Raili-kanttorin läksiäiset

Tänään loppiaisena vietimme pitkäaikaisen kanttorimme Railin läksiäisiä, kun hänet on valittu kanttoriksi Kemijärvelle. Messussa saimme vielä iloita Railin ammattitaidosta ja musiikin lahjasta, kun kaikkiaan kolme kuoroa oli mukana messun toteutuksessa. Lausuimme lopuksi kiitoksen Railin työpanoksesta; 35 vuoden ajan täällä Pellon seurakunnassa musiikkityötä on hoidettu hienolla tavalla!

Loppiainen valon juhlana oli oikeastaan aika hyvä päivä viettää tätäkin juhlaa. Erään työjakson päätöksen lisäksi oli kyse jouluajan loppumisesta. Surullisten tunteiden, ja maailman pimeydenkin keskellä, Kristus-valo loistaa ja antaa toivoa. Nytkin, tämänkin vuoden alkaessa, kun monenlaiset varjot ovat yrittäneet peittää iloa ja vuodenvaihteen juhlaa.

Loppiainen on ollut vanhastaan joulujuhla. Saamme kuulla itämaan tietäjien vierailusta Betlehemissä, mikä merkitsi uutta alkua: myös vieraille kansoille Jeesus oli tullut pelastajaksi, ei vain juutalaisille.  Näin loppiainen on siis eräänlainen lähetyspyhä. Kolmasosa maailman väestöstä ei nimittäin ole kuullut evankeliumia Jeesuksesta. Ja kyllä kai kaikki ihmiset ovat oikeutettua tähän hyvään sanomaan. Sanomaan, jonka ytimessä sovitus ja pelastus. Näin evankeliumi koskettaa ihmistä hänen arkisessa elämässään, vaikeuksienkin keskellä, ristiriidoissa ja ahdistuksissa.

Loppiaisen sanoman perusteella meillekin on annettu valo. Jeesus on tullut maailman valoksi, ja kuten hän itse sanoo: joka häntä seuraa, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo.

Jumalan ainoasyntyinen poika, syntyi lupausten mukaan juutalaiseen perheeseen, Daavidin sukuun. Messias, eli voideltu kuningas, ei kuitenkaan tullut tähän maailmaan kultalusikka suussa, vaan hän syntyi Betlehemin seimeen. Siitäkin ennustukset jo kertoivat: Betlehem ei suinkaan ollut vähäisin heimonsa valtiaista. Ja niin pienestä syrjäisestä kylästä, valtakunnan pienestä kolkasta tuli kuningas, jota muutkin kansat ja kuninkaat tulivat kumartamaan.

Tämä kaikki kääntää inhimilliset valta-asetelmat päälaelleen. Julma Herodes jää toiseksi. Hän ei ansaitse viisaiden kunnioitusta. Ja pieni, voimaton ihmislapsi nostetaan hallitsijan paikalle. Hänen kaltaista meidän tulee palvoa, huomioida ja rakastaa.

Tämä antaa suunnan myös kristilliselle rakkaudelle: Eli Jeesuksen me kohtaamme jokaisessa pienessä ihmislapsessa. Jokaisessa, joka on joutunut maailmanpolitiikan myllerrykseen, jonka perhetilanne ei välttämättä ole toisten silmissä hyväksyttävä. Jokaisessa, joka joutuu heti elämänsä alussa pakolaiseksi jne.

Ja tällöin kysytään, onko meillä tuoda tälle Jeesus-lapselle kalliita lahjoja, joita idän viisaatkin toivat? Kullan, suitsukkeen ja mirhan voidaan nähdä kuvaavan monia eri puolia Jeesuksen asemassa ja elämänkohtaloissa. Ne olivat lahjoja, joita annettiin kuninkaille ja joilla voideltiin myös ruumiita, kuoleman jälkeen. Merkittävää lienee kuitenkin noiden aineiden arvo; ne olivat kalliita lahjoja, parasta mitä saattoi tuoda.

Siinä lienee opastusta myös meidän kristilliseen vaellukseemme; että antaisimme omastamme sen mitä voimme. Parasta mitä meillä on, eli rakkautemme kokonaan. Sen rakkauden, jonka olemme saaneet itse osaksemme Jumalalta.

Pieni joulusaarna

Rakkaat kristityt. Tänään on jouluaatto, on suuren juhlan aika. Käymme Vapahtajamme syntymäjuhlaan tässä yhteisessä aattohartaudessa. On mukavaa tulla yhteen, nähdä läheisiä ja muistaa joulutervehdyksin toisiamme.

Joulun sanoma kertookin meille rakkauden tulemisesta keskuuteemme. Jumala ainoa poika syntyi ihmiseksi, että me voisimme saada synnit anteeksi ja päästä taivaaseen. Häneen uskoen meidän ei tarvitse pelätä mitään pahaa. Usko antaa rohkeuden elää tätä elämää vapaasti ja iloisin sydämin.

Jouluyössä, joulun kertomuksessa on jotakin taianomaista, jotakin rauhoittavaa, jotakin, joka pysäyttää kaiken tohinan, kaiken joulutouhuamisenkin keskeltä. Siinä on jotakin lapsekasta, lapsenomaista, jotakin mikä puhuttelee kaiken ikäisiä. Varmasti siinä on myös jotakin sellaista, mistä meidän aikuistenkin tulisi ottaa opiksemme. Asettihan Kristus juuri lapsen uskon esikuvaksi. Ja tässä jouluevankeliumissa pieni ja voimaton lapsi nostetaan kuninkaan ja hallitsijan paikalle.

