Perheniemen opiston toveripäivä

Ensi sunnuntaina osallistun Perheniemen evankelisen opiston toveripäiville - tai nyt Korona-aikana tapahtuma toteutetaan sunnuntain aikana, yhtenä "toveripäivänä". Toveripäivät täyttää nyt 95 vuotta. Ne ovat kulkeneet opiston toimintavuosista yhden vuoden jäljessä.

”Perheniemen opisto aloitti toimintansa Karjalassa, Kirvun pitäjän Sairalassa 10.11.1924, alun pitäen nimellä Sairalan Evankelinen Kansanopisto (SEK). Se oli maamme toinen evankelinen kansanopisto. Talvisodan jälkeen opisto toimi Muurlassa 1940 syksystä kevääseen 1942 ja Jatkosodan aikana palattiin takaisin Kirvuun 1942-44.”

”Janakkalassa opisto toimi 1944 syksystä 1948 kevääseen. Iitin Perheniemi löydettiin opiston uudeksi paikaksi monien vaiheiden jälkeen vuonna 1948. Se aloitti toimintansa Perheniemenssä 15.10.1948 ja Perheniemen kartanolla ja kylällä itsellään on rikas monisatavuotinen historia. Nimellä Sairalan evankelinen opisto toimittiin vuoteen 1979 saakka, jolloin nimi vaihdettiin Perheniemen evankeliseksi opistoksi.”

Opiston vaikutushistoria on paikkakunnallamme merkittävä. Ja myös laajemmin. Lauantainakin siunaan haudan lepoon erään iäkkään seurakuntalaisen, joka oli käynyt ”Sairalan evankelisen kansanopiston” 1950-luvun puolivälissä.

Viime vuonna minut valittiin mukaan opiston hallitukseen. Kansanopisto-aate ja -toiminta on muuttunut ajan saatossa melkoisesti. Valtion tukien vähentyessä joudutaan miettimään, mikä on kansanopiston tulevaisuus. Uskon, että tämänkaltaisella vapaalla sivistystyöllä ja koulutuksella on kuitenkin tärkeä paikkansa aina.

Ja sitä haluamme tukea ja muistaa myös tulevana sunnuntaina monien opiston ystävien ja entisten opiskelijoiden kanssa. Tervetuloa toveripäivään!

Suuren virran keskellä

Tämän lehtikirjoituksen ilmestyessä (Iitinseutu-lehti 25.6.2020) tarkoitukseni on olla pikalomalla, pyytämässä lohta Tornionjoella. Harrastuksessa on ollut kolmen vuoden tauko, vaikka iittiläisten erämiesten kanssa Kymijoella olenkin saanut vähän lämmitellä kalamiehen verta.

Tänä vuonna pohjoisen isoilla joilla on koettu valtavia tulvia. Suurien lumimäärien sulaessa virran voima on uskomaton. Siksi on hyvä yhtyä ensi sunnuntain psalmin ajatukseen: ”Rukoilkoot kaikki palvelijasi sinua hädän hetkellä. Vaikka suuret vedet tulvisivat, ne eivät heihin ulotu.” (Ps. 32:6) Jokiveneen soutaminen suuren virran keskellä on sykähdyttävä kokemus.

Ensi sunnuntain kirkollisena aiheena on ”kadonnut ja jälleen löytynyt”. Pyhäpäivä muistuttaa siitä, miten Jumala on armollinen Isä. Hän etsii eksyneitä, kutsuu syntisiä ja antaa synnit anteeksi. Taivaassa iloitaan jokaisesta kadonneesta, joka on löytynyt.

Tuttu tuhlaajapoikakertomus muistuttaa siitä, miten jokainen meistä on tervetullut takaisin Jumalan luo, hyvään yhteyteen, vaikka olisimme sen itse synneillämme rikkoneet. Sillä kuten tuo psalmin 32 jatko lupaa Jumalastamme: ”Sinä olet minulle turvapaikka, sinä varjelet minut vaarasta.”

