Kirkkoherra Janne Pajula ja vuoden 1918 muisto

Viime sunnuntaina vietettiin monessa kirkossa sovinnon sunnuntaita. Näin haluttiin muistaa Suomen sisällissodan tapahtumia, joista on nyt kulunut 100 vuotta.

Iitin seurakunnan tuolloisena kirkkoherrana toimi Johan Samuel Pajula, joka julkaisi maamme ensimmäisen teologian alan väitöskirjan Suomen kielellä. Pajulan yliopistouran katkettua hän haki Iitin seurakunnan kirkkoherran virkaa. Vaalissa Pajula sai lähes yksimielisen kannatuksen tehtäväänsä. Hän tuli virkaan vuonna 1905 ja toimi siinä elämänsä traagiseen loppuun saakka.

Sisällissodan aikana kirkkoherra Pajulan toiveena oli toimia kaikkien paikkakuntalaisten pappina. Vapun vastaisena yönä vuonna 1918, hieman ennen sisällissodan päättymistä, hänet kuitenkin haettiin pappilasta väkivaltaisesti ja surmattiin.

Tuona aikana seurakunnan kanslistina toiminut Lisa Gröndahl kuvaa silloisia tapahtumia seuraavasti: Pappilasta ryöstettiin, mitä saatiin irti: kaikki hevoset, lehmiä, rattaita, valjaita, viljaa heiniä ym. Tohtori taisteli rukouksessa, että Jumala varjelisi kotia. Mutta jota enemmän ryövärit ottivat, sitä hiljaisemmaksi hän tuli. ”Tapahtukoon Jumalan tahto”, kuuli hänen rouvansa hänen lausuvan. ”Ollaan levollisia, Jeesusta, he eivät kuitenkaan voi meiltä ottaa…”

Kirkossamme vuoden 1918 tapahtumia halutaan muistella sovinnon teemalla. Niin myös Iitin seurakunnassa. Edelleen, nyt 100 vuotta myöhemmin, on hyvä liittyä entisen kirkkoherran toivoa sisältävään lausahdukseen: ”Ollaan levollisia, Jeesusta, he eivät kuitenkaan voi meiltä ottaa…”

Janne Pajulan elämästä ja työstä on kirjoittanut enemmän dosentti Tarja-Liisa Luukkainen Teologisessa aikakauskirjassa.

Piispantarkastus

Seurakunnassamme on käynnissä piispantarkastus. Torstaina vierailimme piispantarkastusseurueen kanssa Iitin Lukiolla, teimme yritysvierailun, sekä kävimme neuvotteluja seurakunnan työntekijöiden ja luottamushenkilöiden, sekä kunnan edustajien kanssa.

Aiemmin seurakunnassamme on vieraillut jo työnohjaajia, pappisasessori sekä lakimiesasessori. Piispantarkastuksen on tarkoitus toimia konsultatiivisena mahdollisuutena, jonka avulla seurakunnan toimintaa ja hallintoa autetaan paremmille urille. Ainahan on parantamisen varaa, myös seurakuntatyössä, eikö niin?

Piispantarkastuksestamme on jäljellä ehkä se näkyvin osa sunnuntaina, kun kaikki halukkaat voivat osallistua Iitin kirkon messuun, missä piispamme myös saarnaa. Ja messun jälkeen on yhteisvastuulounas Kausalan seurakuntakeskuksella.

Joulukuussa piispamme lähetti kirkkoherranvirastoomme ennakkotieto-kirjeen koskien piispantarkastusta. Se oli otsikoitu ”Iitin seurakunnalle”. Olen tehnyt kovasti töitä sen eteen, että tuo osoitus ”Iitin seurakunnalle” tulisi todeksi.

Olen tiedottanut tarkastuksesta yhteistyökumppaneita ja laittanut lehtiin juttuja ja ilmoituksia. Sillä eihän tuo kutsukirje koske vain meitä työntekijöitä tai luottamushenkilöitä, vaan kaikkia seurakuntamme jäseniä. Ja ehkä vielä vähän enemmänkin: Kaikki iittiläiset on kutsuttu samalla tavalla Kristuksen evankeliumin äärelle, Jumalan sanan puhutteluun, ja uskon todeksi elämiseen.

