Piispan tarkastus

Ensi viikonloppuna pidetään Pellon seurakunnassa piispantarkastus. Joku vääräleuka muutti yhdyssanan kahdeksi eri sanaksi, jolloin ajatus muuttui seurakunnan tarkastamisesta tarkoittamaan piispan tarkastamista. Ikään kuin me tavalliset tallaajat tarkastelisimme piispaa!

No näinkin voi (ja saa) tulevana viikonloppuna olla. Monelle pellolaiselle piispamme Samuel Salmi on tuttu poikavuosiltaan. Varttuihan hiippakuntamme esipaimen täällä, ja kirjoitti täällä ylioppilaaksikin. Piispantarkastuskuulutuksessa hän kutsuukin meitä kaikkia runsaslukuisesti mukaan, osallistumaan tarkastusviikonlopun ohjelmaan. Ja varmasti vaihtamaan kuulumisiakin, mahdollisuuksien mukaan.

Tärkeää olisi, että kirkossa, hiippakunnassa ja seurakunnassa tulemme yhteen - ensi sunnuntain aiheen mukaisesti - rukouksessa ja uskossa. Evankeliumit kertovat, miten Jeesus taisteli pimeyden valtoja vastaan parantamalla sairaita ja antamalla synnit anteeksi. Tähän toimintaan liittyivät juuri rukous ja usko.

Jeesus paransi mm. kuuron ja mykän hengen vallassa olleen pojan. Henki aivan kuin kidutti poikaa, niin, että tämä kaatui, kieriskeli maassa ja kuolasi. Pojan isä oli jo epätoivoinen ja huudahti lopulta Jeesukselle: ”Auta minua epäuskossani!” Isä halusi uskoa ja luottaa, mutta kaikki näytti toivottomalta.

Luulen, että itse kukin meistä on ollut vastaavassa tilanteessa. On tuntunut, ettei mikään enää auta ja kaikki näyttää menevän väärään suuntaan. Oma elämäkin on voinut tuntua kuin kidutukselta, henkisen pahoinvoinnin tai ruumiillisen sairauden vuoksi. Ja kuoleman todellisuuskin saattaa pelottaa.

Toivon, että yhteys toisiin kristittyihin ja seurakuntaan voisi auttaa tällaisissa hetkissä. Aina voi soittaa ystävälle, puolitutulle tai seurakunnan työntekijälle. Aina voi pyytää apua. Ja vaikka tietomme ja taitomme kalpenevat Jeesuksen kykyjen rinnalla, voimme rohkeasti kulkea toistemme rinnalla. Ja luottaa, että Jeesuskin on siinä matkassa.

Näitä asioita me opettelemme seurakunnissa, kaikki yhdessä, Kristuksen opetuslapsina. Siksikin on hyvä, että saamme tarkastella seurakuntamme toimintaa myös ulkopuolisten silmin, piispan, lääninrovastin ja asessorin toimesta. Ja saada rohkaisua yhdessäolosta, ajatusten vaihtamisesta ja Jumalan sanasta.

”Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon. Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa.” (Ef. 4:6-7)

Mitä yhteistä on samballa ja laskiaisella?

Talvituiskujen keskeltä olisi hauskaa päästä joskus Rio de Janeiron lämpöön. Vaikkapa sambakarnevaaleille, katselemaan kauniita ihmisiä ja värikkäitä asuja. Ja varsinkin sitä valtavan kokoista Kristus-patsasta, josta tuo Brasilian kaupunki myös tunnetaan.

Rion karnevaaleilla ja meidän talvituiskuilla on yllättävä liittymäkohta. Kun Brasiliassa tanssitaan sambaa, meillä harrastetaan samoihin aikoihin riehakasta mäenlaskua. Kyse on kristikunnan yhteisestä perinteestä, nimittäin paastoon laskeutumisesta. Vielä kerran pidetään hauskaa ja nautitaan elämän riemuista, ennen kuin siirrytään vaatimattomien elämäntapojen aikaan.