Virta ja vesi on paitsi elämän vertauskuva, se kuvaa myös kuolemaa. Tuonelan virta tai Joonan joutuminen syvyyksiin kalan vatsassa, kuvaavat ihmistä suurempaa pahan valtaa. Ihminen ei voi sitä voittaa, mutta Jumala voi. Tämä on hyvä muistutus myös näin koronakevään jälkeen.

Jumalan rakkaudesta sanotaan Laulujen laulussa (8:7): ”Suuret vedet eivät voi sitä sammuttaa, virran tulva ei vie sitä mukanaan.”

Koronakevät takana

Seurakuntienkin elämässä taakse jäänyt kevät oli poikkeuksellinen. Lainsäädäntöön perustuvat sunnuntain jumalanpalvelukset pidettiin, mutta niihin saattoi osallistua vain etänä, live-striimausten kautta. Kesän koittaessa jumalanpalveluksia ryhdytään jälleen pitämään julkisina tilaisuuksina. Osallistujamäärä suhteutetaan aina 1–2 metrin turvavälein tilaan sopivaksi.

Iitin kirkossa voi olla samanaikaisesti koolla noin 120 henkilöä. Ehtoollista vietetään noin joka toisessa jumalanpalveluksessa ja live-striimaus lähetetään edelleen seurakunnan facebook-sivulla noin kerran kuukaudessa. Jokaiselle seurakunnan kiinteistölle on määritelty osallistujamäärät, joten kovin suuriin tilaisuuksiin ei vielä ole mahdollisuutta. Sairaana ei tilaisuuksiin pidä lähteä. Ja myös riskiryhmään kuuluvia kehotetaan vielä pysymään kotona.

Yksinäisyys ja eristäytyminen voi kuitenkin tuntua raskaalta. Siksi kesän koittaessa aloitamme pikkuhiljaa myös muuta kokoontuvaa toimintaa seurakunnassa. Ulkoilmatilaisuuksiin voi osallistua pitäen reiluja turvavälejä. Nämä ovat seuraavat: 17.6. klo 18 Iltahartaus Vieterinpuistossa, 15.7. klo 18 Iltahartaus Hiidenvuorella, ja 12.8. klo 18 Iltahartaus uudella hautausmaalla. Näissä tilaisuuksissa on säävaraus. Myös kesäasukkaille tarkoitettu kirkkopyhä pidetään 19.7., mutta kirkkokahvit nautimme jumalanpalveluksen jälkeen kirkon pihalla.

Tästä kaikesta huolimatta: Siunattua kesäaikaa sinulle ja läheisillesi!

Pääsiäissaarna 2020 (Joh. 20:1-10)

Niin, hyvää pääsiäistä minunkin puolestani, sinne koteihin ja vastaanottimien ääreen.

Viikko sitten näin omituisen unen. Olin jonkinlaisessa vaikeassa tilanteessa, ja kaikki tuntui jotenkin epätoivoiselta. Niinkuin unissa yleensäkin, tässäkään ei tapahtunut oikein mitään järkevää, maustan vain sen epämiellyttävän tunteen, mikä minulla siinä oli. Kaikki oli jotenkin usvaista, mutta sen muistan, että asioihin löytyi helpotusta ja ratkaisu. Muistan sanoneeni toisille, ympäröivälle joukolle siinä unessa, että kyllä kaikki järjestyy. Nimittäin lopulta Jeesus tulee, ja ottaa hallintavallan kaikista asioista. Että ei meidän auta kuin luottaa ja uskoa tähän. Ja siinä hetkessä tunsin helpotusta, kun ympärilläni olevat olivat samaa mieltä. Ja totesivat tämän saman, että niinhän se on. Aikojen lopulla Jeesus tulee, ja järjestää kaikki asiat parhain päin. Ei meillä ole mitään muutakaan, mistä hakea turvaa.

