Olimme viime viikonloppuna 44 pellolaisen kanssa retkellä
Kebnekaisen maisemissa. Retken järjestivät Pellon latu ja polku, Ponsi sekä
partiolaiset. Oma osuuteni oli järjestää sunnuntaina päätöshartaus Nikkaluoktan
kappeliin.
Kappeli oli vaikuttava kokemus, varsinkin kun sain kuulla sen
historiasta. Sen olivat lahjoittaneet seurakunnalle vuonna 1942
tunturikävijäkonkarit, Fjällkarlarnas klubb. Lahjoittajaseura oli kovien
tunturikävijöiden yhdistys, jonka pääsyvaatimuksena oli mm. sellaisen yli 1200
metriä korkean vuoren kiipeäminen, jolla ei aiemmin oltu käyty.
Nykyään Kebnekaisen ympäristössä taitaa olla vähemmän
tällaisia huippuja. Ruotsin korkeimmallekin huipulle, Sydtoppenille (2100 metriä)
kävelee kesäisin kymmeniä ihmisiä päivittäin. Meidänkin porukastamme yhdeksän.
Hyväkuntoinen pääsee huipulle normaaleilla vaellustaidoilla, jos sää sen
sallii. Tokihan matka ylös ja alas on rasittava ja saattaa kestää yli 12
tuntia. Yhtä hienoja elämyksiä Kebnekaisella tarjoaa myös mm. Tarfala-laakso,
jonka pohjukasta voi katsella yhtä aikaa neljää eri jäätikköä. Se on
harvinaista herkkua meille tasamaan asukkaille. Eikä ei kovinkaan kaukana.
Nikkaluoktan kappelin päätöshartaudessa lauloimme: ”Korkean
vuoren rinteille johti, Herra mut laupeudessaan. Matkani kulki huippua kohti.
Sieltä mä näin uuden maan.” Kyse on baptistipastori, ihmisoikeustaistelija
Martin Luther Kingin mukaan nimetystä laulusta. Kuuluisassa puheessaan tohtori King
liittyi Mooseksen elämään. Mooseshan johdatti valitun kansan orjuudesta
vapauteen, mutta sai itse nähdä luvatun maan enää vain etäältä, vuoren
rinteeltä, ennen kuolemaansa.
Vuoret ja erämaat ovat olleet perinteisesti Pyhän kohtaamisen
ja elämän suunnan tarkistamisen paikkoja. Sitä ne ovat olleet myös itselleni, sillä
koen vuorten jylhyyden edessä pyhää pelkoa. Erityisesti huomaan ihmiskunnan
vastuun viljelemisen ja varjelemisen käskyn edessä, kun olen saanut katsella vuoriston
jäätiköitä. Ilmakehän lämpenemisen vuoksi jäätiköt pienenevät, ja ihmisen
kyseenalaiset aikaansaannokset saavat konkreettisen muodon.
Mutta samalla luomakunnan kauneuden edessä koen suurta
ihmetystä. Tunturiseutujen kauneus antaa viitteitä iankaikkisesta päämäärästä
taivaan kodissa. Emme voi edes aavistaa, mitä kaikkea hienoa Jumalalla on
varattuna meitä varten. Mutta sen täytyy olla jotakin valtavaa, kun tämänkin
maailman hän on luonut jo näin kauniiksi.
Jeesuksen tähden saamme uskoa todeksi Martti Luther Kingin
laulun päätössanat: ”Uuden maan minä näin, ystäväin, meidät sinne hän johtaa.”
Vaikka luomakunnan kautta voimme saada aavistuksen taivaan kodista, sinne
pääsemme vain Kristuksen varassa.
