Hyvä kuulijani, muistatko missä olit päivälleen 15 vuotta sitten?
Itse olin käymässä Rovaniemellä, siis 100 km päässä kotoa, lähimmässä kaupungissa, mikä meille pellolaisille on normaali kauppamatka. Nyt en kuitenkaan ollut ostosmatkalla, vaan osallistumassa Lapin Pipliaseuran hallituksen kokoukseen Rovaniemen seurakuntakeskuksessa.
Kokouksen aluksi maamme pohjoisin kollega, Utsjoen kirkkoherra, kertoi hämmentäviä uutisia Yhdysvalloista. Siellä oli kuulemma sattunut jonkinlainen onnettomuus tai jotakin muuta, kun lentokone oli törmännyt New Yorkin keskustaan. Kotiinpäin ajellessa yritin kuunnella autoradion uutisista tarkempaa selontekoa. Mutta tapahtumien järkyttävä todellisuus avautui oikeastaan vasta kotona, TV-uutisten äärellä.
Tämä syykuun 11. on meille tuttu päivämäärä. ”Nine eleven” niin kuin se englanniksi kuuluu. Silloin, vuonna 2001, muslimiterroristit tekivät järkyttävät terroriteot, ja monien mieleen onkin piirtynyt kuva palavista ja romahtavista New Yorkin kaksoistorneista. Ja lentokoneista, jotka ohjattiin törmäämään niihin tarkoituksellisesti. Iskuja tuona kyseisenä päivänä tehtiin kaikkiaan neljä, ja niissä kuoli lähes 3000 ihmistä.
Nine Eleven; 9 – 11; nine one one; on Yhdysvalloissa myös yleinen hälytysnumero. Vähän niin kuin meillä 112. Ja tuo päivä merkitsi monelle todellakin tuskaa ja sanoinkuvaamatonta hätää. Monissa kommenteissa ja analyyseissä korostettiin, että näiden iskujen jälkeen maailma ei tulisi koskaan palaamaan ennalleen. Että nyt jotakin on peruuttamattomasti muuttunut. Ja kyllähän tämä on myös osoittautunut todeksi. Terrori-iskuja tehdään yhä lisääntyvässä määrin, nyt viimeksi vaikkapa Pariisissa, Brüsselissa ja Nizzassa.
Samaan aikaan ihmiset Syyriasta, Irakista ja Afganistanista pakenevat levottomia olosuhteita, juuri tämänkaltaista terroria, omista maistansa tänne meidän keskuuteemme. Ja sitäkin terroristijärjestöt käyttävät häikäilemättä hyväkseen. Irrallisuus ja juurettomuus aiheuttaa nuorissa radikalisoitumista ja luo taas uutta maaperää levottomuuksille ja tuholle.
Tänä vuonna tämä syyskuun 11. päivä sattuu tälle sunnuntaille, ja tarkemmin sanottuna kirkkovuodessamme on nyt 17. sunnuntai helluntaista. Päivän aiheena on ”Jeesus antaa elämän”. Tämä aihe muodostaa selvän vastakohdan sille kuolemankulttuurille, jota em. terroritekojen tekijät edustivat. Evankeliumikirjan johdanto sanoo, että ”tätä sunnuntaita on kutsuttu… pikku pääsiäiseksi tai syksyn pääsiäiseksi. Jeesus on voittanut ihmistä ja koko luomakuntaa uhkaavan kuoleman vallan. Siksi häneen uskovilla on toivo, joka kantaa yli kuoleman rajan.”
Se, että Jeesuksen sanotaan voittaneen ihmistä uhkaavan kuoleman vallan, ei ehkä aina vastaa arkikokemustamme. Maailmassa tapahtuu paljon pahaa, ihmisiä kuolee, terroritekoja tehdään edelleen ja jokainen meistä vääjäämättä myös vanhenee. Tulee monenlaista remppaa ja sairautta. Ja kerran jokaisesta meistä aika jättää. Miten siis tulisi ymmärtää tämä päivän teema, joka kai kuitenkin on keskeinen osa meidän uskoamme? Mitä meidän pitäisi ajatella siitä ristiriidasta, joka vallitsee arkikokemuksen ja uskonkokemuksen välillä?