Piispantarkastus ei ole vanhan mallin mukainen tilanne, missä joku ylempiarvoinen herra tarkastelee meitä arvostelevasti nenänvarttaan pitkin. Olen tullut tuntemaan piispamme ymmärtävänä ja auttavaisena esimiehenä. Ja samalla tavalla koko kapitulin henkilökunta haluaa rohkaista seurakuntia eteenpäin. Niin, että Kristuksen rakkaus tulisi todeksi myös Iitissä.

Tähän osallisuuteen meitä kaikkia seurakuntalaisia kutsutaan, sillä jokaisella meistä on oma tärkeä paikkamme Jumalan valtakunnassa. Nytkin sunnuntaina, kun kokoonnumme piispantarkastusmessuun ja yhteisen vastuun kantoon.

Uudenvuoden tervehdys Kausalan torilla

Hyvät juhlavieraat. Minulla on ilo ja kunnia tuoda seurakunnan tervehdys näihin uudenvuoden juhlallisuuksiin, nyt vuoden 2017 päättyessä.

Kulunut vuosi on ollut merkittävä juhlavuosi niin meille suomalaisille, kuin luterilaisille kristityillekin. Itsenäinen maamme täytti 100 vuotta, ja lokakuussa tuli kuluneeksi 500 vuotta luterilaisen reformaation alusta. Siis siitä hetkestä, kun uskonpuhdistajamme Martti Luther julkaisi 95 teesiä katolisen kirkon anekauppaa vastaan.

Ei ole vähämerkityksistä, että nämä kaksi juhlavuotta ovat sattuneet samalle vuodelle. Juuri luterilainen kristillisyys leimaa meidän suomalaisten elämää ja yhteiskuntaa. Ja juuri uskonpuhdistuksen perintöä on sosiaalisesti valveutunut yhteiskuntamme, pohjoismainen hyvinvointi, ja monet hyvät asiat, joista tässä maassamme saamme nauttia.

Monille suomalaisille itsenäisyyden 100-vuotisjuhla on reformaatiojuhlaa tärkeämpi tapaus. Mutta meidän on hyvä muistaa uskonpuhdistajamme työn laajempi merkitys maailmalla. Juuri se on ollut se alkusysäys monien evankelisten kirkkokuntien synnylle. Ja jollakin tasolla myös eurooppalaisten, modernien yhteiskuntien länsimaiselle sivistykselle. Juuri Lutherhan korosti jokaisen kristityn oikeutta saada lukea esim. Raamattua omalla äidinkielellään. Ja näin pappien latinankieleen perustunut ylivalta jäi taakse. Ja sivistys alkoi levitä kansan keskuuteen, ja tuli kaikkien yhteiseksi omaisuudeksi.

Reformaation hedelmänä voisi pitää vaikkapa tätä nuorta sveitsiläistä vihkiparia täällä, jotka olemme saaneet vieraaksemme, Alina ja Urs. Alina on Sveitsin evankelinen, siis tarkemmin sanottu reformoitu, kun taas Urs tulee katolisesta perheestä. Helmikuun alussa he avioituvat, mikä tuskin olisi tullut kyseeseen vanhaan aikaan. Meille luterilaisille suomalaisille tällainen ongelma on täysin tuntematon. Ja kyllä kai se lopulta on Lutherin alkuun paneman uskonpuhdistuksen ansiota, että tämänkaltaiset raja-aidat kaatuvat, aikojen myötä.

No Iitin seurakunnalle kulunut vuosi on ollut muutosten aikaa. Seurakuntaan on valittu kaksi uutta pappia, lisäkseni kappalainen Ville Hiltunen. Seurakunnan väkiluku kasvoi lähes sadalla, missä ehkä kirkkoherranvaalien toimittamisella oli oma osansa. Toivoa sopii, ettei valinta ole ollut niin suuri pettymys, että ensi vuonna pitäisi taas erota. Ja onhan syksyllä edessä myös seurakuntavaalit, jolloin pääsee jälleen vaikuttamaan myös seurakunnan asioihin.

