata, että taivasta kuvataan raamatussa myös aika-akselilla; se ei ole vielä läsnä, tai se on jo nyt läsnä uskon kautta. Ja se kuitenkin on varmaa, että taivaassa ollaan yhteydessä Jumalaan. Siellä saamme kerran olla todellisesti Isän luona.

Siksi kai saamme toivottaa toisillemme, uskonsisarille ja –veljille, elämän eri vaiheissa: Tervetuloa kuolemasta elämään!