Paaston alkaessa

Viime viikonloppuna seurakunnassamme vietettiin jälleen peräti kolmet hautajaiset. Kuoleman kohtaaminen on aina surullista, ja monesti itsekin pappina joudun kilvoittelemaan sen kanssa, että pysyisin työkuntoisena kaikkien surullisten ihmiskohtaloiden keskellä. Silloin kun pala nousee kurkkuun, sitä jotenkin miettii myös sitä, että miksi minä itken? Enkö olekaan uskomassa, niin kuin on opetettu. Enkö osaa nähdä iankaikkisen elämän lupausta, joka meille on annettu uskon kautta?

No tunteillehan ei mahda mitään, ja toivon, että on normaalia tuntea myös menetyksen tuskaa, vaikka ihminen olisikin uskomassa. Ennemminhän se olisi kauheaa, jos ihminen olisi kuin kone, joka ei tunne mitään. Tai se, jos peittelemme tai kiellämme omat tunteet.

Eikös se niin kuitenkin ole, että silloin kun on surua, saa itkeä. Ja silloin kun koetaan kiusauksia, ja koettelemuksia, niihin kuuluu myös negatiivia tunteita. Ja niissä tilanteissa usko voi olla kuin pään uskoa, jota ei oikein jaksa tunteen tasolla enää nähdä todeksi. Mutta toisissa tilanteissa ne uskon kautta saatavat ilon kokemukset saavat taas tulla tunteen tasolle. Näin itse ainakin haluaisin ajatella. Ja näin haluaisin rohkaista myös jokaista surevaa. Eli että tuntui miltä tuntui, kuitenkin on olemassa uskon luottamus. Ja epätoivonkin keskellä saamme pään ajatuksilla tarttua lohdutuksen sanaan.

Ei se ihmisen elämä vain ole sellaista pintaliitoa tai pilvihattaraa. Siihen kuuluu myös ikäviä asioita.

Tästä puhuu myös ensimmäisen paastonajan sunnuntain aihe, kun meille kerrotaan kiusauksista. Saatana houkutteli Jeesusta, saadakseen tämän luopumaan kutsumuksestaan. Eikä tämä kiusaaja jätä meitä nykypäivän ihmisiäkään rauhaan. Mutta Raamattu opettaa, että Jeesus voitti kaikki kiusaukset, joten hän voi auttaa meitäkin.

No nykyäänhän puhutaan hyvin harvoin kiusauksista. Koettelemuksia kyllä käsitellään ajoittain, vaikkapa juuri sairauksien ja kuolemantapauksien yhteydessä. Niissähän me ajattelemme olevan mukana myös Jumalan vaikutuksen, sillä Jumala voi kyllä koetella ihmistä. Mutta kiusaukset saa aikaan vain sielunvihollinen, saatana. Ja ne merkitsevät todellakin jotakin niin kauheaa, että niiden kautta ihminen menettää uskonsa Jumalaan. Kiusauksen tavoitteena on todellakin saada ihminen luopumaan pelastavasta uskosta ja kristityn elämästä.

No mitä nämä tällaiset kiusaukset sitten olisivat? Mitä ovat tämän ajan kiusaukset? Tai tunnetko sinä itseäsi joskus tällä tavalla perkeleen kiusaamaksi?

Ehkä meidän aikamme suuri kiusaus on se, että mitään ei pidetä enää kiusauksena. Kirkko, seurakunta ja yksittäiset kristityt mukautuvat tämän maailman menoon, eivätkä pidä enää mitään syntinä, tai niin vakavana asiana, että se todellakin erottaa ihmisen Jumalasta.

Voisi kai puhua kirkon ajasta ja maailman ajasta, ja jos kirkko kääntää kellonsa maailman aikaan, silloin käy huonosti. Vanhan testamentin professori Timo Veijola on sanonut, että se joka avioituu ajan hengen kanssa, huomaa pian olevansa leski.

No nyt on kuitenkin hyvä erottaa tämä aikajaotus nykyajan poliittisesta jaotuksesta. Eli ei suinkaan kirkko ole mikään poliittisen konservatiivisuuden tyyssija. Ei kirkko ole maailmassa sen takia, että se eläisi jotenkin muuta maailmaa jäljessä ja pyrkisi jarruttamaan kaikkea kehitystä. Siitä ei ole kyse. Mutta valitettavasti monet sellaiset pahatkin asiat etenevät maailmassa ennen kuin tulevat kirkkoon. Ja sitten kohta kristitytkin pitävät niitä asioita ihan ok asioina.