Kirkkokäsikirjan mukaisesti tämä Uudenvuoden aatto muistuttaa meitä siitä, että meidän aikamme on Jumalan kädessä. Kukaan meistä ei tiedä, kuinka paljon meille on annettu elämän päiviä. Ja milloin taivaallinen Isämme kutsuu meidät pois tästä ajasta.

Saarnaajan kirja kuvaa, että kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla. Aika on syntyä ja aika kuolla, aika on istuttaa ja aika repiä maasta, aika surmata ja aika parantaa, aika on purkaa ja aika rakentaa, aika itkeä ja aika nauraa…

Tai niin kuin päivän epistola sen sanoo: ihminen on kuin ruoho, ihmisen kauneus kuin kedon kukka. Ruoho kuivuu, kukka lakastuu, mutta Herran sana pysyy iäti.

Siksi on hyvä muistaa, miksi olemme elämän saaneet: aikamme on annettu meille käytettäväksi lähimmäistemme parhaaksi, että auttaisimme ja palvelisimme toinen toistamme.

Rukoilemme: Ikuinen Jumala, me kiitämme sinua kaikesta, mitä kuluneena vuonna olet meille antanut. Anna anteeksi se paha, mihin olemme tietoisesti tai tietämättämme syyllistyneet. Vapauta meidät uuteen alkuun – nyt vuoden vaihtuessa, ja joka päivä, joka hetki. Kuule meitä Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme kautta. Aamen.

Sisällissodan muistovuosi

Tuskin on Suomi 100 laantunut, kun on ryhdytty pohtimaan sisällissodan muistamista. Vuonna 2018 sitä tulee kuluneeksi 100 vuotta. Kirkkohallitus ja valtioneuvoston kanslia koordinoivat muistovuoden viettoa. Yleiskirjeessä seurakuntia kehotetaan huomioimaan sisällissodan raskaat tapahtumat, viettämällä muistojumalanpalvelus sunnuntaina 11.3.2018. Näin tapahtunee myös Iitin seurakunnassa.

Koska paikkakunnalla on pitkät perinteet talvisodan päättymisen muistamisessa, aina maaliskuun 13. päivänä, haastan nyt Iitin kuntaa ja kansalaisjärjestöjä liittymään näihin valtioneuvoston ja kirkkohallituksen ohjeistuksiin, sekä yhteiseen suunnitteluun. Voisimmeko toteuttaa muistopäivän tänä vuonna 11.3. niin, että siinä korostuu sovinnon teema sekä sisällissodan että talvisodan päättymisen näkökulmasta?

”Muistovuoden vietossa on hyvä etsiä sellaisia näkökulmia, joiden kautta voidaan paitsi ymmärtää menneisyyttä myös rakentaa tulevaisuutta. Vakiintuneitten merkkipäivien ja -tapahtumien ohella seurakunnissa voidaan kokoontua muistamaan menneisyyden vaiheita myös uusin muodoin.”

Voisiko tästä olla esimerkkinä ensi maaliskuun muistojumalanpalvelus ja siihen liittyvä mahdollinen muu ohjelma?  Kahden vuoden kuluttua voisimme puolestaan panostaa enemmän talvisodan päättymisen muistamiseen, kun siitä tulee kuluneeksi 80 vuotta?

Strategiatyöskentely

Kokoonnuimme viime tiistaina työntekijöiden ja luottamushenkilöiden kanssa järjestyksessä toiseen yhteiseen strategiatyöskentelyyn. Mukana olivat naapurista suurten seurakuntayhtymien avainhenkilöt: Kouvolasta lääninrovasti Keijo Gärdström ja Lahdesta veljeni, yhteisen kirkkoneuvoston puheenjohtaja Heikki Pelkonen. Mietimme illan aikana seurakuntayhtymän etuja ja haittoja. Sekä sitä, miten voisimme keventää itsenäisenä seurakuntana turhaa hallinnointia.