No, niin kuin yleensä tapahtuu, sitten heräsin unestani. Oli vielä pimeä aamuyö, ja ymmärsin, että kaikki olikin ollut vain unta. Ajattelin hieman tilannetta missä olin, sängyssä, puolisoni vieressä. Mielessä oli vielä edellisen illan televisiouutisten ja surfailujen asiat, koskien Koronavirusepidemiaa. Sitä, miten Tuo elämämme muuttanut virus ei olisikaan mikään kertaluontoinen juttu, vaan että tutkijoiden mukaan se saattaisi jäädä vaikeuttamaan ihmiskunnan elämää pitkäksikin aikaa. Miten rokotetta nyt kyllä kehitetään, mutta todennäköisesti virus ehtii muuntautua, ennen kuin rokote valmistuu ja näin piinamme sen kanssa vain jatkuisi ja jatkuisi. Olisivatko siis eristyksetkin ja liikkumisrajoitukset vasta alkusoittoa…?

Silloin aamuyöstä minusta tuntui, kuin olisinkin herännyt hyvästä unesta painajaiseen. Siis päinvastoin kuin yleensä. Useinhan olen herännyt painajaisesta ja helpottuneena todennut, että kaikki olikin vain unta. Nyt kävi toisinpäin. Siellä unen rajamailla totesin, ettei Jeesus ollutkaan tulossa korjaamaan asioita. Ja että aika ei ollutkaan lopussa, ja eikä niihin ollutkaan tulossa ratkaisua.

No, en usko, että uneni ja tuolloiset ajatukseni kuvastaisivat todellisuutta. Tai toimisivat jonkinlaisena profetiana meille tänään. Tämä kaikki tapahtui muutamaa päivää ennen kuin palasin kahden viikon lomaltani takaisin työhön. Loma oli kulunut rajoitusten vuoksi lähinnä kotisohvalla, kuunnellen uutisia epidemian etenemisestä ja harmitellen omien lomasuunnitelmien kariutumista. Varmaankin uni ja aamuyön houreet kuvastivat ennemminkin sitä negatiivisen tiedon tulvaa, jonka uhriksi me jokainen olemme viime viikkoina joutuneet. Paljon on muuttunut viime viikkoina, ja seurakunnassakin on jouduttu keksimään pyörä uusiksi, moneen kertaan.

Eräs kollega muistutti hyvin, kaiken negatiivisen keskellä, ettei pääsiäistä ole kuitenkaan peruttu. Sen juuret ovat paljon syvemmällä ja paljon pidemmällä, kuin muutaman viikon tai kuukauden takaisessa mullistuksessa.

Jo Vanhassa testamentissa kerrotaan pääsiäisen juurista, kun valittu Israelin kansa oli vankina Egyptin orjuudessa. Juutalaiset viettävät pesah-juhlaa sen muistoksi, kun Mooses johdatti orjuutetun kansan ihmeellisellä tavalla pois tuolta orjuuden maasta. Nimi pesah on hepreaa ja tarkoittaa "kulkea ohi". Se viittaa viimeiseen vitsaukseen, jolla Jumala koetteli egyptiläisiä, koska he eivät suostuneet päästämään israelilaisia vapaiksi. Jumala surmasi egyptiläiset esikoispojat, mutta israelilaisten hän oli käskenyt uhrata karitsan ja sivellä ovenpielensä sen verellä. Jos ovi oli sivelty verellä, säästyivät esikoiset hengissä. Ja tätä egyptiläiset eivät enää kestäneet ja israelilaiset pääsivät vapaiksi.

Tänä aikana moni meistä toivoo ja rukoilee, että vitsaus menisi ohi, ja me ja meidän läheisemme saisimme säilyä terveinä. Epidemian tuleminen lähelle kauhistuttaa ja herättää kysymyksiä kaiken merkityksestä. Kuulemme kertomuksia kuolemista ja kannamme huolta riskiryhmiin kuuluvien läheistemme vuoksi. Toisaalta omakin tila ahdistaa, ja rajoitusten kanssa eläminen tuntuu vaikealta.