En halua nyt lähteä erottelemaan sitä, että mitä ne tällaiset kiusaukset ovat. Tai mikä nyt on syntiä. Siitähän Jeesus sanoo, että syntiä on se, että me emme usko häneen. Ja se on varmaankin se tämän ajan pahin vitsaus, kaikkein suurin kiusaus, että me emme luota Jeesukseen. Tämä maailmanaika pitää kaikkia uskontoja samanarvoisina, eikä ketään saisi käännyttää. Kouluissa ei saa puhua uskonasioista, ja samaan aikaan Islam ja Isis terrorisoivat jo Eurooppaa.

Niin, tämä on jotakin sellaista, mitä minun on vaikea ymmärtää. Kristityt maat ovat valmiita hylkäämään omat juurensa ja oman identiteettinsä. Varmaan kuvitellaan, että siten päästään eroon uskonnon sitovista kahleista, mutta todellisesti paljon pahemmat kahleet ovat uhkaamassa. Synnin kahleet ja toisaalla totalitaarisen uskonnollisuuden kahleet. Ja Jeesuksen opetus rakkaudesta, syntien anteeksiantamuksesta ja armosta jää pimentoon.

Tämän takia me tarvitsemme myös sisäistä uudistumista, ja palaamista uskonelämän perusteisiin. Nytkin kun käymme paaston matkalle, meidän kannattaa kääntää katseemme paitsi omiin synteihin ja omaan kilvoitukseen, myös Jeesuksen tekoihin, opetukseen ja siihen, mitä hän niiden kautta meille tarjoaa.

Niin kuin Paavali sen sanoo: Synnin palkka on kuolema, mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme. Aamen.

Arvottomia palvelijoita?

Ensi sunnuntain evankeliumissa Jeesus sanoo: "Niinpä tekin, kun olette tehneet kaiken, mitä teidän tulee tehdä, sanokaa: Me olemme arvottomia palvelijoita. Olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään."

Tämä on hyvä muistutus, kun nyt helmikuun alussa alkaa jälleen kirkon vuotuinen yhteisvastuukeräys. Monet lähtevät jälleen liikkeelle keräyslippaiden ja -listojen kanssa. Jotkut hiihtävät riemukierroksia yhteisvastuun hyväksi ja toiset keittävät hernekeittoa yhteisvastuulounaalle. Millä mielellä lähdemme liikkeelle, tässä hyväntekeväisyydessä?

Emme saisi olla liikkeellä palkkion tai kunnian toivossa, vaan siksi, että teemme vain velvollisuutemme Jumalan valtakunnassa. Kun olemme saaneet paljon hyviä lahjoja elämäämme, kyllä meidän velvollisuutemme on jakaa niistä eteenpäin. Meidän tulee siis käydä liikkeelle kiitollisuus sydämessämme. Ja toivottavasti osaamme jättää omia pyyteitä, toiveita ja katkeruutta vähemmälle. Kaikki on Jumalan lahjaa. Ja siitä meidän tulee jakaa eteenpäin. Me olemme vain arvottomia palvelijoita, mutta sellaisina tärkeitä ja rakkaita Jumalalle. Näin haluan ajatella. Ja näin saamme uskoa.

Tämän vuoden yhteisvastuukeräyksellä kerätään apua taas lähelle ja kauas. Haitin lapsia halutaan auttaa kouluun, ja meillä taas tuetaan Suurella sydämellä -vapaaehtoistyöverkoston kehittämistä. Apua ja rakkautta, sitähän me kaikki tarvitsemme ajoittain.

Lähdetään siis liikkeelle iloisin mielin. Tule mukaan!

Kiitos isänmaasta

Viime viikolla valtiovalta teki päätöksen, jota monen ihmisen on ollut vaikea niellä. Avioliittolain uudistukseen on jostakin syystä kytketty myös uskonto. Arvattavaa oli, että eduskunnan päätöksen vuoksi erottiin myös kirkosta. Ja olisi erottu, vaikka päätös olisi ollut päinvastainen. Tässä mielessä isänmaamme ja kulttuuriympäristömme teki karhunpalveluksen äiti-kirkolle. Vaikka vahingon pääpaino on tietenkin yksilötasolla, jokaisen eronneen ihmisen kohdalla.