Kuluneena syksynä olemme soittaneet Suomen kirkoissa Aleppon kirkkoja. Olemme muistaneet tuon Jeesuksen syntymäseudun inhimillistä katastrofia, niitä lapsia, jotka ovat jääneet sodan jalkoihin. Ja nyt joulun alla olemme laulaneet joululauluja kehitysmaiden unohdettujen lasten hyväksi. Afrikassakin on paljon lapsia, jotka tarvitsevat rikkaampien ihmisten apua. Monenlaista tukea, että elämä lähtisi hyville raiteille.

Tämä kaikki kertoo meille ihmiskunnan syntisyydestä, siitä pahuudesta, johon me jokainen olemme syyllisiä. Joulun sanoa kutsuukin meitä parannukseen, ja uuteen elämään. Miten voisimme toimia, että kärsimys lientyisi? Osaammeko auttaa, ja antaa näin vallan voimattomille ihmisille. Ja myös voimattomalle kuninkaalle. Hänelle, joka ei ota valtaa itselleen tämän maailman sotakoneistojen avulla, eikä vaadi itselleen mitään? – Ei mitään muuta kuin sydämemme, meidät itsemme, ja meidän elämämme.

Jeesus tuli maailmaan, että hän voisi ottaa vastaan meidän syntimme, ja antaa meille vastalahjaksi syntien anteeksiantamuksen, elämän uudistuksen ja Pyhän Hengen voiman. Ja näin uskossa kaikki onkin suurta joululahjaa. Ilman omia ansioita saamme käydä Jumalan yhteyteen, elää hänen voimastaan ja jäädä kuin lapsen asemaan: Vastaanottajaksi ja saajaksi.

Joulun sanoma kertoo meille totuuden siitä, että Jumala on tullut kansansa avuksi. Jeesuksessa emme saaneet ainoastaan kuningasta keskellemme, vaan Jumala itse tuli luoksemme, pelastamaan maailman. Tänä aikana tuntuu, että ihmiset edelleen odottavat tuollaista pelastajaa ja auttajaa. Monen mielestä maamme on jakautunut kahtia, ihmisten mielipiteet ovat kuin äärilaidoista, ja on vaikea nähdä minkäänlaista hyvää yhteishenkeä suomalaistenkaan keskuudessa.

Jeesus voi kuitenkin korjata sen, mikä on mennyt rikki. Hän voi yhdistää sen, mikä on hajonnut. Siitähän enkelitkin lauloivat ja paimenet todistivat. Vapahtaja oli todella syntynyt ja kaikki oli niin kuin paimenillekin ilmoitettiin. Jeesuksen voima perustuukin hänen pienuuteensa, voimattomuuteen, eikä hän haasta riitaan tai sotiin. Niin kuin me ihmiset usein teemme. Ja niin kuin maallisilla hallitsijoilla usein käy.

Niin, toivon, että joulu saisi olla jokaisessa kodissa ja jokaisessa perheessä hyvää ja rauhallista aikaa. Että Jumalan rauha saisi hallita sydämiämme ja voisimme elää todeksi joulun ilosanoman. Sillä meille on todella syntynyt Vapahtaja, Hän on Kristus, hän on meidän Herramme. Ja luvannut aina olla kanssamme. Aamen.

Virheistä oppii (tai Jumala voi siunata virheetkin)

Kirkkoherranvirastosta laitettiin juhlakutsut kaikille seurakuntamme 70-vuotiaille. Kirjeessä oli pahoja virheitä; ensinnäkin juhlakalujen syntymävuosi oli väärä ja juhlapäivämääräkin oli virheellinen. Kanslisti joutui töihin, soittamaan kaikki kutsutut läpi. Tämä merkitsikin ennätyksellistä väestöryntäystä juhlille, kun kaikki päättivätkin ilmoittautua mukaan, samalla kun kerran ”seurakunnasta” soitettiin. Ja olihan meillä mukavaa yhdessä, nyt viime maanantaina!

Tapaus oli jälleen hyvä muistutus siitä, miten Jumala voi toimia aivan eri tavalla, kuin me ihmiset ajattelemme. Tokihan virheitä pitäisi välttää ja niistä pitäisi oppia. Mutta joskus Jumala voi käyttää meitä aivan eri tavalla, kuin odotamme. Isäni kutsuu tätä Jumalan huumorintajuksi. Oletko sinä joskus kokenut jotakin vastaavaa?

Vajavaisuuksista ja virheistä huolimatta heprealaiskirje kehottaa meitä: ”Älkää siis heittäkö pois rohkeuttanne, sillä se palkitaan kerran runsaasti. Kestävyys on teille tarpeen, jotta pystyisitte täyttämään Jumalan tahdon ja siten saisitte omaksenne sen, minkä hän on luvannut.” (10:35-36)

Kun ihminen masentuu tai uupuu elämän vastoinkäymisissä, hän kokee, ettei kannata yrittää mitään. Virheet ja vastoinkäymiset ovat kasvaneet mielessä suuremmiksi kuin ne ovatkaan. Siihen ei tarvita kuin yksi epäonnistunut sanavalinta lähimmäiseltä, niin uupunut putoaa kuin montun pohjalle. Siksi voi olla hyvä pohtia sitä, miten puhumme toiselle, tai miten suhtaudumme toisiin ihmisiin.