Myös seurakuntien laskiaistapahtumissa nautitaan talven riemuista: hiihdosta, mäenlaskusta, hevos- ja kelkka-ajeluista, sekä mukavasta yhdessäolosta. Mutta minkälaista hengellistä sanomaa karnevaalit tai laskiainen kantavat mukanaan?

Sanana karnevaali merkitsee jäähyväisiä lihalle. Monelle paasto merkitseekin liharuokien poisjättämistä, mutta myös hengellistä itsetutkintaa; jäähyväisiä pinnalliselle elämälle, lihallisuudelle. Paaston aikana ihminen (1) katuu syntejään ja haluaa palata täyttämään Jumalan tahdon, (2) tutkistelee Jumalan pyhyyttä ja rakkautta, joka näkyy Kristuksen kärsimyksessä ja kuolemassa ja (3) pyrkii kasvamaan yhä vastuullisempaan elämäntapaan ja luopumaan omastaan hädänalaisten hyväksi.

Laskiaissunnuntain evankeliumissa Jeesus kehottaa laittamaan elämän arvot järjestykseen ja toimimaan Jumalan tahdon toteuttamiseksi: ”Joka rakastaa elämäänsä, kadottaa sen, mutta joka tässä maailmassa panee alttiiksi elämänsä, saa osakseen ikuisen elämän.”

Ilo, onni ja nautinnot eivät välttämättä kirkasta Jumalan tahtoa tai elämän totuutta. Joskus Jumala on lähimpänä kärsimyksessä, vaikeissa elämäntilanteissa ja suurissa haasteissa. Vaikka kärsimys harvoin jalostaa ketään, voi sen kautta saada kokemuksen todellisesta ihmisyydestä. Ja siitä, kuka kaikkivaltias Jumala on.

Golgatalla hän on kuitenkin kärsinyt eniten, meidänkin syntiemme vuoksi.

Yhteisvastuukeräys alkaa kynttilänpäivänä

Huomenna vietetään kynttilänpäivää. Samalla aloitamme yhteisvastuukeräyksen. Tämä kirkon suurkeräys nostaa vuosittain keskusteluun tärkeitä yhteiskunnallisia ongelmia, meidän maastamme ja maailmalta. Tänä vuonna keräyksellä tuetaan saattohoitotyötä Suomessa ja ihmisoikeuksien toteutumista Guatemalassa.

Yhteisvastuuteeman äärellä onkin hyvä kysyä, minkälaisen toivoisin oman kuolemani olevan? Miten toivon elämäni viimeisten päivien kulkevan? Kyllä kai ihmisarvoiseen elämään kuuluu myös sen arvokas päätös? Yhteisvastuuvaroin ollaan luomassa kuolevien saattohoitoon osaamisverkostoa.

Guatemalassa taas yhteisöjä koulutetaan tiedostamaan ja vaatimaan oikeuksiaan omaan kieleen, kulttuuriin ja maahan. Niiden tarpeellisuuden voi ymmärtää ehkä vasta sitten, kun on ne menettänyt. Ja joutunut syrjinnän kohteeksi, kuten monet alkuperäisasukkaat Väli- ja Etelä-Amerikassa.

Yhteisvastuukeräyksen esimiehenä toimii tänä vuonna hiippakuntamme piispa Samuel Salmi. Yhdessä haluamme tehdä parhaamme hyvän keräystuloksen saavuttamiseksi. Vaikka keräykseen sisältyy seurakuntien välistä leikkimielistä kilpailua, emme saa unohtaa, miksi teemme työtä. Kristus on käskenyt meitä kantamaan toistemme taakkoja, ja olemaan suolana ja valona tässä maailmassa.

Lasten tutussa joululaulussa sanotaan: ”Pieni liekki tänään syttyy talven synkkään pimeyteen.” Onkin totta, että nyt helmikuun alkaessa, valon säteet helmeilevät jo kirkkaina ja rohkaisevina hangen pinnalta. Valo lisääntyy, ja siten myös elämänusko palaa pimeiden viikkojen jälkeen. Kevät on pian täällä!

