Tänä vuonna joulukirkko tarjoaisi paljon herkulliselta tuntuvia mahdollisuuksia. Uskontopolitiikassa on menty karmivaan suuntaan. Valtiovalta ja eri viranomaiset siivoavat kristillistä uskoa pois julkisista tilanteista. Kangasalla kiellettiin Enkeli taivaan -virren aikana seisominen, kun se muistuttaa uskonnon harjoitusta. Apulaisoikeusasiamies katsoi, ettei koulujen joulujuhlia voida pitää kirkoissa, kun kirkko on nimenomaan jumalanpalvelusten toimittamiseen tarkoitettu paikka. Ja virastojen perinteisiä jouluhartauksia jää pitämättä, kun niissä ei kuulemma toteudu uskonnollinen tasavertaisuus.
Taustalla olevia kanteluita eivät tee kuitenkaan muun uskoiset, vaan suomalaiset ateistit, joiden näkemyksen mukaan uskonnonharjoituksen tulee olla vain yksityistä, ei missään tilanteessa yhteisöllistä. Ja uskonnonvapauden tulisi olla vain negatiivista, siis oikeutta uskonnottomuuteen, eikä positiivista, eli oikeutta uskonnon harjoitukseen. Suomalaisessa kontekstissa tilanne on tällä hetkellä ongelmallinen. Valtiovallan ja viranomaisten linjaukset vievät yhteiskuntaamme suvaitsemattomaan suuntaan, eikä kouluissakaan lapsista kasva enää (muitakaan) uskontoja ymmärtäviä.
Joulun alla toinen kuuma poliittinen peruna on ollut Al-Holin pakolaisleirillä olevat suomalaiset, naiset ja lapset. Joulun tulo antaa tähän kiistelyyn oman näkökulmansa. Poliittisessa debatissa on lainattu ahkerasti joulun sanomaa, että nytkö ”laps’ hankeen hukkuu, unhoittuu”, jos pakolaisleirin lapsia ei tuoda Suomeen. Ja toisaalta lehtien mielipidekirjoituksissa on kirottu uutta hallitusta, joka enemmän välittää ulkomaan terroristeista, kuin suomalaisista vanhuksista, jotka makaavat hoitolaitoksissaan omissa ulosteissaan. Konnotaatiot ja mielikuvat näissä asioissa ovat voimakkaita, mutta niitä viljellään nyt runsaasti. Itse olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, ettei minun asiantuntemus taida riittää tämänkään asian oikeudenmukaiseen käsittelyyn, ainakaan joulusaarnassa.
Lauritsalan kirkon kauneimmat joululaulut -tilaisuus pääsi Ylen uutisiin saakka, kun kirkkoherra oli siteerannut joidenkin tieteentekijöiden näkemystä maailmanlopun tulosta. Kirkkokansa oli järkyttynyt asiasta, kollegat ennemminkin puhujan tilannetajun (ja oikeiden uutisten) puutteesta.
Joulukirkko on saarnaajalle vaikea tilanne: kirkko on täynnä väkeä… jotakin pitäisi osata sanoa, mielellään jotakin todellista ja puhuttelevaa… haluanko kohauttaa ja järkyttää? Vai olisiko se ennemminkin median (sosiaalisen ja sen perinteisen) toimintatapa: mitä vavahduttavampi uutinen, sitä enemmän lukijoita, kommentointeja ja jakoja…
Mielestäni joulusaarna ei saisi langeta pelkkiin ajankohtaisuuksiin tai ainakaan seota politiikkaan. Toisaalta tämä merkitsee, että joulusaarna saattaa olla tylsänmakuinen. Ja sitähän sanomamme ei myöskään saisi olla: hajutonta, mautonta, väritöntä…
No luulen, että jokaisella kirkkoon tulevalla on mukanaan omat asiansa, myös taakkansa, joissa riittää kannettavaa näin joulunakin. Siihen mielenmaisemaa moni varmasti odottaa ja kaipaa joulun ilosanomaa ja toivoa.
Laulaja-lauluntekijä Anna Maria Rahikainen, alias Mariska, on kokenut uskontopolitiikan uudet linjaukset, kun hänen laulunsa ”Mestaripiirros” ei kelvannut tunnustuksellisuutensa vuoksi esimerkiksi äidinkielen oppikirjaan. Mariska kuvaa kristillistä uskoa kuitenkin hyvin sanoessaan eräässä haastattelussa, että ”Jeesus menee murtuneisiin sydämiin.”
Uskoisin että tätä moni kirkkoon tuleva kuitenkin kaipaa ja
tarvitsee. Joulusanoman ydintä, eikä ajankohtaista päivitystä politiikasta ja uutisvirroista.
Siksi lupaan, että tänä jouluna en saarnaa uskontopolitiikasta, Al-Holin
lapsista tai maailmanlopusta. Vaikka toki toivon, että joulun sanoma voisi
tuoda toivoa näihinkin kipeisiin asioihin.
