Viime viikonloppuna seurakunnassamme vietettiin jälleen
peräti kolmet hautajaiset. Kuoleman kohtaaminen on aina surullista, ja monesti
itsekin pappina joudun kilvoittelemaan sen kanssa, että pysyisin työkuntoisena
kaikkien surullisten ihmiskohtaloiden keskellä. Silloin kun pala nousee
kurkkuun, sitä jotenkin miettii myös sitä, että miksi minä itken? Enkö olekaan
uskomassa, niin kuin on opetettu. Enkö osaa nähdä iankaikkisen elämän lupausta,
joka meille on annettu uskon kautta?
No tunteillehan ei mahda mitään, ja toivon, että on
normaalia tuntea myös menetyksen tuskaa, vaikka ihminen olisikin uskomassa.
Ennemminhän se olisi kauheaa, jos ihminen olisi kuin kone, joka ei tunne
mitään. Tai se, jos peittelemme tai kiellämme omat tunteet.
Eikös se niin kuitenkin ole, että silloin kun on surua, saa
itkeä. Ja silloin kun koetaan kiusauksia, ja koettelemuksia, niihin kuuluu myös
negatiivia tunteita. Ja niissä tilanteissa usko voi olla kuin pään uskoa, jota
ei oikein jaksa tunteen tasolla enää nähdä todeksi. Mutta toisissa tilanteissa
ne uskon kautta saatavat ilon kokemukset saavat taas tulla tunteen tasolle.
Näin itse ainakin haluaisin ajatella. Ja näin haluaisin rohkaista myös jokaista
surevaa. Eli että tuntui miltä tuntui, kuitenkin on olemassa uskon luottamus.
Ja epätoivonkin keskellä saamme pään ajatuksilla tarttua lohdutuksen sanaan.
Ei se ihmisen elämä vain ole sellaista pintaliitoa tai
pilvihattaraa. Siihen kuuluu myös ikäviä asioita.
Tästä puhuu myös ensimmäisen paastonajan sunnuntain aihe,
kun meille kerrotaan kiusauksista. Saatana houkutteli Jeesusta, saadakseen
tämän luopumaan kutsumuksestaan. Eikä tämä kiusaaja jätä meitä nykypäivän
ihmisiäkään rauhaan. Mutta Raamattu opettaa, että Jeesus voitti kaikki
kiusaukset, joten hän voi auttaa meitäkin.
No nykyäänhän puhutaan hyvin harvoin kiusauksista.
Koettelemuksia kyllä käsitellään ajoittain, vaikkapa juuri sairauksien ja
kuolemantapauksien yhteydessä. Niissähän me ajattelemme olevan mukana myös
Jumalan vaikutuksen, sillä Jumala voi kyllä koetella ihmistä. Mutta kiusaukset
saa aikaan vain sielunvihollinen, saatana. Ja ne merkitsevät todellakin jotakin
niin kauheaa, että niiden kautta ihminen menettää uskonsa Jumalaan. Kiusauksen
tavoitteena on todellakin saada ihminen luopumaan pelastavasta uskosta ja
kristityn elämästä.
No mitä nämä tällaiset kiusaukset sitten olisivat? Mitä ovat
tämän ajan kiusaukset? Tai tunnetko sinä itseäsi joskus tällä tavalla perkeleen
kiusaamaksi?
Ehkä meidän aikamme suuri kiusaus on se, että mitään ei
pidetä enää kiusauksena. Kirkko, seurakunta ja yksittäiset kristityt mukautuvat
tämän maailman menoon, eivätkä pidä enää mitään syntinä, tai niin vakavana
asiana, että se todellakin erottaa ihmisen Jumalasta.
Voisi kai puhua kirkon ajasta ja maailman ajasta, ja jos
kirkko kääntää kellonsa maailman aikaan, silloin käy huonosti. Vanhan
testamentin professori Timo Veijola on sanonut, että se joka avioituu ajan
hengen kanssa, huomaa pian olevansa leski.
No nyt on kuitenkin hyvä erottaa tämä aikajaotus nykyajan
poliittisesta jaotuksesta. Eli ei suinkaan kirkko ole mikään poliittisen
konservatiivisuuden tyyssija. Ei kirkko ole maailmassa sen takia, että se
eläisi jotenkin muuta maailmaa jäljessä ja pyrkisi jarruttamaan kaikkea
kehitystä. Siitä ei ole kyse. Mutta valitettavasti monet sellaiset pahatkin
asiat etenevät maailmassa ennen kuin tulevat kirkkoon. Ja sitten kohta
kristitytkin pitävät niitä asioita ihan ok asioina.
En halua nyt lähteä erottelemaan sitä, että mitä ne
tällaiset kiusaukset ovat. Tai mikä nyt on syntiä. Siitähän Jeesus sanoo, että
syntiä on se, että me emme usko häneen. Ja se on varmaankin se tämän ajan pahin
vitsaus, kaikkein suurin kiusaus, että me emme luota Jeesukseen. Tämä
maailmanaika pitää kaikkia uskontoja samanarvoisina, eikä ketään saisi
käännyttää. Kouluissa ei saa puhua uskonasioista, ja samaan aikaan Islam ja
Isis terrorisoivat jo Eurooppaa.
Niin, tämä on jotakin sellaista, mitä minun on vaikea
ymmärtää. Kristityt maat ovat valmiita hylkäämään omat juurensa ja oman
identiteettinsä. Varmaan kuvitellaan, että siten päästään eroon uskonnon
sitovista kahleista, mutta todellisesti paljon pahemmat kahleet ovat
uhkaamassa. Synnin kahleet ja toisaalla totalitaarisen uskonnollisuuden
kahleet. Ja Jeesuksen opetus rakkaudesta, syntien anteeksiantamuksesta ja
armosta jää pimentoon.
Tämän takia me tarvitsemme myös sisäistä uudistumista, ja
palaamista uskonelämän perusteisiin. Nytkin kun käymme paaston matkalle, meidän
kannattaa kääntää katseemme paitsi omiin synteihin ja omaan kilvoitukseen, myös
Jeesuksen tekoihin, opetukseen ja siihen, mitä hän niiden kautta meille
tarjoaa.
Niin kuin Paavali sen sanoo: Synnin palkka on kuolema, mutta
Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa, meidän
Herrassamme. Aamen.