Laulu jatkaa: ”Pieni liekki pimeydessä nyt voi olla jokainen. Pieni liekki, joka kantaa valon luokse kaikkien.” Maailman kärsimyksen ja synnin kurjuuden keskelle Kristus tuo pelastavan valonsa. Jokainen kristitty on kutsuttu tämän valon kantajaksi. Vaikka yksin voimme tehdä vain oman osamme, saamme uskoa siihen, että pienikin liekki riittää. Yhteisvastuukeräyksessäkin seurakuntien pienistä rahapuroista ja yksittäisistä rovoista kasvaa lopulta suuri avunantamisen virta. Iso lahja, jolla saadaan aikaiseksi paljon hyvää.

Väinön ristiäisissä

Lapsi itkee ennen ristiäisten alkua. Maha kuulemma vaivaa. Kummisetä ottaa vauvan syliinsä ja työntää tuttipullon suuhun. Ja niin päivänsankari rauhoittuu syömään. Ympärillä on sisaruksia, sukulaisia ja ystäviä kun aloitamme. Rukoilen mielessäni, että Raamatun sana, katekismuksen opetus ja omat tulkintani saisivat puhutella läsnäolijoita…

”Lapsi on suuri lahja. Huomaan, että tässä kodissa on jo aloitettu joulun odotus. Joulunakin on tapana antaa lahjoja. Tässä kastehetkessä tämä lapsi saa suuren lahjan. Kolmiyhteinen Jumala solmii hänen kanssaan ikuisen liiton. Siksi on hienoa, että olette päättäneet tuoda lapsen kasteelle. Nykyäänhän yleistyy se surullinen ajatus, että lapsia ei saisi kastaa. Tai että hänelle ei saisi opettaa kristillisiä asioita. Ikään kuin lapsen tulisi saada olla neutraali kaikista uskonnollisista vaikutteista.

Tällainen ajatushan ei toimi muissakaan asioissa, vaikkapa puheen oppimisessa. Jos vaikka päätettäisiin, että lapselle ei puhuttaisi mitään, eikä näin opetettaisi mitään kieltä. Että saisi sitten aikuisena päättää, mitä kieltä haluaa puhua…

Kyllä me ymmärrämme, että ihminen tarvitsee opetusta. Myös siitä, mikä on oikein ja väärin, mikä on Jumalan tahto meitä kohtaan, ja miten hän rakastaa meitä pojassaan Jeesuksessa. Vanhempien, kummien ja seurakunnan tärkeänä tehtävänä on kertoa lapselle kasteopetuksen kautta elämän kalleimmasta asiasta.

Nykyään kuitenkin ajatellaan huolestuttavan paljon, että ihmisen itse pitäisi oppia ja tehdä ratkaisu jopa pelastuksen kysymyksessä. Se ei ole mahdollista. Nytkin muut ovat tehneet ratkaisun kasteesta. Ja lopulta pelastus on Jumalan teko. Kasteessa meille annetaan Jumalan armo ja syntien anteeksiantamus. Kukapa ei haluaisi tällaisia lahjoja!

Kerran saatu kaste kantaa läpi koko elämän. Kasteen liitto on varma silloinkin, kun uskomme horjuu. Kun turvaamme kasteen armoon, meidän ei tarvitse omin voimin tehdä parannusta. Pyhä Henki kitkee meistä joka päivä itsekkyyttämme ja herättää meissä uutta uskoa ja rakkautta.

Viime päivinä me aikuiset olemme saaneet kuulla uutisista suuren etelä-afrikkalaisen miehen Nelson Mandelan kuolemasta. Hän on esimerkki anteeksiantamisesta ja paremman tulevaisuuden rakentamisesta. Tämä Nelson oli rotusorron vuoksi vangittuna 27 vuotta, mutta vapauduttuaan hän ei halunnut kostaa tai kantaa katkeruutta, vaan ryhtyi yhdessä vastustajiensa kanssa rakentamaan uutta, tasa-arvoista yhteiskuntaa.

Ajattelen, että myös perheessä, arjen keskellä tarvitaan tämänkaltaista armollisuutta. Että raskaidenkin loukkauksien jälkeen voidaan katsoa eteenpäin. Ja miettiä mikä rakentaa parempaa tulevaisuutta.