Raamattu kehottaa meitä voimistamaan uupuneita käsiä, vahvistamaan horjuvia polvia. ”Sanokaa niille, jotka sydämessään hätäilevät: Olkaa lujat, älkää pelätkö. Tässä on teidän Jumalanne.” (Jes. 35:4) Tällaista apua tarvitsevat erityisesti ne, jotka ovat epäonnistuneet elämässään, tai joissakin pyrkimyksissään.

Virheet ovat jotakin muuta, kuin tarkoituksellinen vilunki, epärehellisyys. Jumala voi siunata virheet, ja virheistä voi oppia. Sen sijaan tarkoituksellista epärehellisyyttä Jumala ei siunaa, vaan siitä hän asettaa vastuuseen, viimeistään viimeisellä tuomiolla. Tästähän muistuttaa myös ensi sunnuntain teema: ”Kuninkaasi tulee kunniassa”. Jos tuomio tai paljastuminen tapahtuu kuitenkin aikaisemmin, tai ihmisen omatunto kolkuttaa, asianosaisella on vielä toivoa. Silloin voi ottaa opiksi, niin kuin tahattomista virheistäkin. Ja voimme saada anteeksi.

Einikin tulee, oletko valmis?

Muutama vuosikymmen sitten herätyskristillisissä piireissä tuli tavaksi esittää kysymystä: Jeesus tulee, oletko valmis? Kysymys muistuttaa tuomiosunnuntain teemasta: kerran aika täällä päättyy, ja astumme Jumalan kaikkinäkevän katseen alle, Kristuksen tuomioistuimen eteen. Kristitylle tuo hetki ei ole vain pelottava, vaan siihen liittyy myös toivo, että kaikki muuttuu hyväksi. Kaikki synti, kaikki vajavaisuus, myös omat rikkomukset pyyhitään pois, ja Jumalan armo, anteeksiantamus ja oikeudenmukaisuus asetetaan voimaan.

Olisikin toivottavaa, ettei tuomiosunnuntai, ajan päättyminen, tai oma kuolema olisi vain ahdistava asia. Toki pyhä pelko on hyväksi. Mutta näihinkin tosiasioihin kristillinen usko antaa toivon näkökulman. Siitä kertoo kai myös se Kristus Kaikkivaltias –ikoni, joka vaihtaa taas omistajaa tuomiosunnuntain jumalanpalveluksessa. Kukahan sen nyt saa, Havelan Eilan ja Raimon jälkeen, seuraavaksi vuodeksi?

Ensimmäisenä adventtisunnuntaina, Tuomiosunnuntain jälkeen, alkaa nimittäin uusi kirkkovuosi. Samalla aloitamme joulun odotuksen. Kauneimpien joululaulujen myötä viritellään mieliä joulun tunnelmaan, ja samalla saamme antaa oman lahjamme maailman puutteenalaisille näissä Suomen Lähetysseuran laulutilaisuuksissa. Toivomme, että iankaikkisuuden toivo ja joulun ilo saisi tavoittaa yhä uusia ihmisiä, niin täällä meidän paikkakunnalla, kuin kaukana lähetyskentilläkin.

Joululaulukauden polkaisee käyntiin aivan erityisen hieno tilaisuus, kun Orajärveltä kotoisin oleva, mainetta niittänyt Eini pitää oman joulukonserttinsa Pellon kirkossa. Näin Eini orkestereineen haluaa olla luomassa joulun tunnelmaa ja rauhaa, ja antaa oman lahjansa. Lähdethän siis mukaan konserttiin! Voit ostaa lipun etukäteen, ja halutessasi vaikka ystävälle, pikkujoululahjaksi!

Tuomiosunnuntain, adventin ajan ja joulun sanoma kiteytyykin yllättävän samanoloisesti tuohon muutama vuosikymmen sitten lanseerattuun sloganiin: Jeesus tulee, oletko valmis? Tuomiosunnuntain kuningas saapuukin jouluna luoksemme pienenä lapsena. Suureellinen, pelottava sanoma muuttuukin ihmisläheiseksi ja koskettaa henkilökohtaisesti. Näin Jumala lähestyy meitä vastakohdissa. Kaikkivaltias Herra onkin pieni ja voimaton lapsi, joka syntyi Betlehemin seimeen. Miten me suhtaudumme Häneen?

Tämän sanoman tutkiminen ja ymmärtäminen saa kristityn liikkeelle, iloitsemaan ja jakamaan iloa myös toisille. Siunausta tulevaan adventin aikaan!

Kuolemasta elämään - saarna Pyhäinpäivän jälkeen

Niin, eilen saimme viettää pyhäinpäivää, joka tulee lähelle myös tätä tämän päivän aihetta ”Kuolemasta elämään”. Ajattelemme kuolleita, myös edesmenneitä rakkaita, ja mietimme, mikä heidän osansa on, kun he jo ovat jättäneet tämän ajan. Moni kävikin eilen sytyttämässä kynttilän läheisen haudalle, taio muualle haudattujen muistomerkille. Ja moni osallistui kirkkotilaisuuksiin, jossa luettiin kaikkien vuoden aikana kuolleiden nimet.

