Niin, eilen saimme viettää pyhäinpäivää, joka tulee lähelle myös tätä tämän päivän aihetta ”Kuolemasta elämään”. Ajattelemme kuolleita, myös edesmenneitä rakkaita, ja mietimme, mikä heidän osansa on, kun he jo ovat jättäneet tämän ajan. Moni kävikin eilen sytyttämässä kynttilän läheisen haudalle, taio muualle haudattujen muistomerkille. Ja moni osallistui kirkkotilaisuuksiin, jossa luettiin kaikkien vuoden aikana kuolleiden nimet.
Kristillinen usko antaa toivon myös kuoleman äärellä. Kun usko on vahva, meidän ei tarvitse pelätä kuolemaakaan. Vaan saamme tarttua iankaikkisen elämän toivoon. Näinhän tapahtuu kristillisessä hautaansiunaamisessa. Jumalan sanalla lohdutetaan niitä, jotka ovat menettäneet läheisen. Ja rukoillaan myös heidän puolestaan.
Vainajan puolesta rukoilemiseen taas suhtaudutaan eri kirkkokunnissa eri tavoin. Katoliset kristityt suhtautuvat siihen ehkä kaikkein myönteisimmin. Ovathan he opettaneet myös kiirastulioppia, ja taustalla on myös ne hyvitystyöt, joita katolinen kirkko on kehottanut harjoittamaan edesmenneiden puolesta. Niin, että heidän aikansa kiirastulessa lyhenisi. No uskonpuhdistajamme ei katsonut hyvällä tällaisia ihmisten toimittamia hyvitystöitä tai aneita, vaan kehotti kokonaan turvautumaan Jumalan armoon. Mutta kyllä mekin lausumme rukouksen kuolleen puolesta, ainakin hautaan siunaamisen yhteydessä, sekä kiitosjumalanpalveluksessa ja pyhäinpäivänä. Kaikkein kriittisimmin tällaiseen suhtautuvat ehkä reformoidut kristityt, joille tällainen rukoileminenkaan ei ole mahdollista.
Mutta olivat tapamme sitten minkälaisia tahansa, kyllä usko kuitenkin yhdistää meitä kristittyjä. Nimittäin usko ylösnousemukseen ja Jumalan armoon. Ja siksi ajatuksemme voivat olla toivon täyttämiä, myös kuoleman äärellä. Niin kuin eilisessä lehdessä kerrottiin sairaalapapista, jolle kuolema ei suinkaan ollut vain ahdistava vihollinen. Se antaa myös muistutuksen siitä, miten arvokasta elämä on. Ja miten kuolema voi olla myös se tervetullut vieras, joka päättää tämän elämän vaivat ja kivut. Ja eikö kuolema ole Jeesukseen uskovalle kuitenkin vain portti uuteen ja parempaan, näin haluamme ja saamme uskoa.
No tässä tämän päivän evankeliumissa (Matt. 9:18-26) mennään hieman eri raiteille, kuin tässä meidän arkisessa ylösnousemusajattelussa. Kyse on nimittäin Jeesuksen tekemistä ihmeteoista, jotka hän teki Mattauksen evankeliumin mukaan. Lyhyeen evankeliumikatkelmaan Matteus on saanut sovitettua, jopa kaksi ihmetekoa, toisen sinne matkan varrelle, kun Jeesus paransi verenvuotoa sairastavan naisen, ja toisen sitten sinne perille, kun hän paransi, tai herätti kuolleista, synogogan esimiehen tyttären. Sitä ei sanota varmaksi, että oliko tyttö todella kuollut. Tähän viittaisi käynnissä olevat hautajaisjärjestelyt, kun taas Jeesus kieltää tämän.
Niin, olisiko niin, että Jeesuksen silmissä asiat näyttäytyvät toisenlaisilta, kuin meidän, syntisten, rajallisten ja vajavaisten ihmisten silmissä? Olisiko niin, että mikä meille näyttää toivottomalta ja kuolleelta, onkin Jumalan silmissä vielä täynnä toivoa ja elämää. Voihan olla niin, että tällainen sama epäusko valtaa meidät myös tässä elämässä. Emme jaksa uskoa, että mikään muuttuisi paremmaksi, kun elämä on alkanut kiertää omaa tuhon kehää. Tai kun tylsistymme ja ahdistumme oman elämän vastoinkäymisistä, emme jaksa nähdä valoa tunnelin päässä.