Meillä jokaisella on suuri syntivelka Jumalalle omien pahojen tekojemme vuoksi. Mutta kaste muistuttaa, että kaikki on jo saatu anteeksi. Ja näin kaste antaa meille rohkeuden sekä elää että kuolla.”

Syystoimissa

Syksy on hienoa aikaa. Saamme kiittää luonnon antimista, kun on kerätty marjoja ja sieniä. Eilen alkai hirvenpyynti, ja jälleen punanutut lähtivät liikkeelle veljellisissä porukoissaan. Viljelemisen ja varjelemisen käskyn mukaisesti meitä kehotetaan toimimaan vastuullisesti näissä syystoimissakin, kun korjaamme metsän viljaa. Ja tärkeintähän ei aina ole suinkaan saalis, vaan liikkuminen luonnossa, virkistyminen siellä, ihanassa vapaudessa.

Viime sunnuntain aiheena oli kristityn vapaus. Mitä se on? Epistolassa apostoli Paavali muistuttaa, ettemme enää saisi alistua orjuuden ikeeseen. Tällä hän viittasi vanhaan juutalaiseen lakiuskonnollisuuteen. Jeesus toi Jumalan armon näkyväksi, eikä enää ollut tilaa itse tehdylle hurskaudelle. Tärkeää on vain rakkautena vaikuttava usko. Ei muotomenot tai ihmisten perinnäissäännöt.

Tästä samastahan puhui viime viikolla katolisen kirkon uusi paavi. Hänenkin mukaansa kirkon tulee keskittyä armoon. Kirkon ei tule vain jankata moraalinäkemyksistään, joihin media kyllä mielellään jumittuu, vaan ennemmin tulee nähdä ihmisen elämäntilanne ja kohdata jokainen armollisesti, evankeliumista käsin.

Ehkä itse kullakin meistä on myös tällaisia omia tapoja ja päähänpinttymiä, joista emme tahdo päästä eroon. Vaikka ne eivät välttämättä palvelisi mitään hyvää, saatamme olla niissä kiinni. Ajattelemme että asiat on tehtävä niin kuin ne on aina tehty, eikä siinä ole tilaa uudelle. Tämä voi näkyä seurakunnassa, perheessä, tai missä tahansa yhteisössä. Ja kuitenkin kaikkea olisi hyvä tarkastella joskus alusta uudelleen, uudesta näkökulmasta.

Näinhän Jeesuskin uskalsi tehdä. Jeesus paransi vesipöhöä sairastavan miehen sapattina, vaikka se oli juutalaisen käsityksen mukaan lepopäivänä kiellettyä.

No, juutalaisella sapatti-perinteellä ei ole enää juuri minkäänlaista sananvaltaa meidän suomalaisten elämässä. Yhteiskunnassamme negatiivinen asenne pyhäpäiviä kohtaan on muodostunut jopa vapauden vastakohdaksi. Nyt meillä pyhänäkin on saatava kuluttaa, nyt sunnuntaisin ja arkipyhienkin paikalla on saatava tehdä työtä. Ja näin ihminen on sidottu kiinni tuotannon ja talouskasvun rattaisiin.

No, onneksi voimme, ainakin useimmat meistä, vielä nauttia sunnuntaista, ja vaikkapa kirkon jälkeenkin lähteä metsäretkelle, jos siltä tuntuu. Ja näin virkistyä Jumalan sanasta, luonnon kauneudesta, yhdessäolosta ja harrastuksista. Tätä merkitsee kristillinen vapaus. Eläminen Jumalan luomisjärjestyksessä, jossa työ ja lepo vuorottelevat parhaaksemme.

Korkean vuoren rinteille

Olimme viime viikonloppuna 44 pellolaisen kanssa retkellä Kebnekaisen maisemissa. Retken järjestivät Pellon latu ja polku, Ponsi sekä partiolaiset. Oma osuuteni oli järjestää sunnuntaina päätöshartaus Nikkaluoktan kappeliin.