Kristillinen usko antaa toivon myös kuoleman äärellä. Kun usko on vahva, meidän ei tarvitse pelätä kuolemaakaan. Vaan saamme tarttua iankaikkisen elämän toivoon. Näinhän tapahtuu kristillisessä hautaansiunaamisessa. Jumalan sanalla lohdutetaan niitä, jotka ovat menettäneet läheisen. Ja rukoillaan myös heidän puolestaan.

Vainajan puolesta rukoilemiseen taas suhtaudutaan eri kirkkokunnissa eri tavoin. Katoliset kristityt suhtautuvat siihen ehkä kaikkein myönteisimmin. Ovathan he opettaneet myös kiirastulioppia, ja taustalla on myös ne hyvitystyöt, joita katolinen kirkko on kehottanut harjoittamaan edesmenneiden puolesta. Niin, että heidän aikansa kiirastulessa lyhenisi. No uskonpuhdistajamme ei katsonut hyvällä tällaisia ihmisten toimittamia hyvitystöitä tai aneita, vaan kehotti kokonaan turvautumaan Jumalan armoon. Mutta kyllä mekin lausumme rukouksen kuolleen puolesta, ainakin hautaan siunaamisen yhteydessä, sekä kiitosjumalanpalveluksessa ja pyhäinpäivänä. Kaikkein kriittisimmin tällaiseen suhtautuvat ehkä reformoidut kristityt, joille tällainen rukoileminenkaan ei ole mahdollista.

Mutta olivat tapamme sitten minkälaisia tahansa, kyllä usko kuitenkin yhdistää meitä kristittyjä. Nimittäin usko ylösnousemukseen ja Jumalan armoon. Ja siksi ajatuksemme voivat olla toivon täyttämiä, myös kuoleman äärellä. Niin kuin eilisessä lehdessä kerrottiin sairaalapapista, jolle kuolema ei suinkaan ollut vain ahdistava vihollinen. Se antaa myös muistutuksen siitä, miten arvokasta elämä on. Ja miten kuolema voi olla myös se tervetullut vieras, joka päättää tämän elämän vaivat ja kivut. Ja eikö kuolema ole Jeesukseen uskovalle kuitenkin vain portti uuteen ja parempaan, näin haluamme ja saamme uskoa.

No tässä tämän päivän evankeliumissa (Matt. 9:18-26) mennään hieman eri raiteille, kuin tässä meidän arkisessa ylösnousemusajattelussa. Kyse on nimittäin Jeesuksen tekemistä ihmeteoista, jotka hän teki Mattauksen evankeliumin mukaan. Lyhyeen evankeliumikatkelmaan Matteus on saanut sovitettua, jopa kaksi ihmetekoa, toisen sinne matkan varrelle, kun Jeesus paransi verenvuotoa sairastavan naisen, ja toisen sitten sinne perille, kun hän paransi, tai herätti kuolleista, synogogan esimiehen tyttären. Sitä ei sanota varmaksi, että oliko tyttö todella kuollut. Tähän viittaisi käynnissä olevat hautajaisjärjestelyt, kun taas Jeesus kieltää tämän.

Niin, olisiko niin, että Jeesuksen silmissä asiat näyttäytyvät toisenlaisilta, kuin meidän, syntisten, rajallisten ja vajavaisten ihmisten silmissä? Olisiko niin, että mikä meille näyttää toivottomalta ja kuolleelta, onkin Jumalan silmissä vielä täynnä toivoa ja elämää. Voihan olla niin, että tällainen sama epäusko valtaa meidät myös tässä elämässä. Emme jaksa uskoa, että mikään muuttuisi paremmaksi, kun elämä on alkanut kiertää omaa tuhon kehää. Tai kun tylsistymme ja ahdistumme oman elämän vastoinkäymisistä, emme jaksa nähdä valoa tunnelin päässä.

Ja kuitenkin tuota valoa on. Ei liene sattumaa, että tällaiset kuolemankokemuksen kokeneet puhuvat juuri valosta, joka odottaa, jossakin etäämpänä. Jos vain jaksaisimme nähdä tämän toivon pilkahduksen myös täällä ajassa; toisten ja itsemmekin kohdalla.

Niin, hyvät ystävät. Meidät on kutsuttu kuolemasta elämän. Tämä kutsu on annettu meille jo kasteemme hetkessä ja se uudistetaan päivittäin. Se on aina voimassa, vaikka me se unohtaisimme tai paatuisimme omien syntiemme tähden.

Mutta mikä se elämä on, jota meille tarjotaan jopa iankaikkisuuteen saakka? Tämähän on uskonto- tai aatehistoriallisesti kovin monimutkainen asia, eikä meidän Raamattummekaan anna siihen aivan yksiselitteistä vastausta.

Teologi Risto Saarisen mukaan huono päämäärä, helvetti, on yllättävän samanlainen eri uskonnoissa, kun taas hyvät päämäärät, ja niihin johtavat tiet ovat kaikki omanlaisiaan. Me kristityt puhumme taivaasta, joka on toisaalta ikään kuin paikka, toisaalta taas olotila. Nykyään kun puhumme ylösnousemuksesta, lienee se kuitenkin enemmän uskoon sisältyvä määre, kuin suunta, jonne kuolleet olisivat menossa. Emme kai voi sanoa, että uskonnollinen taivas tai paratiisi olisi tuolla ylhäällä, ikään kuin tämän maailman määritteillä tavoitettavissa.

