maanantai 23. helmikuuta 2015

Paaston alkaessa

Viime viikonloppuna seurakunnassamme vietettiin jälleen peräti kolmet hautajaiset. Kuoleman kohtaaminen on aina surullista, ja monesti itsekin pappina joudun kilvoittelemaan sen kanssa, että pysyisin työkuntoisena kaikkien surullisten ihmiskohtaloiden keskellä. Silloin kun pala nousee kurkkuun, sitä jotenkin miettii myös sitä, että miksi minä itken? Enkö olekaan uskomassa, niin kuin on opetettu. Enkö osaa nähdä iankaikkisen elämän lupausta, joka meille on annettu uskon kautta?

No tunteillehan ei mahda mitään, ja toivon, että on normaalia tuntea myös menetyksen tuskaa, vaikka ihminen olisikin uskomassa. Ennemminhän se olisi kauheaa, jos ihminen olisi kuin kone, joka ei tunne mitään. Tai se, jos peittelemme tai kiellämme omat tunteet.

Eikös se niin kuitenkin ole, että silloin kun on surua, saa itkeä. Ja silloin kun koetaan kiusauksia, ja koettelemuksia, niihin kuuluu myös negatiivia tunteita. Ja niissä tilanteissa usko voi olla kuin pään uskoa, jota ei oikein jaksa tunteen tasolla enää nähdä todeksi. Mutta toisissa tilanteissa ne uskon kautta saatavat ilon kokemukset saavat taas tulla tunteen tasolle. Näin itse ainakin haluaisin ajatella. Ja näin haluaisin rohkaista myös jokaista surevaa. Eli että tuntui miltä tuntui, kuitenkin on olemassa uskon luottamus. Ja epätoivonkin keskellä saamme pään ajatuksilla tarttua lohdutuksen sanaan.

Ei se ihmisen elämä vain ole sellaista pintaliitoa tai pilvihattaraa. Siihen kuuluu myös ikäviä asioita.

Tästä puhuu myös ensimmäisen paastonajan sunnuntain aihe, kun meille kerrotaan kiusauksista. Saatana houkutteli Jeesusta, saadakseen tämän luopumaan kutsumuksestaan. Eikä tämä kiusaaja jätä meitä nykypäivän ihmisiäkään rauhaan. Mutta Raamattu opettaa, että Jeesus voitti kaikki kiusaukset, joten hän voi auttaa meitäkin.

No nykyäänhän puhutaan hyvin harvoin kiusauksista. Koettelemuksia kyllä käsitellään ajoittain, vaikkapa juuri sairauksien ja kuolemantapauksien yhteydessä. Niissähän me ajattelemme olevan mukana myös Jumalan vaikutuksen, sillä Jumala voi kyllä koetella ihmistä. Mutta kiusaukset saa aikaan vain sielunvihollinen, saatana. Ja ne merkitsevät todellakin jotakin niin kauheaa, että niiden kautta ihminen menettää uskonsa Jumalaan. Kiusauksen tavoitteena on todellakin saada ihminen luopumaan pelastavasta uskosta ja kristityn elämästä.

No mitä nämä tällaiset kiusaukset sitten olisivat? Mitä ovat tämän ajan kiusaukset? Tai tunnetko sinä itseäsi joskus tällä tavalla perkeleen kiusaamaksi?

Ehkä meidän aikamme suuri kiusaus on se, että mitään ei pidetä enää kiusauksena. Kirkko, seurakunta ja yksittäiset kristityt mukautuvat tämän maailman menoon, eivätkä pidä enää mitään syntinä, tai niin vakavana asiana, että se todellakin erottaa ihmisen Jumalasta.

Voisi kai puhua kirkon ajasta ja maailman ajasta, ja jos kirkko kääntää kellonsa maailman aikaan, silloin käy huonosti. Vanhan testamentin professori Timo Veijola on sanonut, että se joka avioituu ajan hengen kanssa, huomaa pian olevansa leski.

No nyt on kuitenkin hyvä erottaa tämä aikajaotus nykyajan poliittisesta jaotuksesta. Eli ei suinkaan kirkko ole mikään poliittisen konservatiivisuuden tyyssija. Ei kirkko ole maailmassa sen takia, että se eläisi jotenkin muuta maailmaa jäljessä ja pyrkisi jarruttamaan kaikkea kehitystä. Siitä ei ole kyse. Mutta valitettavasti monet sellaiset pahatkin asiat etenevät maailmassa ennen kuin tulevat kirkkoon. Ja sitten kohta kristitytkin pitävät niitä asioita ihan ok asioina.

En halua nyt lähteä erottelemaan sitä, että mitä ne tällaiset kiusaukset ovat. Tai mikä nyt on syntiä. Siitähän Jeesus sanoo, että syntiä on se, että me emme usko häneen. Ja se on varmaankin se tämän ajan pahin vitsaus, kaikkein suurin kiusaus, että me emme luota Jeesukseen. Tämä maailmanaika pitää kaikkia uskontoja samanarvoisina, eikä ketään saisi käännyttää. Kouluissa ei saa puhua uskonasioista, ja samaan aikaan Islam ja Isis terrorisoivat jo Eurooppaa.

Niin, tämä on jotakin sellaista, mitä minun on vaikea ymmärtää. Kristityt maat ovat valmiita hylkäämään omat juurensa ja oman identiteettinsä. Varmaan kuvitellaan, että siten päästään eroon uskonnon sitovista kahleista, mutta todellisesti paljon pahemmat kahleet ovat uhkaamassa. Synnin kahleet ja toisaalla totalitaarisen uskonnollisuuden kahleet. Ja Jeesuksen opetus rakkaudesta, syntien anteeksiantamuksesta ja armosta jää pimentoon.

Tämän takia me tarvitsemme myös sisäistä uudistumista, ja palaamista uskonelämän perusteisiin. Nytkin kun käymme paaston matkalle, meidän kannattaa kääntää katseemme paitsi omiin synteihin ja omaan kilvoitukseen, myös Jeesuksen tekoihin, opetukseen ja siihen, mitä hän niiden kautta meille tarjoaa.

Niin kuin Paavali sen sanoo: Synnin palkka on kuolema, mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme. Aamen.