Viime viikolla valtiovalta teki päätöksen, jota monen
ihmisen on ollut vaikea niellä. Avioliittolain uudistukseen on jostakin syystä
kytketty myös uskonto. Arvattavaa oli, että eduskunnan päätöksen vuoksi
erottiin myös kirkosta. Ja olisi erottu, vaikka päätös olisi ollut
päinvastainen. Tässä mielessä isänmaamme ja kulttuuriympäristömme teki
karhunpalveluksen äiti-kirkolle. Vaikka vahingon pääpaino on tietenkin
yksilötasolla, jokaisen eronneen ihmisen kohdalla.
On aivan oikea kysymys, että milloin kannattaisi erota
kirkosta. Nyt eroaaltoa ei varsinaisesti aiheuttanut kirkko, vaan valtiovalta.
Samaa sukupuolta olevien parisuhteista ollaan kirkossa eri mieltä, aivan
samalla tavalla kuin eduskuntakin oli. Melkein puolet oli päätöstä vastaan.
Mielestäni kyseinen asia ei kuulu niihin uskonopin ydinkysymyksiin, jonka
vuoksi kannattaisi jättää seurakunta.
Uskonelämän ydinasioihin sen sijaan liittyy vaikkapa Lutherin
määrittelemät kirkon tunnusmerkit. Kirkko on oikea ja aito pyhien yhteisö, jos
se mm. kantaa ristiä. Kirkko ei siis voi olla menestyvä, kaunis ja aina
onnellisten ihmisten joukko, vaan sen elämään kuuluu myös vastoinkäymiset.
Tässä mielessä viime päivien tapahtumatkin vakuuttavat minut kirkkoon
kuulumisen tärkeydestä.
Menestys-ajatuksen harhaan Jeesuksen ajan juutalaisetkin
uhkasivat langeta. He pitivät itseään ”vapaina”, koska olivat kantaisä
Abrahamin jälkeläisiä. Jeesus kuitenkin vastasi heille: "Totisesti,
totisesti: jokainen, joka tekee syntiä, on synnin orja.” Tätä tosiasiaa valitun
kansan jäsenet eivät tunnustaneet. Mutta kaikille synnin orjuuden tunnustaville
Jeesus lupaa: ”Jos te pysytte uskollisina minun sanalleni, te olette todella
opetuslapsiani. Te opitte tuntemaan totuuden, ja totuus tekee teistä vapaita.”
Rakastan äiti-kirkkoa, niin kuin perheenjäsenen kuuluukin.
Sen sijaan tänään opettelen rakkautta isänmaata kohtaan. Siihenkin Raamattu
meitä kehottaa: ”Toimikaa sen kaupungin parhaaksi, johon minä olen teidät
siirtänyt. Rukoilkaa sen puolesta Herraa, sillä sen menestys on teidänkin
menestyksenne.” (Jer. 29:7) Ja esivallan kunnioitukseen kehottaa myös niin
Paavali, Luther, kuin katekismuksemmekin.
Enkä voi olla huomaamatta sitä kauneutta, minkä Jumalan
luomistyön kautta olemme tässä maassa saaneet lahjaksi. Tai kaikkea sitä
yhteiskunnallista hyvää, josta täällä nautimme. Vaikka sen hintana onkin erimielisyyden
taidon opettelu ja joskus repivät poliittiset riidatkin.