UT:n kirjoittajat kuvaavat taivasta todellisuudeksi, joka on täydellinen, mutta ihmiseltä perimmältään salattu. Taivas on kuin paikka tai tila, jossa kaikki on täydellistä. Taivaasta puuttuu kaikki paha, mitä täällä on, eli taivaassa ei ole kyyneliä, ei kuolemaa, ei murhetta tai vaivaa.

Siten on hyvä huomata, että taivasta kuvataan raamatussa myös aika-akselilla; se ei ole vielä läsnä, tai se on jo nyt läsnä uskon kautta. Ja se kuitenkin on varmaa, että taivaassa ollaan yhteydessä Jumalaan. Siellä saamme kerran olla todellisesti Isän luona.

Siksi kai saamme toivottaa toisillemme, uskonsisarille ja –veljille, elämän eri vaiheissa: Tervetuloa kuolemasta elämään!

Ulos juhlista?

Tämän päivän evankeliumia (ks. Mt 22:1-14) lukiessa, ensin tulee mieleen, että siinähän kuningas itse tekee virheen ja eräänlaisen kehäpäätelmän. Kun kutsutut eivät tulleet hääjuhlaan, hän haalii sinne kaikenlaisia ihmisiä, hyviä ja pahoja. Ja on sitten pahoillaan, kun mukana on myös sellainen yksilö, jolla ei ollut juhlapukua.

Mistä tässä vertauksessa siis oikeastaan on kyse? Mitä Jeesus haluaa meille tänään kertoa?

Nämä Jumalan valtakunnan vertaukset ovat aika isossa osassa evankeliumiemme kertomusperinteessä. Tämä sama kertomushan löytyy myös Luukkaan evankeliumista, vaikkakin hieman eri muodossa. Näin Jeesus muistuttaa ydinsanomastaan, joka sisälsi juuri kutsun: Kutsun parannukseen ja Jumalan valtakuntaan. Elämään Jumalan yhteydessä, sovinnon ja anteeksiantamuksen sanomasta. Jos Jeesuksen toiminnan alkuhetkeä tarkastelee, vanhimman evankeliumin, Markuksen mukaan, siellä Jeesus lausuu ensimmäisen saarnansa, ensimmäisen kutsunsa. Siellä kerrotaan, kun Johannes Kastaja oli vangittu, Jeesus julisti Jumalan evankeliumia, ja sanoi: "Aika on täyttynyt, Jumalan valtakunta on tullut lähelle. Kääntykää ja uskokaa hyvä sanoma!"

Tässä siis toisaalta valtakunta on jotakin, mikä tulee lähelle Jeesuksessa. Se ei vain ole jotakin, minne meidän pitäisi itse mennä. Tehtäväksemme jää vain jättää taakse se kaikki paha, mitä menneessä elämässä on ollut. Mutta tämähän voi olla juuri sitä, mikä monia kutsun saaneita voi mietityttää, tai mikä saa heidät pakenemaan kutsua. Eli että mitä minun elämästäni nyt jää vajaaksi, jos vastaan Jumalan kutsuun? Enkö enää saakaan elää niin kuin itse haluan? Tai enkö olekaan enää vapaa toteuttamaan mielihalujani?

Näinhän Jeesuksen vertauksessakin käy: Kuninkaan pojan häät eivät kiinnostaneet. Ja osa kutsutuista lähti kaupoilleen. Osa taas pelloilleen. Siis sekä huvit ja ilot, että työn vaivat ja arjen huolet saattavat tulla kutsun vastaamisen esteeksi. Usein kyseessä onkin juuri tällaiset materiaaliset ja maalliset asiat. Uskonpuhdistajammekin puhuu ensimmäisen käskyn selityksessä siitä, miten emme saisi pitää Jumalan rinnalla muita jumalia. Ja usein tämä epäjumala on raha tai mammona. Ja sitä se on sekä rikkaalle että köyhälle. Rikas haalii itselleen rahaa yhä enemmän ja enemmän, käy kauppaa ja miettii sijoituksia. Ja toivoo näin hyötyvänsä menestyksestään mahdollisimman paljon. Ja yöt miettii ja valvoo, miten saisi säilytettyä haalimansa omaisuuden hyvässä tallessa.

Köyhä taas miettii päivittäin, miten saisi haalittua itselleen tämän päivän tienestin, ruoan ja jokapäiväisen leivän. Ja siinä huolessaan hän laittaa lopulta toivonsa kokonaan tähän ulkoiseen, ja luottamus Jumalan huolenpitoon katoaa. Ja niin hänkin valvoo yönsä huolehtien ja miettien, miten saisi itselleen tarpeeksi rahaa turvatakseen seuraavan päivän.

Mutta palataanpa tähän alkuperäiseen ongelmaan, ensimmäiseen kysymykseen, jonka esitimme tämän päivän evankeliumin äärellä. Mitä Jeesus haluaa sanoa meille tällä vertauksella, jossa on ikään kuin kehällinen päätelmä tai tapahtumasarja? Kun monet ihmiset kieltäytyivät kutsusta, juhliin haalittiin monenlaista väkeä: niin hyviä kuin pahoja. Ja sitten kun eräältä juhlavieraalta puuttuikin juhla-asu, hänet sidottiin ja ulos juhlatalosta. Miksi näin?