Kappeli oli vaikuttava kokemus, varsinkin kun sain kuulla sen historiasta. Sen olivat lahjoittaneet seurakunnalle vuonna 1942 tunturikävijäkonkarit, Fjällkarlarnas klubb. Lahjoittajaseura oli kovien tunturikävijöiden yhdistys, jonka pääsyvaatimuksena oli mm. sellaisen yli 1200 metriä korkean vuoren kiipeäminen, jolla ei aiemmin oltu käyty.

Nykyään Kebnekaisen ympäristössä taitaa olla vähemmän tällaisia huippuja. Ruotsin korkeimmallekin huipulle, Sydtoppenille (2100 metriä) kävelee kesäisin kymmeniä ihmisiä päivittäin. Meidänkin porukastamme yhdeksän. Hyväkuntoinen pääsee huipulle normaaleilla vaellustaidoilla, jos sää sen sallii. Tokihan matka ylös ja alas on rasittava ja saattaa kestää yli 12 tuntia. Yhtä hienoja elämyksiä Kebnekaisella tarjoaa myös mm. Tarfala-laakso, jonka pohjukasta voi katsella yhtä aikaa neljää eri jäätikköä. Se on harvinaista herkkua meille tasamaan asukkaille. Eikä ei kovinkaan kaukana.

Nikkaluoktan kappelin päätöshartaudessa lauloimme: ”Korkean vuoren rinteille johti, Herra mut laupeudessaan. Matkani kulki huippua kohti. Sieltä mä näin uuden maan.” Kyse on baptistipastori, ihmisoikeustaistelija Martin Luther Kingin mukaan nimetystä laulusta. Kuuluisassa puheessaan tohtori King liittyi Mooseksen elämään. Mooseshan johdatti valitun kansan orjuudesta vapauteen, mutta sai itse nähdä luvatun maan enää vain etäältä, vuoren rinteeltä, ennen kuolemaansa.

Vuoret ja erämaat ovat olleet perinteisesti Pyhän kohtaamisen ja elämän suunnan tarkistamisen paikkoja. Sitä ne ovat olleet myös itselleni, sillä koen vuorten jylhyyden edessä pyhää pelkoa. Erityisesti huomaan ihmiskunnan vastuun viljelemisen ja varjelemisen käskyn edessä, kun olen saanut katsella vuoriston jäätiköitä. Ilmakehän lämpenemisen vuoksi jäätiköt pienenevät, ja ihmisen kyseenalaiset aikaansaannokset saavat konkreettisen muodon.

Mutta samalla luomakunnan kauneuden edessä koen suurta ihmetystä. Tunturiseutujen kauneus antaa viitteitä iankaikkisesta päämäärästä taivaan kodissa. Emme voi edes aavistaa, mitä kaikkea hienoa Jumalalla on varattuna meitä varten. Mutta sen täytyy olla jotakin valtavaa, kun tämänkin maailman hän on luonut jo näin kauniiksi.

Jeesuksen tähden saamme uskoa todeksi Martti Luther Kingin laulun päätössanat: ”Uuden maan minä näin, ystäväin, meidät sinne hän johtaa.” Vaikka luomakunnan kautta voimme saada aavistuksen taivaan kodista, sinne pääsemme vain Kristuksen varassa.

Iloa kesään

Viime viikonloppuna vietettiin Juhannusta: keskikesän ja Johannes kastajan päivää. Moinalahden leirikeskuksessa, Miekojärven rannalla oli hauskaa kokoontua kansanlaulukirkkoon. Vaikka ulkona satoi vettä, Tuomaan kappelissa oli hyvä tunnelma. Lauluja säestettiin hyvällä meiningillä haitarilla ja polkuharmoonilla, ja ihmiset lauloivat reippaasti, niin kuin Sirkkakoskella aina.

Seurakunnan kesäohjelma on monipuolinen. Siinä on otettu huomioon paikallisuutta, kesäistä ympäristöä ja seurakunnan perusasioita. Toivon, että se tuottaa iloa kaikille seurakuntalaisillemme, kuten myös kesävieraille.

Su 30.6. klo 13-17 Juoksengin seurat nuorisoseuran talolla.