Seurakuntayhtymän haitoiksi todettiin seuraavat asiat: Päätöksenteko hajaantuu, suuri organisaation on jäykkä, tiedonkulku on haasteellisempaa, kaikkia työtovereita ei tunneta ja resurssien jakamiseen täytyy etsiä oikeudenmukainen malli. Hyötyjä taas ovat seuraavat: Yhtymässä yksittäinen seurakunta ei ole niin haavoittuvainen, siellä on erityisosaamista (erityisvirkoja), yhtymä on taloudellisesti vakaampi, kaikkea ei tarvitse tehdä joka seurakunnassa ja seurakunta voi paremmin keskittyä perustehtäväänsä, kun tukitoimia hoidetaan yhteisesti.

Ajattelen, että alle 6000 jäsenen seurakunnassa, missä työntekijöitä on 19, ei kannata hukata voimavaroja monimutkaisten prosessien pyörittämiseen. Kuten eräs luottamushenkilö sen hyvin sanoi: sisällöt ovat rakenteita tärkeämpiä. Meidän kaltaisessa seurakunnassa mahdollisuudet hallinnon keventämiseen ovat nähdäkseni seuraavat: 1) Työtä säätelevien asiakirjoja vähennetään ja päivitetään yksinkertaisemmiksi, 2) johtokunnat muutetaan toiminnallisemmiksi tiimeiksi ja 3) väliesimiesportaan toimintaa selkeytetään.

Illan esitykset saivat aikaan sekä positiivisia että negatiivia reaktioita. Keskustelussa mentiin välillä syvälle iittiläiseen historiaan, ja yritettiin löytää sieltä eväitä tähän päivään. Esityksen kaksi ulottuvuutta olin ajatellut ikään kuin toistensa vaihtoehdoiksi. Nykyisellä toimintamallilla pärjäämme huonosti, jos sitten ollenkaan. Seurakunnan toimintaan on löydyttävä luonnollisesti lisää resursseja, sillä toiminnan hallittu alasajo ei voi olla seurakuntatyön tarkoitus.

Seurakunnalla on tärkeä tehtävä, josta on pidettävä huolta ja jota on kehitettävä. Kun resurssit pienenevät jollakin aikavälillä seurakunnassamme on valittava joko seurakuntayhtymään liittyminen tai sitten paikallisten rakenteiden virtaviivaistaminen. Mieluummin kuin bankrotti ja kirkkohallituksen toimeenpanemat pakkotoimet.

Iitin eläkeliiton Suomi 100 -juhlassa

Arvoisa juhlaväki, hyvät eläkeliiton jäsenet ja ystävät. Ensinnäkin haluan onnitella teitä tänään maamme itsenäistymisen juhlavuotena siitä työstä, jota te, arvoisat eläkeläiset, olette maamme hyväksi tehneet. Ja kiittää kaikista niistä toimista, joiden avulla maamme on säilynyt hyvänä maana asua ja elää...  

Minulla on etuoikeus tuoda tähän juhlaanne seurakunnan tervehdys ja haluan tarjota tässä sitä parasta, mitä vain seurakunnalla on annettavana, nimittäin kultajyviä ja aarrearkun antimia pyhästä Jumalan sanasta. Nämä seuraavat sanat Jeesus sanoo Matteuksen evankeliumi katkelmassa, joka on annettu kirkkokäsikirjassa itsenäisyyspäivälle.

"Te tiedätte, että hallitsijat ovat kansojensa herroja ja maan mahtavat pitävät kansoja valtansa alla. Niin ei saa olla teidän keskuudessanne. Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon toisten orja.”

Kristityn tunnistaa siitä, että hänellä on palvelijan mieli. Hän haluaa toimia toisten parhaaksi ja auttaa muita. Kun ajattelemme maamme menneitä vaiheita, esiin nousee meitä edeltäneiden sukupolvien työ, mukaan lukien ne ihmiset, jotka tekivät kalliin palveluksen maamme sotien vuosina. Ja kuitenkin: vain kertomuksista olemme kuulleet, millaista oli, kun maamme itsenäistyi vuonna 1917, ja miten samalla kansakuntamme jakautui raskaalla tavalla kahtia. Miten 30-luvulla kärsittiin katovuosista ja puutteesta, ja lopulta ajauduttiin maailmanpolitiikan pelinappulaksi ja toiseen maailmansotaan. Miten silloin astuttiin sotapalvelukseen joskus vapaaehtoisesti, mutta myös pakosta, kun kyseessä oli velvollisuus, joka oli hoidettava. Ja miten sotien jälkeen oli kaikki aloitettava alusta, ja tuosta jälleenrakennusajasta joillakin teistäkin on jo omia muistikuvia.