Varmaan meidän on hyvä huomata, ettei ulosheitettyä miestä lueta hyvien tai pahojen joukkoon. Hänestä sanotaan vain, ettei hänellä ollut hääpukua. Tässä tulemme uskomme ydinvietin äärelle. Siihen, mitä usko meille lahjoittaa. Ja siihen, mitä meille kasteessa annetaan.

Katekismuksesta luemme, että Kasteen sakramentissa Jumala kutsuu jokaisen nimeltä omakseen. Tämä armo annetaan kaikille, myös lapsille. Kasteen arvo ei (siis) riipu meidän asenteestamme, sillä kaste ja usko ovat Jumalan teko meissä.

Kaste tekee meistä Kristuksen opetuslapsia ja kristillisen kirkon jäseniä. Vaikka olemme syntymästämme saakka ihmiskunnan yhteisen syyllisyyden alaisia, kasteessa meille annetaan kaikki anteeksi ja meidät puetaan Kristuksen puhtauteen. Pyhä Henki synnyttää meidät uudesti ja lahjoittaa meille uskon, jolla voimme tarttua kasteen lupauksiin.

Kasteessa alkanut uskonelämä ei siis tarvitse lisäksi jonkinlaisia inhimillisiä suorituksia tai ihmisen omaa erinomaisuutta. Meille kristityille Jumalan kutsu on esitetty jo kastehetkellä. Ja vaikka elämän tuoksinassa saatamme jättää kutsun käyttämättä ja vieraantua Jumalasta, kuitenkin tuo kutsu on aina voimassa. Näin paluutie Jumalan yhteyteen on aina avoinna.

Parhaiten koemme yhteyttä kolmiyhteiseen Jumalaan juuri seurakunnassa, sakramenttien äärellä ja Jumalan sanaa tutkiessamme. Siksi esimerkiksi ehtoollismessu on kuin esimakua siitä suuresta hääjuhlasta, johon meidät on kutsuttu taivaassa.

Näin uskonpuhdistajamme Martti Luther määritteli myös jumalanpalveluksen tarkoitusta. Lokakuun 5. päivänä 1544 hän vihki käyttöön ensimmäisen reformaation jumalanpalvelushuoneen, joka oli Torgaun linnakirkko. Ja vihkipuheessa hän sanoi, ja tämä on nyt oma suomennos, että "tämä uusi huone on sen vuoksi valmistettu, että täällä ei tapahtuisi mitään muuta, kuin että meidän rakas Herramme itse tällä puhuisi meille pyhän Sanansa kautta, ja me puolestamme puhuisimme hänelle rukouksen ja ylistyslaulujen kautta.”

Tähän ajatukseen on hyvä yhtyä myös nyt, kun me vietämme tätä tämänpäivän jumalanpalvelusjuhlaa 472 vuotta myöhemmin täällä Pellon/Turtolan kirkossa.

Saarna Hattulan kirkossa 11.9.2016

Hyvä kuulijani, muistatko missä olit päivälleen 15 vuotta sitten?

Itse olin käymässä Rovaniemellä, siis 100 km päässä kotoa, lähimmässä kaupungissa, mikä meille pellolaisille on normaali kauppamatka. Nyt en kuitenkaan ollut ostosmatkalla, vaan osallistumassa Lapin Pipliaseuran hallituksen kokoukseen Rovaniemen seurakuntakeskuksessa.

Kokouksen aluksi maamme pohjoisin kollega, Utsjoen kirkkoherra, kertoi hämmentäviä uutisia Yhdysvalloista. Siellä oli kuulemma sattunut jonkinlainen onnettomuus tai jotakin muuta, kun lentokone oli törmännyt New Yorkin keskustaan. Kotiinpäin ajellessa yritin kuunnella autoradion uutisista tarkempaa selontekoa. Mutta tapahtumien järkyttävä todellisuus avautui oikeastaan vasta kotona, TV-uutisten äärellä.

Tämä syykuun 11. on meille tuttu päivämäärä. ”Nine eleven” niin kuin se englanniksi kuuluu. Silloin, vuonna 2001, muslimiterroristit tekivät järkyttävät terroriteot, ja monien mieleen onkin piirtynyt kuva palavista ja romahtavista New Yorkin kaksoistorneista. Ja lentokoneista, jotka ohjattiin törmäämään niihin tarkoituksellisesti. Iskuja tuona kyseisenä päivänä tehtiin kaikkiaan neljä, ja niissä kuoli lähes 3000 ihmistä.

Nine Eleven; 9 – 11; nine one one; on Yhdysvalloissa myös yleinen hälytysnumero. Vähän niin kuin meillä 112. Ja tuo päivä merkitsi monelle todellakin tuskaa ja sanoinkuvaamatonta hätää. Monissa kommenteissa ja analyyseissä korostettiin, että näiden iskujen jälkeen maailma ei tulisi koskaan palaamaan ennalleen. Että nyt jotakin on peruuttamattomasti muuttunut. Ja kyllähän tämä on myös osoittautunut todeksi. Terrori-iskuja tehdään yhä lisääntyvässä määrin, nyt viimeksi vaikkapa Pariisissa, Brüsselissa ja Nizzassa.