Su 14.7. klo 10 Meänkieliset kirkonmenot Pellon kirkossa, Esko Palovaara saarnaa (1963-syntyneiden juurihoitoviikonloppu).

Su 21.7. klo 18 Sanan ja rukouksen ilta Pyrevä-puistossa.

Su 11.8. klo 12 Pyhärukoukset vanhassa Vuoskun talossa (Konttajärvellä). Talo ja rukoukset ovat suurin piirtein samassa asussa kuin 100 vuotta sitten.

Su 18.8. Kirkot täyttää 60 vuotta. Klo 10 Juhlamessu Pellon kirkossa, kirkkokahvit ja historiakatsaus ja klo 18 Iltamessu Turtolan kirkossa, iltakahvit.

Pe 23.8. klo 18 Sanan ja rukouksen ilta Moinalahden leirikeskuksessa.

Tervetuloa mukaan!

Matka jatkuu

Hain viime syksynä Tornion kirkkoherran virkaa ja nyt toukokuun alussa sain varmistuksen, etten tullut sinne valituksi. Kutsun virkaan sai ylivoimaisella äänten enemmistöllä Simon kirkkoherra Martti Puontila. Itselläni työ jatkuu nyt siis täällä Pellossa, missä on myös koti ja tutut kuviot.

Toivon, että Jumala siunaa seurakuntiamme, ja kaikkien seurakunnan työntekijöiden tekemän työn, myös tässä Kemi-Tornion rovastikunnassa. Hyvänä signaalina pidin sitä, että Tornion vaali sujui sovinnollisessa ilmapiirissä ja äänestysprosentti kohosi kohtuulliseksi. Kiitos myös kaikista kannustavista ja ystävällisistä sanoista, joita sain ottaa vastaan prosessin aikana.

Papin virkaan tarvitaan seurakunnan kutsu. Kutsu tehdä työtä paikkakunnalla, Jumalan valtakunnan hyväksi. Sen kutsun on ensimmäisenä lausunut Kristus itse, kun hän kasteen yhteydessä on ottanut jokaisen kristityn omakseen. Aika ajoin on tarpeen tarkistaa kutsun aitoutta, sitä olemmeko olleet uskollisia, ja mihin suuntaan kutsu meitä johdattaa. Voi olla, että eri elämäntilanteissa kutsun kuuleminen on jäänyt taka-alalle, ja olemme erkaantuneet Jumalasta, ajautuneet harhaan.

Meitä kastettuja kristittyjä kutsutaan yhä uudelleen elämään todeksi kutsumustamme ja uskoa. Evankeliumikirja muistuttaa, että maallisen elämän tehtävät ja houkutukset saattavat estää ihmisiä ottamasta vastaan Jeesuksen kutsua. Jos epäröimme tai vitkastelemme, saattaa tarjottu tilaisuus mennä meiltä ohitse.

Ajattelen, että Tornion kirkkoherranvaali oli minulle oman kutsumukseni koeponnistus. Oletko sinä kokenut jotakin vastaavaa? Oletko koetellut omaa kutsumustasi? Voisiko luottamustehtävä seurakunnassa merkitä sitä? Tai vaikea elämäntilanne, jonka Jumala on sinulle antanut? Vai oletko menestynyt elämässäsi nyt niin hienosti, että kutsumukseen liittyvät kysymykset ovat jääneet taka-alalle?

Kutsumus seurakunnan tehtäviin on aina kahtalainen. Siihen liittyy oma halu ja toisten kutsu; siis oma sisäinen kutsumus ja seurakunnan valtuutus. Joskus tilanteet arjen keskellä tulevat yllättäen. Vaikeassa hetkessä tarvitaan kristittyä, joka voitkin ehkä olla juuri sinä. Silloin sisäiset asiat pitäisi olla järjestyksessä, että löytyisi alttius palvella ja todistaa.

Kutsun sinua mukaan seurakunnan tilaisuuksiin. Siellä saat ottaa vastaan Kristuksen kutsun armovälineiden ja evankeliumin yhteyteen. Ehkä sitä kautta avautuu myös kutsu ikuiseen elämään ja Jumalan valtakunnan vastuuseen.