No pääsiäistä ei ole kuitenkaan peruttu, siitä kai me saamme todistuksen tänäänkin. Tänään kaikkialla julistetaan kristuksen ylösnousemusta ja voittoa kuoleman valloista, olkoonkin, että monessa maassa eletään nyt kuin kuoleman varjon maassa. Eikö tämä kerro uskon salatusta luonteesta? Vaikka nyt emme voi kaikkea nähdä tai ymmärtää, jotakin suurempaa on murtautumassa esiin uskon maailmassa. Kirjoittaahan Paavalikin, että nyt me vielä katselemme kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta kerran näemme kasvoista kasvoihin. Ja vaikka nyt elämämme on kuin unennäköä, kerran kaikki muuttuu uudeksi ja todeksi, missä kaikki hämäräperäisyys ja epätodellinen on poissa.

Pääsiäisen evankeliumi kertoo meille uskomme perustasta, Kristuksen ylösnousemuksesta. Ja siitä, miten Jeesuksen ystävät saivat haudalla nähdä ylösnousemuksen merkit. Suuri kivi oli vieritetty pois haudan suulta, hauta oli tyhjä, jäljellä oli vain kasvoja peittänyt hikiliina ja käärinliinat. Oppilaiden ymmärrys oli vielä vaillinaista, näiden ihmeellisten asioiden äärellä. Toisesta opetuslapsesta sanotaan, että hän uskoi nähdessään tyhjän haudan, mutta ei hän eikä Pietarikaan olleet käsittäneet, että jo kirjoitukset olivat ennustaneet Jeesuksen ylösnousemuksen.

Niin, kirjoituksissahan se sanotaan: Herra sitoo haavat, hän parantaa, kolmantena päivänä hän nostaa ylös, eikä anna meidän vaipua kuoleman valtaan. Monenlaisten profetioiden kautta Jumala julistaa voittoaan, ja myös Kristuksen ylösnousemusta. Siitä me pääsemme osalliseksi uskon kautta jo nyt, tässä hetkessä, kun luemme ja kuulemme Jumalan sanaa, ja otamme sen vastaan. Ja kun poikkeustila päättyy saamme yhdessä käydä jälleen myös ehtoollispöytään, ja ottaa vastaan pelastuksen lahjan, Jeesuksen ruumiin ja veren.

Niin, Jumala antaa meille ylösnousemuksen merkkejä, jolloin emme jää vain tulvan odotukseen, kuten siinä näkemässäni unessa. Tai vain epätoivoiseen tunteeseen, ettei mitään helpotusta olisi edes tulossa. Pelastuksen päivä on jo nyt ja sen käsittämiseen ei tarvita mitään erinomaisia persoonallisia kykyjä tai ihmisymmärrystä. Riittää, kun katsomme näitä ylösnousemuksen merkkejä, jotka Jumala meille osoittaa. Ja uskossa jäämme hänen varaansa.

Katsokaapa tänne kirkkomme etuosaan… Meilläkin on täällä kirkossamme hienoja merkkejä pelastuksen lahjasta.

Meidän kirkossamme on kaksi alttaritaulua, alkuperäinen C.P. Elfströmin maalaus sekä vuonna 1917 kirkkoon tuotu Felix Frangin maalaus. taidearvioiden mielestä nämä teokset ovat hyvin toisentyyppiset tyyliltään eivätkä ehkä sopisi ulkonäkönsä puolesta samaan tilaan tai kirkkoon. Itse kuitenkin ajattelen, että meillä on tässä kirkossamme harvinaiset aarteet, kun huomaamme, mitä nämä teokset esittävät: Niissä on kuvattu pelastushistorian keskeisimmät tapahtumat.

Frangin teos kuvaa Kristuksen ristiinnaulitsemista. Se kertoo meille Jumalan ehdottomasta rakkaudesta meitä ihmisiä kohtaan. Kristus kävi ristille, kärsi ja kuoli meidän puolestamme, ettei meidän tarvitsisi pelätä rangaistusta synneistämme. Sen kautta Jumala sanoo meille tänäänkin: älä pelkää!