Samaan aikaan ihmiset Syyriasta, Irakista ja Afganistanista pakenevat levottomia olosuhteita, juuri tämänkaltaista terroria, omista maistansa tänne meidän keskuuteemme. Ja sitäkin terroristijärjestöt käyttävät häikäilemättä hyväkseen. Irrallisuus ja juurettomuus aiheuttaa nuorissa radikalisoitumista ja luo taas uutta maaperää levottomuuksille ja tuholle.

Tänä vuonna tämä syyskuun 11. päivä sattuu tälle sunnuntaille, ja tarkemmin sanottuna kirkkovuodessamme on nyt 17. sunnuntai helluntaista. Päivän aiheena on ”Jeesus antaa elämän”. Tämä aihe muodostaa selvän vastakohdan sille kuolemankulttuurille, jota em. terroritekojen tekijät edustivat. Evankeliumikirjan johdanto sanoo, että ”tätä sunnuntaita on kutsuttu… pikku pääsiäiseksi tai syksyn pääsiäiseksi. Jeesus on voittanut ihmistä ja koko luomakuntaa uhkaavan kuoleman vallan. Siksi häneen uskovilla on toivo, joka kantaa yli kuoleman rajan.”

Se, että Jeesuksen sanotaan voittaneen ihmistä uhkaavan kuoleman vallan, ei ehkä aina vastaa arkikokemustamme. Maailmassa tapahtuu paljon pahaa, ihmisiä kuolee, terroritekoja tehdään edelleen ja jokainen meistä vääjäämättä myös vanhenee. Tulee monenlaista remppaa ja sairautta. Ja kerran jokaisesta meistä aika jättää. Miten siis tulisi ymmärtää tämä päivän teema, joka kai kuitenkin on keskeinen osa meidän uskoamme? Mitä meidän pitäisi ajatella siitä ristiriidasta, joka vallitsee arkikokemuksen ja uskonkokemuksen välillä?

No tämä päivän evankeliumi on kappale Luukkaan evankeliumista. Ensilukemalta se ei tuo paljonkaan valoa em. kokemukseemme, tähän ristiriitaan. Kyseessähän on tyypillinen ihmekertomus, johon meidän tavallisten ja arkista uskoa elävien luterilaisten voi olla vaikea samaistua.

Eläväksi tämä raamatunkohta tulee leskinaisen kokemuksen kautta. Naisen oma poika oli ehkä sairastunut ja sitten kuollut. Leskiäidille ainoan pojan menettäminen oli katastrofi, joka merkitsi myös epävarmaa tulevaisuutta. Kun ei ollut sosiaalihuoltoa, ei sairaanhoitoa, eikä leskeneläkettä poika oli ollut naisen ainoa turva. Siitäkin näkökulmasta Jeesuksen apu oli jotakin todella suurta.

No Raamatun ihmekertomusten äärellä tulee toisaalta myös hieman hämmentynyt olo. Jos ihmekertomuksia sovelletaan innokkaasti nykypäivään, voi Jeesuksen paikalle olla tunkua ja seuraukset voivat olla vakavia. Näinhän karismaattisen kristillisyyden suunnissa on joskus käynyt. Meidän kristittyjen piirissä on nimittäin olemassa myös sellaista menestysteologiaa, missä ”hengen aseet” sivuuttavat kaikki tieteen tulokset ja maalliset parannuskeinot. Tämän nimissä on kielletty jopa lääkärien tai lääkkeiden mahdollisuudet, ja turvauduttu vain rukouksen voimaan.

Näinhän ei voi, eikä saa olla. Kyllä kristitty tunnustaa, että Jumala on antanut meille järjen, ja kyllä lääkärikin tekee työtään juuri Jumalan välikappaleena, jakaessaan tietoaan ja taitoaan toisille. Mutta ei tämä suinkaan tee rukouksen mahdollisuutta turhaksi. Rukous on juuri se apu, joka on annettu kaikille ihmisille. Ja kaikkiin tilanteisiin, myös niihin, kun paranemista ei tapahdu.

Siihenhän liittyy myös se Pekka Simojoen lastenlaulu, jossa kerrotaan, että Jumalallakin on oma puhelinnumeronsa. Muistatteko sitä? Tai oletteko kuulleet?

Eli kun lähdimme liikkeelle tästä yleisestä hätänumerosta, niin on hyvä muistaa, ettei tällä 911:llä, syyskuun 11:llä, suinkaan ole viimeistä sanaa. Toki terroristit onnistuivat sillä luomaan pelkoa. Mutta juuri siksi me voisimme nyt opetella tuon numeron vastapainoksi myös Jumalan puhelinnumeroa. Se kuuluu näin:

Soita 5015 ja Taivaan Isä kuuntelee. Soita 5015 ja huolet kyllä huojenee.

Tuo numerohan viittaa Psalmiin 50, ja jakeeseen 15. Siinä Herra kehottaa meitä, että: ”Huuda minua avuksi hädän päivänä! Minä pelastan sinut, ja sinä kunnioitat minua." Se on paljon sanottu ja paljon luvattu. Eli kun huudamme Jumalan puoleen, hän myöskin auttaa ja pelastaa.