Ja kuitenkin tuota valoa on. Ei liene sattumaa, että tällaiset kuolemankokemuksen kokeneet puhuvat juuri valosta, joka odottaa, jossakin etäämpänä. Jos vain jaksaisimme nähdä tämän toivon pilkahduksen myös täällä ajassa; toisten ja itsemmekin kohdalla.
Niin, hyvät ystävät. Meidät on kutsuttu kuolemasta elämän. Tämä kutsu on annettu meille jo kasteemme hetkessä ja se uudistetaan päivittäin. Se on aina voimassa, vaikka me se unohtaisimme tai paatuisimme omien syntiemme tähden.
Mutta mikä se elämä on, jota meille tarjotaan jopa iankaikkisuuteen saakka? Tämähän on uskonto- tai aatehistoriallisesti kovin monimutkainen asia, eikä meidän Raamattummekaan anna siihen aivan yksiselitteistä vastausta.
Teologi Risto Saarisen mukaan huono päämäärä, helvetti, on yllättävän samanlainen eri uskonnoissa, kun taas hyvät päämäärät, ja niihin johtavat tiet ovat kaikki omanlaisiaan. Me kristityt puhumme taivaasta, joka on toisaalta ikään kuin paikka, toisaalta taas olotila. Nykyään kun puhumme ylösnousemuksesta, lienee se kuitenkin enemmän uskoon sisältyvä määre, kuin suunta, jonne kuolleet olisivat menossa. Emme kai voi sanoa, että uskonnollinen taivas tai paratiisi olisi tuolla ylhäällä, ikään kuin tämän maailman määritteillä tavoitettavissa.
UT:n kirjoittajat kuvaavat taivasta todellisuudeksi, joka on täydellinen, mutta ihmiseltä perimmältään salattu. Taivas on kuin paikka tai tila, jossa kaikki on täydellistä. Taivaasta puuttuu kaikki paha, mitä täällä on, eli taivaassa ei ole kyyneliä, ei kuolemaa, ei murhetta tai vaivaa.
Siten on hyvä huomata, että taivasta kuvataan raamatussa myös aika-akselilla; se ei ole vielä läsnä, tai se on jo nyt läsnä uskon kautta. Ja se kuitenkin on varmaa, että taivaassa ollaan yhteydessä Jumalaan. Siellä saamme kerran olla todellisesti Isän luona.
Siksi kai saamme toivottaa toisillemme, uskonsisarille ja –veljille, elämän eri vaiheissa: Tervetuloa kuolemasta elämään!
Kristillinen usko antaa toivon myös kuoleman äärellä. Kun usko on vahva, meidän ei tarvitse pelätä kuolemaakaan. Vaan saamme tarttua iankaikkisen elämän toivoon. Näinhän tapahtuu kristillisessä hautaansiunaamisessa. Jumalan sanalla lohdutetaan niitä, jotka ovat menettäneet läheisen. Ja rukoillaan myös heidän puolestaan.
Vainajan puolesta rukoilemiseen taas suhtaudutaan eri kirkkokunnissa eri tavoin. Katoliset kristityt suhtautuvat siihen ehkä kaikkein myönteisimmin. Ovathan he opettaneet myös kiirastulioppia, ja taustalla on myös ne hyvitystyöt, joita katolinen kirkko on kehottanut harjoittamaan edesmenneiden puolesta. Niin, että heidän aikansa kiirastulessa lyhenisi. No uskonpuhdistajamme ei katsonut hyvällä tällaisia ihmisten toimittamia hyvitystöitä tai aneita, vaan kehotti kokonaan turvautumaan Jumalan armoon. Mutta kyllä mekin lausumme rukouksen kuolleen puolesta, ainakin hautaan siunaamisen yhteydessä, sekä kiitosjumalanpalveluksessa ja pyhäinpäivänä. Kaikkein kriittisimmin tällaiseen suhtautuvat ehkä reformoidut kristityt, joille tällainen rukoileminenkaan ei ole mahdollista.
Mutta olivat tapamme sitten minkälaisia tahansa, kyllä usko kuitenkin yhdistää meitä kristittyjä. Nimittäin usko ylösnousemukseen ja Jumalan armoon. Ja siksi ajatuksemme voivat olla toivon täyttämiä, myös kuoleman äärellä. Niin kuin eilisessä lehdessä kerrottiin sairaalapapista, jolle kuolema ei suinkaan ollut vain ahdistava vihollinen. Se antaa myös muistutuksen siitä, miten arvokasta elämä on. Ja miten kuolema voi olla myös se tervetullut vieras, joka päättää tämän elämän vaivat ja kivut. Ja eikö kuolema ole Jeesukseen uskovalle kuitenkin vain portti uuteen ja parempaan, näin haluamme ja saamme uskoa.