Oman perheeni historiaan liittyy isäni perheen evakkomatka Karjalan kannakselta, Räisälän pitäjästä, minne oma koti piti jättää kaksikin kertaa. Samaan aikaan äitini nautti Torniossa saksalaisten sotilaiden antamista kompiaisista, karamelleista. Ja miten pian noista aseveljistä tuli vihollisia, jotka polttivat tarkoin Tornionjokilaakson rakennukset, mukaan lukien entisen kotiseurakuntani Pellon vanhan kirkkotuvan ja Turtolan suuren ristikirkon. Näin kaikki oli aloitettava alusta, työtä riitti, rahaa ei niinkään. Monenlaista olisi tarvittu, mutta kaikesta oli pulaa. Ja siellä länsirajalla, kun jopattiin taravaa Ruotsista, tullimieskin saattoi katsoa sivuun, kun todelliseen tarpeeseen haettiin ensiapua.

Kaikissa näissä vaiheissa ja tilanteissa nuo lukemani Jeesuksen sanat elettiin todeksi... "Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon toisten orja.”

Tätä palvelun mieltä monet suomalaiset ovat toteuttaneet erilaisissa elämänvaiheissa, ja maamme eri tilanteissa. Se on sitä tuntemattoman sotilaan Koskelan mielenlaatua, jossa ei kerskuta ja komennella, mutta kuullaan herkällä korvalla myös toisten tuntoja, ja pyritään täyttämään se velvollisuus, joka on saatu. Siihenhän perustuu omalta osaltaan maamme hyvinvointi ja jälleenrakennuksesta alkanut kehitys. Se hyvinvointi, josta me nuoremmat saamme kiittää myös teitä vanhempia.

Niin, hyvät juhlavieraat. Jotenkin ajattelen, että Jumalamme toimii salatulla tavalla, ja synnyttää uutta juuri siellä, missä kärsitään. Kärsimyksen ja alennuksen esimerkkinä on Vapahtajamme Jeesus Kristus. Hänen voittonsa perustuu siihen, että hän alensi itsensä ja suostui kärsimykseen ja kuolemaan.

Luulen, että itsekäs ylemmyydentunto on pysynyt kurissa meillä Suomessa vain historian raskaiden vaiheiden vuoksi. Voisiko olla niin, että juuri vaikeiden vaiheiden vuoksi maassamme on säilynyt pelko Jumalaakin kohtaan, ja kaipaus ja luottamus hänen johdatukseensa. Hän antaa ristin elämään ja hän voi keventää sen mukanaan tuomaa painoa. Tämän ymmärtäminen saa meidät laittamaan elämämme Jumalan varaan.

Näillä sanoilla tahdon toivottaa Iitin eläkeliiton paikallisyhdistykselle, kaikille sen jäsenille ja ystäville, riemullista ja siunattua juhlavuotta. Kaikkivaltias itse siunatkoon maatamme ja kansaamme!

Tänään tasataan

Tänään tasauspäivänä auringon valo jakaantuu maapallolla tasan, riippumatta siitä missäpäin asuu. Muina päivinä eteläinen tai pohjoinen pallonpuolisko on etulyöntiasemassa, ja pian Lapissakin ollaan taas kaamoksen keskellä. Tosin siellä eläneet tietävät, ettei se ole ahdistavaa, ja että ”pimeys ole pimeää”, kun lumi, tähdet ja revontulet luovat ihan toisenlaisia sävyjä.

Mutta Suomen Lähetysseuran tasauspäivän tempaus muistuttaa siitä, että hyvinvointi ja rikkaudet eivät jakaudu maapallolla koskaan tasan. Tämän vuoden kampanjassa huomautetaan siitä, miten maailmassamme monet naiset elävät ilman vaikutusmahdollisuuksia, ilman omaa ääntä. Meillä Suomen kirkossa johtopaikat ovat jakautuneet epätasaisesti, mutta monen kehitysmaan naisen osa on vielä kovempi.