On aivan oikea kysymys, että milloin kannattaisi erota kirkosta. Nyt eroaaltoa ei varsinaisesti aiheuttanut kirkko, vaan valtiovalta. Samaa sukupuolta olevien parisuhteista ollaan kirkossa eri mieltä, aivan samalla tavalla kuin eduskuntakin oli. Melkein puolet oli päätöstä vastaan. Mielestäni kyseinen asia ei kuulu niihin uskonopin ydinkysymyksiin, jonka vuoksi kannattaisi jättää seurakunta.

Uskonelämän ydinasioihin sen sijaan liittyy vaikkapa Lutherin määrittelemät kirkon tunnusmerkit. Kirkko on oikea ja aito pyhien yhteisö, jos se mm. kantaa ristiä. Kirkko ei siis voi olla menestyvä, kaunis ja aina onnellisten ihmisten joukko, vaan sen elämään kuuluu myös vastoinkäymiset. Tässä mielessä viime päivien tapahtumatkin vakuuttavat minut kirkkoon kuulumisen tärkeydestä.

Menestys-ajatuksen harhaan Jeesuksen ajan juutalaisetkin uhkasivat langeta. He pitivät itseään ”vapaina”, koska olivat kantaisä Abrahamin jälkeläisiä. Jeesus kuitenkin vastasi heille: "Totisesti, totisesti: jokainen, joka tekee syntiä, on synnin orja.” Tätä tosiasiaa valitun kansan jäsenet eivät tunnustaneet. Mutta kaikille synnin orjuuden tunnustaville Jeesus lupaa: ”Jos te pysytte uskollisina minun sanalleni, te olette todella opetuslapsiani. Te opitte tuntemaan totuuden, ja totuus tekee teistä vapaita.”

Rakastan äiti-kirkkoa, niin kuin perheenjäsenen kuuluukin. Sen sijaan tänään opettelen rakkautta isänmaata kohtaan. Siihenkin Raamattu meitä kehottaa: ”Toimikaa sen kaupungin parhaaksi, johon minä olen teidät siirtänyt. Rukoilkaa sen puolesta Herraa, sillä sen menestys on teidänkin menestyksenne.” (Jer. 29:7) Ja esivallan kunnioitukseen kehottaa myös niin Paavali, Luther, kuin katekismuksemmekin.

Enkä voi olla huomaamatta sitä kauneutta, minkä Jumalan luomistyön kautta olemme tässä maassa saaneet lahjaksi. Tai kaikkea sitä yhteiskunnallista hyvää, josta täällä nautimme. Vaikka sen hintana onkin erimielisyyden taidon opettelu ja joskus repivät poliittiset riidatkin.

Uskon ja rakkauden yhteisö

Kirkkoneuvostomme esittää kirkkovaltuustolle uuden seurakuntasuunnitelman hyväksymistä. Sen mukaisesti Pellon seurakunnan tavoitteena on olla uskon ja rakkauden yhteisö. Se on ikään kuin tavoite, jota kohti pyrimme. Ja kun kyse on hengellisestä yhteisöstä, Jumalan johdattamasta seurakunnasta, uskomme, että jollakin tasolla tuo tavoite on jo nyt totta. Koska Jumalan pyhä Henki toimii seurakunnassa, voimme rohkeasti sanoa, että Pellon seurakunta on uskon ja rakkauden yhteisö.

Katekismuksessa muistutetaan kuitenkin myös toisenlaisesta näkökulmasta. Siitä, joka pitää kristittyjen jalat tukevasti maassa kiinni: Kirkko on syntisten yhteisö, jossa ei aina olla samaa mieltä, eikä kaikki suju ihanteellisen hienosti. Seurakunta on jäsentensä näköinen. Samalla tavalla kuten missä tahansa muussakin ihmisyhteisössä, seurakunnassakin tehdään virheitä, vääriä päätöksiä, tai tuhlataan voimavaroja turhanpäiväiseen. Tämä kaikki on ajoittain mahdollista, koska päätöksiä tekevät syntiset ihmiset (minä mukaan luettuna).