Kun aloin papintöihinnuorena teologina, mietiskelin paljon sitä, miten monet toimitukset ja erityisesti hautajaiset vaikuttaisivat minuun. Tuntuisiko ihmisten hautaaminen vaikealta, ja jaksaisinko käydä läpi aina uudelleen näitä ihmisten elämäntilanteita ja murheellisia hetkiä. Pellossa erityisesti tämä on myös realisoitunut. Viime vuonna järjestelimme seurakunnassa todella monet hautajaiset.

Mutta niissäkin surullisissa hetkissä olen saanut kokea Jumalan huolenpitoa ja rohkaisua. Sanallaan hän lohduttaa surevia, ja johdattaa eteenpäin raskaittenkin vaiheitten jälkeen. Sillä Jeesus on todellakin kuoleman voittaja. Ja kun synnit on anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä, meidän ei tarvitse tuntea pelkoa tai ahdistusta. Ei edes kuoleman äärellä. Aamen.

Saarna Jumalan huolenpidosta

Viime sunnuntai oli Jumalan huolenpidon sunnuntai. Meitä kehotetaan laittamaan kaikki toivomme Jumalan päälle. Jumala pitää meistä huolen ja siksi meidän ei tarvitse huolehtia mistään. Niinhän Jeesuskin kehottaa päivän evankeliumissa (Mt 6:25-34), vuorisaarnan kohdassa: Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa, ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin!

Mitä se Jumalan läsnäolo ja siunaus merkitsee? Saammehan ottaa sen vastaan jokaisen Jumalanpalveluksenkin päätteeksi, kun pappi lukee täältä edestä: Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua. Ja mehän uskomme, että kaikki siunaus tulee Jumalalta. Jumalan huolenpito ja siunaus ei tarkoita kuitenkaan jatkuvaa iloa ja hyvinvointia, vaan sitä, että huonoinakin aikoina Jumala on lähellä. Kaikkina päivinä Jumala myös varjelee meitä.

Vuorisaarnassa on paljon ohjeita, jotka varmasti koskettivat noita tuon ajan Israelilaisia, tai Palestiinan asukkaita. Siellä puhutaan kauniiden luontokuvien avulla siitä, miten kaikki on Jumalan kädessä. Ja siksi näiden kuulijoidenkaan ei tarvitsisi huolehtia elannosta tai ulkoisista asioista. Tokihan ruoan ja juoman puute saattoi olla tuolla ihan todellinenkin ongelma. Ei ollut köyhäinhoitoa tai sosiaalihuoltoa, ei kansalaispalkkaa tai välttämättä edes läheisiä ihmisiä, jotka olisivat huolehtineet köyhistä.

Jeesus ei siis kiellä elämän realiteetteja. Hän kyllä tunsi ihmisen elämää, sen suruja ja murheita. Hän itki ja iloitsi toisten kanssa. Hän suri edesmennyttä ja kohtasi sairaita. Kaikkia niitä ongelmia, joita meilläkin jokaisella on elämämme aikana. Mutta juuri niiden keskelle Jumalan sana ja Jeesuksen puhe on tarkoitettu rohkaisuksi. Siinä hän kehottaa, että älkää huolehtiko, älkää murehtiko. Ainakaan enempää kuin on tarpeen. Sillä jokaiselle päivälle riittävät sen omat murheet.

Me ihmiset olemme hyvin erilaisia. Toinen hermostuu vähemmästä, kun taas toinen sietää enemmänkin rasittavia asioita tai murheitä. Minulla on mm. sellainen puoliso, joka aina palauttaa minut maanpinnalle, kun omien huolieni ja murheitteni kanssa olen painuinut maan alle. Ja sama taitaa toimia toisinkin päin; kun leijailen ilon ja onnistumisten tunteissa, niin sieltäkin, yläilmoista hän osaa vetää minut kauniisti takaisin maanpinnalle.

Siksi ajattelen, että tällaisia ystäviä me tarvitsemme. Ja ne ovat meille Jumalan lahjaa myös seurakunnassa. Aina voimme olla toiselle se toinen kristitty, joka rohkaisee ja auttaa toista vaikeassa tilanteessa. Ja tuo Jumalan siunausta ja läsnäoloa todeksi ja näkyväksi.

Uskonpuhdistajamme Luther selittää tätä Raamatunkohtaa vielä hieman toisesta näkökulmasta. Hän muistuttaa tämän perusteella, että ihminen ei voi palvella kahta Herraa, siis sekä Jumalaa, että mammonaa.

”Katsopa mimmoinen veitikka meidän sydämemme on: täynnä pahuutta ja epäuskoa” Ja ”mammonaksi Kristus nimittää omaisuutta tai rikkauksia, nimenomaan sellaista omaisuutta, jota ei käytetä, vaan pidetään aarteena… jota kootaan talteen, varastoon. Jos mieli tällaista havittelee, levottomana keräillen ja kokoillen mahdollisimman paljon omaisuutta, se todella ei voi pitää Jumalan sanaa ja valtakuntaa suuressakaan arvossa.”

Näin Lutherkin kehottaa meitä uskomaan murheemme Jumalalle ja tyytymään sitten siihen, mikä meitä kohtaa, vain ottaen sen vastaan kärsivällisyydellä ja uskolla. Ja uskoa ja luottamusta me ihmiset todellakin tarvitsemme. Ja uskohan on myös sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä. Eli sisäistä vahvuutta myös vaikeissa hetkissä, ja rakentumista Jumalan sanan varassa, kestävälle perustalle.