Elfströmin maalaus taas kuvastaa Kristuksen ylösnousemusta. Moni pitää maalausta hieman epärealistisena ja kuvausta jotenkin käsittämättömänä. Mutta eikö se ole silloin, kuin ylösnousemus itsekin. Emme me ihmiset sitä voi täysin käsittää. Tai ainakin se on jotakin muuta, kuin mitä me siitä ajattelemme. Kuitenkin se julistaa sitä, miten Kristus kuollessaan on voittanut kuoleman vallan. Ja Ylösnousemisellaan lahjoittanut myös meille iankaikkisen elämän. Tämän turvin me saamme käydä vaikeisiinkin aikoihin, sillä kerran meille on luvattu myös pelastus ja vapaus. Aamen.

Syvin paastonaika alkaa

”Jerusalem, Jerusalem! Sinä tapat profeetat ja kivität ne, jotka on lähetetty sinun luoksesi. Miten monesti olenkaan tahtonut koota lapsesi, niin kuin kanaemo kokoaa poikaset siipiensä suojaan! Mutta te ette tahtoneet tulla. Kuulkaa siis: teidän temppelinne on jäävä asujaansa vaille.” (Luuk. 13:34-35)

Näin synkästi Jeesus profetoi ensi sunnuntain evankeliumissa, kun sai kuulla Herodeksen häneen kohdistuvasta vihasta. Jeesus ei lähtenyt kuitenkaan pakoon, vaan jatkoi työtään odotettavissa olevasta huonosta lopputuloksesta huolimatta.

Tuntuu, kuin tuo profetia olisi tullut todeksi nyt viime päivinä. Outo sairaus on teljennyt ihmisiä kotien seinien sisälle ja julkisia tilaisuuksia on peruttu. Yhteiset kokoontumispaikat ovat hiljentyneet, ja seurakunnan kokoontuva toimintakin on keskeytetty. Miten käy kesätapahtumien? Voidaanko musiikkijuhlia järjestää? Entä MotoGP-kisoja?

Piloille menneet suunnitelmat tulevat maksamaan paljon rahaa. Maan hallitus yrittää auttaa yhteiskunnan eri toimijoita, sairaaloita, yrittäjiä ja kuntia, selviämään. Ettei kävisi niin, että meidänkin paikkakunnan liikkeet, temppelit ja kunnantalot ”jäävät asujaansa vaille”.

Moni kokee vallitsevan poikkeustilanteen pelottavana. Miten minun käy? Entä läheisteni? Mitä voimme tehdä tässä vaikeassa tilanteessa?

Vanhat kristityt opettivat: Rukoillaan ja tehdään työtä. Kadutaan ja paastotaan nyt, kun on sen aika. Ei epidemiaakaan voiteta lopulta kuin Jumalan armon avulla. Tuntuu, ettemme me ihmiset nyt voi varmaksi tietää, mikä on lopulta oikein. Mutta Jumala voi. Ja siksi häneen kannattaa turvautua, ja nöyryydessä, hiljaisuudessa ja rukouksessa kysellä hänen neuvojaan.

Apu-lehden katsaus seurakuntaamme

Apu-lehti otti minuun yhteyttä viime vuoden puolella. Toimittaja halusi tehdä jutun seurakunnastamme, seurakuntien jäsenmäärän pienentymisestä ja talousvaikeuksista. Ensin epäröin ja halusin keskustella asiasta kirkkoneuvoston kanssa. Päädyimme siihen, että juttu voidaan tehdä, jos sen pääpaino ei ole negatiivisissa asioissa tai kirkosta eroamisessa, ja että saamme tuoda esille myös sitä hyvää työtä jota seurakunnassamme tehdään. Ja miten me yritämme reagoida vaikeaan tilanteeseen.