Mutta on myös enemmän. Tämän yhteisön jäsenet ovat armahdettuja syntisiä. Luotamme Jumalaan, tutkimme hänen sanaansa, ja näin Pyhä Henki herättää seurakunnan keskellä uskoa ja rakkautta. Tämä ei ole lopulta meidän omaa aikaansaannostamme, vaan Jumalan työtä kirkkonsa keskellä.

Tänään vietetään kansainvälistä lapsen oikeuksien päivää. Näin muistetaan YK:n lapsen oikeuksien sopimusta, joka hyväksyttiin 25 vuotta sitten. Myös seurakunnan suunnitelmia laadittaessa joudumme kyselemään, miten lasten asiat on otettu huomioon, ja kunnioitammeko yhteisömme pienimpiä, kuten Vapahtajammekin aikoinaan opetti.

Seurakuntasuunnitelmaa laadittaessa on käyty läpi jokainen ikäryhmä, työala, ja mietitty, millaisessa ympäristössä seurakuntamme nyt toimii. Ja samalla on pyritty tarkistamaan toiminnan suuntaa ja kirkastamaan perustehtäväämme; siis sitä, miksi olemme olemassa.

Toiminta-ajatuksemme kytkeytyy Jeesuksen antamaan lähetys- ja kastekäskyyn (ks. Matt. 28:19-20). Sen mukaisesti seurakunta kutsuu yhä uusia ihmisiä Jumalan yhteyteen Jumalan sanan ja sakramenttien avulla.

Ja jo mainittu tavoitetila on lainattu emerituspiispa Eero Huovisen kirjasta Sydämen puhetta: ”Seurakunta on uskon ja rakkauden yhteisö. Uskossa olemme Jumalan edessä, saamassa. Rakkaudessa olemme ihmisten keskellä, jakamassa. Usko ja rakkaus eivät voi kilpailla keskenään. Ne ovat kuin saman pallon kaksi puolta. Jos toinen puolikas otetaan pois, pallo ei pyöri eteenpäin, vaan jämähtää paikoilleen.”

Näin, uusia haasteita kohti!

Keitä ovat enkelit?

Mikkelinpäivänä on tullut tavaksi muistutella enkelien olemassaolosta ja tehtävistä. Ja nyt puhutaan siis Raamatun mukaisesta opetuksesta, ei New Age –enkeleistä, enkeliterapioista tai muusta sellaisesta, jota kristityn on vaikea tunnistaa omakseen.

Heprealaiskirjeessä sanotaan: ”Eivätkö enkelit ole palvelevia henkiä? Heidät lähetetään palvelemaan niitä, jotka saavat osakseen autuuden.” (1:14) Kyse on siis Jumalan palvelijoista, jotka tuovat meille evankeliumin pelastavaa sanomaa. Luther muistutti, että Raamattu kaikkinensa ajaa Kristusta. Ja meidän pelastuksemme perustana Hän on varmasti myös enkelien tuoman sanoman ytimessä.

Edellisessä kirkkokäsikirjassa Mikkelinpäivän aiheena olivat enkelit ja lapset. Näin enkelten ajateltiin olevan erityisesti suojelusenkeleitä, jotka pitävät huolta avuttomista tai vilkkaista lapsista. Tapana onkin ollut pitää seurakunnissa mikkelinpäivänä lasten enkelikirkkoja ja perhejumalanpalveluksia. Mikkelinpäivän evankeliumi sopii kuitenkin aika huonosti lapsille, sillä siellä varoitetaan kovin sanoin viettelyksistä ja uhataan hukuttamisella sellaista, joka houkuttelee lapsen lankeemukseen. Aikuisille nämä muistutukset sen sijaan ovat hyvinkin aiheellisia.

Myös päivän toinen kirjeteksti on oikeasti ihan K-18 materiaalia (ks. Ilm. 12: 7–12). Se kertoo kuitenkin oleellisia asioita enkeleistä, heidän tehtävistään ja sanomasta. Siinä arkienkeli Mikael taistelee taivaassa saatanaa vastaan ja voittaa taistelun. Sitten julistetaan, että tämä syyttäjä on syösty alas ja voiton toi Karitsan veri ja veljien todistus. Ja maan päällä taistelu vielä jatkuu.