”Naiset ja lapset ovat usein konfliktien suurimpia kärsijöitä. Heihin kohdistuu erityisiä uhkia, kuten seksuaalista väkivaltaa. Silti naiset pääsevät vain harvoin osallistumaan rauhanrakennukseen ja yhteiskunnalliseen päätöksentekoon.”

On ihan selvää, että myös naisilla on paljon annettavaa yhteisöillemme, niin seurakunnille, kuin rauhan ja sovinnon työhön laajemminkin. Kun myös naiset osallistuvat rauhanprosesseihin, on tutkitusti todennäköisempää, että saavutettu rauhansopimus myös kestää.

Tasaus-päivän keräyksellä Suomen Lähetysseura tukee naisten koulutusta, verkostoitumista, taloudellista itsenäisyyttä ja osallistumista rauhantyöhön. Kun ajanlaskun alussa miehet päättivät lähes kaikesta, Jeesus puuttui asiaan, nostamalla syrjityt keskeiselle paikalle. Hän suhtautui heihin arvostavasti, ja hänen ystäväjoukkoonsa kuului myös monia naisia.

Olisikin tärkeää, että naisten rooli yhteiskunnallisena toimijana vahvistuu. Tätä työtä voi tukea esim. osallistumalla Suomen Lähetysseuran Tasauspäivän kampanjaan.

Saarna virkaanasettamisessa

Yksi viimeisimmistä työtehtävistäni Pellon pappina viime kevättalvella oli käynti vanhan, sairaan, uskovaisen mummon luona. Olin ajanut eräälle syrjäkylälle, 50 kilometrin päähän, kinkerien pitoon. Eräs kinkerivieras oli ottanut naapurinsa asian tosissaan, ja pyysi minua käymään tämän mummon luona vielä kinkerien jälkeen, myöhään illalla.

Olin väsynyt päivän töistä, mutten voinut kieltäytyä. Menimme vanhuksen kotiin ja hän ilahtui, vaikka olikin jo aika huonossa kunnossa. Lauloimme virren, siunasin mummon Herran siunauksella, ja hän kysyi, saisiko hänkin uskoa syntinsä anteeksi. Julistin hänelle synninpäästön Jeesuksen nimessä ja veressä, niin kuin hänen uskonsuunnassaan ja tuolla seudulla on aina ollut tapana. Sitten hyvästelimme toisemme, ja lähdin ajelemaan talvista tietä kotia kohti.

Niin, toivoisin, että siunaaminen voisi olla viimeinen tekoni pappina.  Tähän apostoli Paavali kehottaa kristittyjä Roomalaiskirjeen 12. luvussa: ”Siunatkaa, älkääkä kirotko!” Siunaamista tarkoittava sana Uuden testamentin alkukielellä, kreikaksi, on eu-logeo. Sehän tarkoittaa tarkalleen ottaen hyvän puhumista. Siksi on kysyttävä, että puhummeko toisillemme hyviä sanoja, kuten Raamattu kehottaa?

Tämän päivän evankeliumi Matteuksen 25. luvusta on vaikea raamatunkohta selitettäväksi. Jeesuksen esimerkissä isäntä tuntuu kohtuuttoman kovasydämiseltä, heittäessään lahjattoman palvelijan ulos pimeyteen.

Ajattelen tämä raamatunkohdan puhuvan tämän pyhäpäivän aiheesta, nimittäin uskollisuudesta Jumalan lahjojen hoitamisessa. Meitä rohkaistaan sellaiseen uskaliaisuuteen, josta tämän ajan pörssimeklarit tunnetaan, kun he laittavat omaisuuden kiertämään ja tuottamaan. Jos kerran rahamiehet uskaltavat yrittää, niin miksi sitten emme mekin, kristityt, Jumalan lahjojen haltijat! Emmehän ainakaan kätke tai pimitä näitä lahjoja vain itsellämme!