Aihe oli siis vakava, mutta mielestäni toimittaja sai siitä aikaiseksi oikein mainion ja realistisen jutun. Se julkaistiin Apu-lehden numerossa 3/2020. Tässä linkki verkkojulkaisuun:

https://www.apu.fi/artikkelit/seurakuntien-talous-kriisissa-dramaattinen-muutos-viiden-viime-vuoden-aikana

Jouluaaton lupaus: En saarnaa uskontopolitiikasta, Al-Holin lapsista tai maailmanlopusta

Joulusaarnan kirjoittaminen lienee papin vaikeimpia työtehtäviä. Kirkko on täynnä väkeä, eikä kaikilla kuulijoilla ole suinkaan läheistä suhdetta kotiseurakuntaansa tai uskonasioihin. Jotakin pitäisi osata sanoa, mielellään puhuttelevaakin, mutta samalla sanottava pitäisi osata sovittaa joulun tilanteeseen. Liian usein me papit olemme tuhlanneet hyvin tilaisuuden puhumalla omista korvasyyhyistä, kuten saarnaopettajat sitä kuvaavat…

Tänä vuonna joulukirkko tarjoaisi paljon herkulliselta tuntuvia mahdollisuuksia. Uskontopolitiikassa on menty karmivaan suuntaan. Valtiovalta ja eri viranomaiset siivoavat kristillistä uskoa pois julkisista tilanteista. Kangasalla kiellettiin Enkeli taivaan -virren aikana seisominen, kun se muistuttaa uskonnon harjoitusta. Apulaisoikeusasiamies katsoi, ettei koulujen joulujuhlia voida pitää kirkoissa, kun kirkko on nimenomaan jumalanpalvelusten toimittamiseen tarkoitettu paikka. Ja virastojen perinteisiä jouluhartauksia jää pitämättä, kun niissä ei kuulemma toteudu uskonnollinen tasavertaisuus.

Taustalla olevia kanteluita eivät tee kuitenkaan muun uskoiset, vaan suomalaiset ateistit, joiden näkemyksen mukaan uskonnonharjoituksen tulee olla vain yksityistä, ei missään tilanteessa yhteisöllistä. Ja uskonnonvapauden tulisi olla vain negatiivista, siis oikeutta uskonnottomuuteen, eikä positiivista, eli oikeutta uskonnon harjoitukseen. Suomalaisessa kontekstissa tilanne on tällä hetkellä ongelmallinen. Valtiovallan ja viranomaisten linjaukset vievät yhteiskuntaamme suvaitsemattomaan suuntaan, eikä kouluissakaan lapsista kasva enää (muitakaan) uskontoja ymmärtäviä.

Joulun alla toinen kuuma poliittinen peruna on ollut Al-Holin pakolaisleirillä olevat suomalaiset, naiset ja lapset. Joulun tulo antaa tähän kiistelyyn oman näkökulmansa. Poliittisessa debatissa on lainattu ahkerasti joulun sanomaa, että nytkö ”laps’ hankeen hukkuu, unhoittuu”, jos pakolaisleirin lapsia ei tuoda Suomeen. Ja toisaalta lehtien mielipidekirjoituksissa on kirottu uutta hallitusta, joka enemmän välittää ulkomaan terroristeista, kuin suomalaisista vanhuksista, jotka makaavat hoitolaitoksissaan omissa ulosteissaan. Konnotaatiot ja mielikuvat näissä asioissa ovat voimakkaita, mutta niitä viljellään nyt runsaasti. Itse olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, ettei minun asiantuntemus taida riittää tämänkään asian oikeudenmukaiseen käsittelyyn, ainakaan joulusaarnassa.

Lauritsalan kirkon kauneimmat joululaulut -tilaisuus pääsi Ylen uutisiin saakka, kun kirkkoherra oli siteerannut joidenkin tieteentekijöiden näkemystä maailmanlopun tulosta. Kirkkokansa oli järkyttynyt asiasta, kollegat ennemminkin puhujan tilannetajun (ja oikeiden uutisten) puutteesta.