No tämä päivän evankeliumi on kappale Luukkaan evankeliumista. Ensilukemalta se ei tuo paljonkaan valoa em. kokemukseemme, tähän ristiriitaan. Kyseessähän on tyypillinen ihmekertomus, johon meidän tavallisten ja arkista uskoa elävien luterilaisten voi olla vaikea samaistua.
Eläväksi tämä raamatunkohta tulee leskinaisen kokemuksen kautta. Naisen oma poika oli ehkä sairastunut ja sitten kuollut. Leskiäidille ainoan pojan menettäminen oli katastrofi, joka merkitsi myös epävarmaa tulevaisuutta. Kun ei ollut sosiaalihuoltoa, ei sairaanhoitoa, eikä leskeneläkettä poika oli ollut naisen ainoa turva. Siitäkin näkökulmasta Jeesuksen apu oli jotakin todella suurta.
No Raamatun ihmekertomusten äärellä tulee toisaalta myös hieman hämmentynyt olo. Jos ihmekertomuksia sovelletaan innokkaasti nykypäivään, voi Jeesuksen paikalle olla tunkua ja seuraukset voivat olla vakavia. Näinhän karismaattisen kristillisyyden suunnissa on joskus käynyt. Meidän kristittyjen piirissä on nimittäin olemassa myös sellaista menestysteologiaa, missä ”hengen aseet” sivuuttavat kaikki tieteen tulokset ja maalliset parannuskeinot. Tämän nimissä on kielletty jopa lääkärien tai lääkkeiden mahdollisuudet, ja turvauduttu vain rukouksen voimaan.
Näinhän ei voi, eikä saa olla. Kyllä kristitty tunnustaa, että Jumala on antanut meille järjen, ja kyllä lääkärikin tekee työtään juuri Jumalan välikappaleena, jakaessaan tietoaan ja taitoaan toisille. Mutta ei tämä suinkaan tee rukouksen mahdollisuutta turhaksi. Rukous on juuri se apu, joka on annettu kaikille ihmisille. Ja kaikkiin tilanteisiin, myös niihin, kun paranemista ei tapahdu.
Siihenhän liittyy myös se Pekka Simojoen lastenlaulu, jossa kerrotaan, että Jumalallakin on oma puhelinnumeronsa. Muistatteko sitä? Tai oletteko kuulleet?
Eli kun lähdimme liikkeelle tästä yleisestä hätänumerosta, niin on hyvä muistaa, ettei tällä 911:llä, syyskuun 11:llä, suinkaan ole viimeistä sanaa. Toki terroristit onnistuivat sillä luomaan pelkoa. Mutta juuri siksi me voisimme nyt opetella tuon numeron vastapainoksi myös Jumalan puhelinnumeroa. Se kuuluu näin:
Soita 5015 ja Taivaan Isä kuuntelee. Soita 5015 ja huolet kyllä huojenee.
Tuo numerohan viittaa Psalmiin 50, ja jakeeseen 15. Siinä Herra kehottaa meitä, että: ”Huuda minua avuksi hädän päivänä! Minä pelastan sinut, ja sinä kunnioitat minua." Se on paljon sanottu ja paljon luvattu. Eli kun huudamme Jumalan puoleen, hän myöskin auttaa ja pelastaa.
Kun aloin papintöihinnuorena teologina, mietiskelin paljon sitä, miten monet toimitukset ja erityisesti hautajaiset vaikuttaisivat minuun. Tuntuisiko ihmisten hautaaminen vaikealta, ja jaksaisinko käydä läpi aina uudelleen näitä ihmisten elämäntilanteita ja murheellisia hetkiä. Pellossa erityisesti tämä on myös realisoitunut. Viime vuonna järjestelimme seurakunnassa todella monet hautajaiset.
Mutta niissäkin surullisissa hetkissä olen saanut kokea Jumalan huolenpitoa ja rohkaisua. Sanallaan hän lohduttaa surevia, ja johdattaa eteenpäin raskaittenkin vaiheitten jälkeen. Sillä Jeesus on todellakin kuoleman voittaja. Ja kun synnit on anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä, meidän ei tarvitse tuntea pelkoa tai ahdistusta. Ei edes kuoleman äärellä. Aamen.