Niin. Johanneksen ilmestyksen näkökulma menee aika kauas vaaleanpunaisista ja hattaraisista enkelikuvauksista. Mutta se kertoo meille, missä on meidän voimamme ja turvamme tuhon ja pimeyden voimia vastaan. Jumalan valtakunnan aarteina tässä taistelussa, syntiä ja rangaistustakin vastaan, on ensinnäkin Kristuksen ristillä vuodattama sovintoveri. Toiseksi siihen kuuluu kristillinen todistus, jonka voimme lausua vuorotellen eri tilanteissa ja vahvistaa näin toisiamme uskossa. Ja kolmanneksi meillä on turvana taivaan sotajoukot, Jumalan sanansaattajat, enkelit.

Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu

Tämän sunnuntain raamatuntekstit korostavat sanojemme merkitystä. Puheet kertovat paljon ihmisestä. Myös sen, mitä meillä on sydämessämme: Onko se puhdas vai synnin tahraama.

Useimmilla meistä taitaa olla halu elää ihmisiksi ja luottaa Jumalaan. Samalla kuitenkin tunnistamme itsessämme asuvan muita voimia. Siitä kertoo juuri väärät teot ja sananvalinnat. Samasta suusta lähtee sekä ”siunaus että kirous”, eikä se käy, kirjoittaa apostoli. Tarvitaan ymmärrystä siitä, millainen voima sanoillamme on.

Sananlaskujen kirjakin todistaa siitä: ”Oma suu on tyhmän tuho…” Ja toisaalta: ”Syvä kuin meri on harkittu puhe...”

Syksy on hyvää aikaa vetäytyä mietiskelemään omaa elämää, omia tekoja ja sanoja. Miten suhtaudun toisiin? Millaista kieltä käytän puhuessani läheisilleni? Meille miehille luonteva paikka tähän voi olla vaikkapa metsästysretki, nyt kun jahtikausi on jälleen alkamassa.

Lohikesä oli hyvä täällä tornionjokivarressa. Ja nyt riistalaskennat lupaavat suhteellisen hyvää syksyä. Kiitollisuus täyttää mielen. Samalla on kuitenkin pidettävä kohtuus mielessä, ja seurattava kantojen tilaa. Tarvittaessa voi olla parempi vetäytyä makkaran paistoon ja miettiä näitä edellä mainittuja asioita.

Jaakobin kirje jatkaa samasta teemasta: ”Jos panemme suitset hevosen suuhun, me saamme sen tottelemaan itseämme ja voimme ohjata koko hevosta.” Joskus parisuhteessa tai työpaikalla, riidan tullen, on hyvä laittaa sordiino päälle. Ohjata ikävää tilannetta siten, miten voi, ja jättää sanomatta sellaiset sanat, joita myöhemmin katuu.

Näitä ja muita ihmisenä elämisen asioita pohdimme Pellossa viikon päästä, miesten päivässä 14.9. klo 10 alkaen. Jumalan suitsista siellä puhuu hevosmies Raimo Havela, Lohesta ja ihmisten kalastamisesta jokiseuran puheenjohtaja Kalervo Aska ja Pitoa miehen syksyyn tarjoilee Pekka Ruokanen.

Se mitä meillä on sydämessämme, kuuluu puheistamme. Siksi on tärkeää ajoittain vetäytyä omaan rauhaan, mutta tulla myös koolle rakentumaan yhdessäolosta ja Jumalan sanasta.

Tuhlaajapiika ja -poika

Kirkoissa puhutaan huomenna tuhlaajapojasta. Mutta kyllä tämä häpeällinen nimitys koskee samalla tavalla myös naispuolisia sanankuulijoita. Kaikki kläpit, pojat ja piiat samalla tavalla, osaavat synninteon ja siinä eksyvät pois Jumalan yhteydestä.

Tarina kertoo hiippakuntamme edesmenneestä piispasta, Hannes Leinosesta. Hän toimi piispana aikana, jolloin lestadiolaisen herätysliikkeen ristiriidat repivät myös hänen johtamaansa hiippakuntaa. Tämä mielessä toimittaja kysyi piispalta, mikä on hiippakunnan suurin ongelma? Välttäen asetetun syötin piispa antoi vastauksen, joka sopii hyvin jokaiseen historian hetkeen: Se on synti. Suurin ongelma on synti, myös meidän hiippakunnassamme.