Joulukirkko on saarnaajalle vaikea tilanne: kirkko on täynnä väkeä… jotakin pitäisi osata sanoa, mielellään jotakin todellista ja puhuttelevaa… haluanko kohauttaa ja järkyttää? Vai olisiko se ennemminkin median (sosiaalisen ja sen perinteisen) toimintatapa: mitä vavahduttavampi uutinen, sitä enemmän lukijoita, kommentointeja ja jakoja…

Mielestäni joulusaarna ei saisi langeta pelkkiin ajankohtaisuuksiin tai ainakaan seota politiikkaan. Toisaalta tämä merkitsee, että joulusaarna saattaa olla tylsänmakuinen. Ja sitähän sanomamme ei myöskään saisi olla: hajutonta, mautonta, väritöntä…

No luulen, että jokaisella kirkkoon tulevalla on mukanaan omat asiansa, myös taakkansa, joissa riittää kannettavaa näin joulunakin. Siihen mielenmaisemaa moni varmasti odottaa ja kaipaa joulun ilosanomaa ja toivoa.

Laulaja-lauluntekijä Anna Maria Rahikainen, alias Mariska, on kokenut uskontopolitiikan uudet linjaukset, kun hänen laulunsa ”Mestaripiirros” ei kelvannut tunnustuksellisuutensa vuoksi esimerkiksi äidinkielen oppikirjaan. Mariska kuvaa kristillistä uskoa kuitenkin hyvin sanoessaan eräässä haastattelussa, että ”Jeesus menee murtuneisiin sydämiin.”

Uskoisin että tätä moni kirkkoon tuleva kuitenkin kaipaa ja tarvitsee. Joulusanoman ydintä, eikä ajankohtaista päivitystä politiikasta ja uutisvirroista. Siksi lupaan, että tänä jouluna en saarnaa uskontopolitiikasta, Al-Holin lapsista tai maailmanlopusta. Vaikka toki toivon, että joulun sanoma voisi tuoda toivoa näihinkin kipeisiin asioihin.

Koskenniskan kyläkirkko 100 vuotta

Viime sunnuntaina juhlistimme Koskenniskan kyläkirkon 100-vuotista taivalta. Tuolloin viime vuosisadan alussa pohdittiin oman seurakunnankin perustamista Pohjois-Iittiin, mutta uskon, että rukoushuonepiiri ja tämä kyläkirkko vastasi silloin ja vastaa edelleen paremmin kylän ja alueen hengellisiin tarpeisiin. Kyläkirkko antaa edelleen mahdollisuuden kehittää tämän kylän ja alueen seurakuntaelämää, ja luo näin myös laajempaa yhteyttä kristittyjen välille.

 

Päivän evankeliumissakin oli käsillä juhlat (ks. Matt. 22:1-14). No tuo päivän evankeliumin juhlatuntu on hieman erikoinen. Ehkä se on tuttu monelle seurakunnan toimijalle ja työntekijälle. Meidän juhliimme ei aina haluta tulla. Monet maailmalliset riennot ovat paljon houkuttelevampia, kuin vaikkapa seurat, jumalanpalvelus tai raamattupiiri.

 

Ja senkin saa huomata, että usein nämä seurakunnalliset tarjoukset eivät kelpaa ns. ensin kutsutuille: Menestyneille ja hyvää ja suosiollista elämää eläville. Sen sijaan ne, joiden elämässä on ollut vaikeuksia, ovat monesti niitä, jotka mieluummin vastaavat kutsuun myönteisesti. Kun on kokenut rakkaudettomuutta, Jumalan rakkaus kelpaa. Kun on kokenut synnin kahleet, tarvitsee oikeasti Vapahtajaa. Ja kun on itse epäonnistunut, tarvitsee vahvaa, voimakasta, kaikkivaltiasta Jumalaa.

 

Näinhän se menee, eikö niin…? Siksi monesti epäonnistujat, huumeiden käyttäjät, alkoholistit, rikoksesta tuomitut ovat kaikkein voimakkaimpia ja vakuuttavampia evankeliumin julistajia. He todella tietävät, mistä puhuvat. Kun omat tiedot taidot ja voimat on riisuttu, silloin Jumalan armo ja voima voi todellakin tuilla esille oikein.