Uskollisuus näkyy usein pienissä asioissa. Kyllä kai yhdenkin talentin palvelija olisi voinut laittaa rahansa tuottamaan? Vastaavasti, jos meitä arvioidaan kriittisesti, kyllä kai pienet perusasiat on oltava kunnossa. Että olemme rehellisiä, emme puhu toisista pahaa, ja haluamme auttaa toisia siinä missä voimme.

Ollessaan vangittuna Paavali kirjoitti Efeson kristityille seuraavat sanat: ”Kehotan teitä siis elämään saamanne kutsun arvoisesti, aina nöyrinä, lempeinä ja kärsivällisinä. Auttakoon rakkaus teitä tulemaan toimeen keskenänne. Pyrkikää rauhan sitein säilyttämään Hengen luoma ykseys… Luopukaa valheesta ja puhukaa toinen toisellenne totta, sillä me olemme saman ruumiin jäseniä.”

Kun puhuin siunauksesta, on hyvä huomata, että siunaaviin ja rakkaudellisiin sanoihin sisältyy myös totuus. Ei siunaus ja rakkaus ole vain jonkinlaista vaaleanpunaista pumpulihöttöä, tai ainakaan mitään vääryyksien piilottelua. Tästä Juha Tapiokin laulaa laulussaan: ”Minä uskon rakkauteen, joka suoraan kohti käy. Suorin katsein lähestyy. Joka näyttää totuuden, sielläkin missä sitä ei, oikein tahtois hyväksyy.”

Niin. Ajattelen, että siunaamisen pitäisi tulla yhä yleisemmäksi asiaksi seurakuntatyössä. Olen huomannut, miten Iitissäkin papin aikaa kuluu paljon kehällisten asioiden pyörittämiseen.

Tarvittaisiinkohan seurakunnissamme jonkinlaiset norminpurkutalkoot, niin että voisimme enemmän irtaantua lähimmäisten luo? Jakamaan siunausta, joka tulee taivaalliselta Isältämme? Sillä kohtaamisessa, hyvän olon, hyvän mielen ja hyvien sanojen jakamisessa, Jumalan rakkauskin tulee todelliseksi.

Siksi toivoisin, että viimeinen työtehtäväni pappina ei olisi vaikkapa kirkkovaltuuston kokouksessa briljeeraaminen, vaan yksittäisen ihmisen kohtaaminen ja sen mukanaan tuoma siunaus.

Onnistuvatko seurakunnan työntekijät tässä, siihen voivat vaikuttaa paljon myös seurakunnan luottamushenkilöt. Löytyykö luottamuksen ilmapiiriä ja kannustetaanko työhön ja kohtaamiseen? Uskotaanko työntekijöiden vilpittömyyteen ja hyvään tahtoon?

Iitin kirkkovaltuusto oli uutta kirkkoherraa valitessaan laittanut yhdeksi valintakriteeriksi kyvyn kehittää maallikkotoimintaa seurakunnassamme. Muutaman kuukauden työkokemuksen perusteella tehtävä tuntuu haastavalta. Siksi heitän haasteen nyt myös takaisin päin: Kulttuurin muutokseen tarvitaan meitä kaikkia. Tarvitaan yhdessä tekemisen meininkiä, teitä tärkeitä yhteistyökumppaneita, ja sitä, että myös luottamushenkilöt ja seurakuntalaiset toimivat asian edistämiseksi. Kutsuen toisia mukaan kirkkoon, seurakunnan toimintaan ja lähtien itsekin mukaan.

Niin, tämän sunnuntain aiheena on Uskollisuus Jumalan lahjojen hoitamisessa. Meille on uskottu seurakunnassa valtavan hienoja Jumalan lahjoja. Niistä mainitsin jo ripin ja synninpäästön, sitten on ehtoollisen ja kasteen sakramentit, unohtamatta seurustelun sakramenttia. Meillä on Raamatun sana ja rukous. Sekä Jumalan perheväen seurakuntayhteys.

Näitä me ihmiset tarvitsemme. Ja näitä meidänkin seurakuntamme tarvitsee. Ja näiden aarteiden hoitamiseen ja uskollisuuteen meitä jokaista myös tänään kutsutaan. Aamen.