No tässä tämän päivän evankeliumissa (Matt. 9:18-26) mennään hieman eri raiteille, kuin tässä meidän arkisessa ylösnousemusajattelussa. Kyse on nimittäin Jeesuksen tekemistä ihmeteoista, jotka hän teki Mattauksen evankeliumin mukaan. Lyhyeen evankeliumikatkelmaan Matteus on saanut sovitettua, jopa kaksi ihmetekoa, toisen sinne matkan varrelle, kun Jeesus paransi verenvuotoa sairastavan naisen, ja toisen sitten sinne perille, kun hän paransi, tai herätti kuolleista, synogogan esimiehen tyttären. Sitä ei sanota varmaksi, että oliko tyttö todella kuollut. Tähän viittaisi käynnissä olevat hautajaisjärjestelyt, kun taas Jeesus kieltää tämän.
Niin, olisiko niin, että Jeesuksen silmissä asiat näyttäytyvät toisenlaisilta, kuin meidän, syntisten, rajallisten ja vajavaisten ihmisten silmissä? Olisiko niin, että mikä meille näyttää toivottomalta ja kuolleelta, onkin Jumalan silmissä vielä täynnä toivoa ja elämää. Voihan olla niin, että tällainen sama epäusko valtaa meidät myös tässä elämässä. Emme jaksa uskoa, että mikään muuttuisi paremmaksi, kun elämä on alkanut kiertää omaa tuhon kehää. Tai kun tylsistymme ja ahdistumme oman elämän vastoinkäymisistä, emme jaksa nähdä valoa tunnelin päässä.
Ja kuitenkin tuota valoa on. Ei liene sattumaa, että tällaiset kuolemankokemuksen kokeneet puhuvat juuri valosta, joka odottaa, jossakin etäämpänä. Jos vain jaksaisimme nähdä tämän toivon pilkahduksen myös täällä ajassa; toisten ja itsemmekin kohdalla.
Niin, hyvät ystävät. Meidät on kutsuttu kuolemasta elämän. Tämä kutsu on annettu meille jo kasteemme hetkessä ja se uudistetaan päivittäin. Se on aina voimassa, vaikka me se unohtaisimme tai paatuisimme omien syntiemme tähden.
Mutta mikä se elämä on, jota meille tarjotaan jopa iankaikkisuuteen saakka? Tämähän on uskonto- tai aatehistoriallisesti kovin monimutkainen asia, eikä meidän Raamattummekaan anna siihen aivan yksiselitteistä vastausta.
Teologi Risto Saarisen mukaan huono päämäärä, helvetti, on yllättävän samanlainen eri uskonnoissa, kun taas hyvät päämäärät, ja niihin johtavat tiet ovat kaikki omanlaisiaan. Me kristityt puhumme taivaasta, joka on toisaalta ikään kuin paikka, toisaalta taas olotila. Nykyään kun puhumme ylösnousemuksesta, lienee se kuitenkin enemmän uskoon sisältyvä määre, kuin suunta, jonne kuolleet olisivat menossa. Emme kai voi sanoa, että uskonnollinen taivas tai paratiisi olisi tuolla ylhäällä, ikään kuin tämän maailman määritteillä tavoitettavissa.
UT:n kirjoittajat kuvaavat taivasta todellisuudeksi, joka on täydellinen, mutta ihmiseltä perimmältään salattu. Taivas on kuin paikka tai tila, jossa kaikki on täydellistä. Taivaasta puuttuu kaikki paha, mitä täällä on, eli taivaassa ei ole kyyneliä, ei kuolemaa, ei murhetta tai vaivaa.
Siten on hyvä huomata, että taivasta kuvataan raamatussa myös aika-akselilla; se ei ole vielä läsnä, tai se on jo nyt läsnä uskon kautta. Ja se kuitenkin on varmaa, että taivaassa ollaan yhteydessä Jumalaan. Siellä saamme kerran olla todellisesti Isän luona.
Siksi kai saamme toivottaa toisillemme, uskonsisarille ja –veljille, elämän eri vaiheissa: Tervetuloa kuolemasta elämään!