 

Mutta on tuossa evankeliumin juhlatilanteessa vielä toinenkin hämmästyttävä näkökulma. Siis tämän julman väkivallan lisäksi, jota kuningas ja hänen sotajoukkonsa harrastavat. Nimittäin tämä mies, joka oli tullut hääjuhlaan ilman hääpukua.

 

Mistähän puvusta tässä oikein puhutaan? Virressä 621:3 sitä kuvataan hyvin:

Itsessäni olen kyllä kurja, köyhä syntinen,
mutta Yljän puku yllä olen lumivalkoinen.
Olen puhdas, kaunis lilja Mestarini tarhassa,
olen taivaan kypsä vilja armostansa suuresta.

Tämä on sellainen virsi, jota käytän mielellään hautajaisissa. Siinä sanotaan jotakin oleellista meidän uskostamme ja siitä, missä on pelastuksemme lähde. Jo kasteemme hetkellä meidät on puettu valkeaan juhlapukuun. Sen mukana meille lahjoitetaan syntien anteeksiantamus, Jumalan armo ja osallisuus iankaikkisesta elämästä. Kastevesi Jumalan sanaan liitettynä on siis pelastavaa vettä, sillä se pesee meidät puhtaaksi kaikesta synnistä. Ja näin meidän likainen matkavaatteemme muuttuu kirkkaan valkeaksi juhlapuvuksi.

 

Viime maanantain lehdessä kehotettiin hautajaisjärjestäjiä tekemään hautajaisista oman näköisiä, ja näin pukemaan vainaja vaikkapa omiin lempiverkkareihin, kun hänet arkutetaan. No tuosta virrenkin sanasta vaarin ottaneena, en haluaisi näin tehdä. Ei meidän omat vaatteemme, omat ominaisuutemme ja omat teot riitä taivaspaikkaan, tai evääksi taivasmatkalle. Kyllä me tarvitsemme jotakin muuta. Kristuksen lahjoittamaa vanhurskautta, sitä pyhyyttä, joka tulee yksin Jumalalta. Sen varassa voimme vasta olla todellisesti puhtaaksi pestyjä ja valmiita taivaan ilojuhlaa varten.

 

Tästä lahjavanhurskaudesta kertoo Juuri kastepuku, konfirmoitavien valkea alba, ja morsiamen valkoinen hääpuku. Ja toivon, että siitä kertoisi myös se puhtaan valkoinen viimeinen asu, joka puetaan päällemme hautajaisarkkuun, kun aikamme täällä on jo päättynyt.

 

On hienoa, että tämä rukoushuone ja kyläkirkko on saanut jo sadan vuoden ajan muistuttaa tämän paikkakunnan ihmisiä Jumalan rakkaudesta, armosta ja syntien anteeksiantamisesta. Sekä siitä evankeliumin ilosta, jonka saamme ottaa vastaan uskon kautta.

 

Tämä kuluva pyhäpäivä muistuttaa meitä siitä, että Jumalan valtakunta on lahja, jonka saamme ottaa vastaan ilmaiseksi. Mutta jos emme ota sitä vastaan, ei meistä ole juhlavieraiksi taivaan ilojuhlaan. Mutta koska Vapahtajamme on kuollut ja kärsinyt Golgatan ristillä meidän vuoksemme, tuo lahja kuuluu meille kaikille, myös kaikkein syntisimmälle ihmiselle.

 

Jeesus lähettää omansa maailmaan todistamaan tästä armosta ja palvelemaan ihmisiä hänen nimessään. Näin jokainen Kristitty on Vapahtajan lähettiläs, kuten evankeliumikirja tätä asiaa kuvaa. Ikään kuin Kristus toiselle ihmiselle, lähimmäiselle. Ja tähän tärkeään tehtävään meidät varustetaan juuri yhteisessä jumalanpalveluksessa, myös täällä Koskenkylän kyläkirkossa.