Tämän tunnustaminen ja tunnistaminen on suurissa vaikeuksissa yhteiskunnassa, ja siinä asenneilmapiirissä, jossa nykyään elämme. Sen sanominen, että ihminen on syntinen, tuntuu olevan aivan kuin kiellettyä. Synnistä puhuminen leimataan suorastaan ihmisen vapauden rajoittamiseksi ja uskonnolliseksi väkivallaksi. Kuitenkin Jumalan sanan saarnan tulee olla juuri lain ja evankeliumin saarnaa, synnin todellisuuden tunnustamista ja tämän jälkeen armon julistusta.

Koska ihminen on syntinen ja koko ihmiskunta on langennut, tarvitsemme Jumalan armoa ja anteeksiantamusta. Ilman tämän tosiasian tunnustamista, ei tarvita sanomaa armahtavasta Jumalasta, Jeesuksen ristinkuolemasta tai syntien sovituksesta. Ja juuri tässä on uskomme ydin. Ja juuri tätä me ihmiset kaipaamme ja tarvitsemme.

Jeesus kutsui Jumalaa nimellä Isä. Se on erinomainen vertauskuva myös meidän aikanamme. Jos meillä on hyvä isä, hän nuhtelee meitä väärin tekemisistä ja ohjaa meitä oikeaan. Saattaapa hän osoittaa ankaruutensakin silloin, kun tietoisesti toimimme väärin, ja rikomme Häntä, ja sisaria ja veljiä vastaan. Jumalan ankaruus voi näkyä elämämme ankarissa koettelemuksissa, vastoinkäymisissä ja epäonnistumisissa.

Lapsena opin, että kun on tehnyt väärin, pitää pyytää anteeksi. Uskon, että se on totta myös tänä aikana, suhteessamme Jumalaan ja lähimmäisiin.

Totuuden Pyhä Henki

Seurakunnissa kesä on rippikoulujen ja konfirmaatiojuhlien aikaa. Juhlallinen on myös ensimmäinen kesälomasunnuntai, sillä tänä vuonna se on yksi suurista kirkkovuoden juhlapyhistä, Helluntai.  Juhlatilanteista tekee juhlan se, että niissä on paljon juhlavieraita; väkeä ”niin kuin helluntaiepistolassa”. Tämä viittaa Apostolien teoissa kuvattuun Pyhän Hengen vuodattamiseen, jolloin paikalla oli paljon ihmisiä, ulkomaita myöten.

Päivän evankeliumissa Jeesus puhuu hieman monimutkaisestikin suhteestaan Isä-Jumalaan. Ja Pyhästä Hengestä, joka on kristittyjen puolustaja ja totuuden Henki. Tänä aikana me kristityt kaipaamme erityisesti puolustajaa, kun yhteiskunnassa yritetään kieltää kristillisiä tapoja. Ja janoamme totuutta, kun sanojamme vääristellään.

Jeesus korostaa omaa yhteyttään Isään, ja toisaalta yhteyttä seuraajiinsa. Meidän Jumala-kuvamme mukaisesti Isä-Jumala ja Poika-Jumala ovat yhtä. He ovat saman jumaluuden kaksi eri persoonaa. Mutta ei ole olemassa kahta tai kolmea Jumalaa. Vain yksi Jumala, joka lähestyy meitä Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä. Persoonat ovat siis yhtä, ja samalla tavalla meidänkin tulisi olla yhtä Jeesuksen kanssa ja toinen toisemme kanssa. Tämän saa aikaan Pyhä Henki.

Yhteys Jumalaan löytyy vain seurakunnasta. Monesti kuulemme ihmisten sanovan, että kyllä minä Jumalaan uskon, mutta en minä siitä Jeesuksesta välitä. Tällöinhän ei ole ymmärretty kristinuskon todellista luonnetta armouskontona. Sitä, miten Jumala lähestyy meitä juuri poikansa, Jeesuksen kautta. Ja pelastaa meidät hänen sijaiskärsimyksen vuoksi.

Tai sitten saatetaan sanoa, että kyllä minä uskon Jumalaan, mutta en minä siihen seurakuntaa tarvitse. Ja kuitenkin Pyhä Henki toimii juuri seurakunnassa. Siellä missä pidetään Sanaa ja Sakramentteja esillä. Missä kokoonnutaan yhteen rukoilemaan ja käydään sovituksen aterialle.

Siellä Jumala on läsnä Henkensä kautta.