Vuosi 2006 oli seurakunnassamme uudistumisen ja suunnittelun aikaa. Uusi kirkkoherranvirasto siunattiin käyttöön 12.2. seurakuntakodilla, minne oli tehty asianmukainen saneeraus. Kun myös nuorisotoiminta oli keskittynyt seurakuntatalon yhteydessä olevan rivitaloon, päättyi pitkäaikainen odotus ja kaikki seurakunnan työntekijät pääsivät samaan toimipisteeseen.
Vuoden aikana seurakunnalle laadittiin pidemmän aikavälin strategiasuunnitelma, joka hyväksyttiin kirkkovaltuustossa, joulukuussa. Suunnitelma sai nimen seitsemän lihavaa, seitsemän laihaa, mikä viittaa seurakunnan muuttuvaan toimintaympäristöön. Vuoden 2006 tilinpäätös on pitkästä aikaa negatiivinen, ja suunnitelma haastaakin luottamushenkilöt pohtimaan seurakunnan tulevaisuutta, myös toimintaedellytysten takaamisen kannalta. Uudeksi hengelliseksi näyksi hahmoteltiin seuraava, Tornionlaaksossa ehkä jo vanhastaan tutulta kuulostava virke: Pellon seurakunta on osa Jumalan valtakuntaa, jossa synnit saadaan anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä, ja jossa sanan ja sakramenttien avulla rohkaistaan uskoon, toivoon ja rakkauteen.
Tämä rohkaisun ja tukemisen ilmapiiri näkyi vuoden 2006 toiminnassa erityisesti diakoniatyön saralla. Yhteisvastuukeräyksen aihe Ihmisarvoinen vanhuus, tuli lähelle pellolaisia, seurakunnan ikärakenteesta ja maantieteellisestä sijainnista johtuen. Mm. pappien uuden työnjaon kautta diakoniatyö sai lisäpanosta henkilökohtaiseen tukemiseen ja vanhusten kohtaamiseen. Seurakunta haki Yhteisvastuukeräykseen liittyen Kirkkopalvelut ry:ltä myös määrärahaa vanhus-projektin toteuttamiseen, jota ei kuitenkaan myönnetty.
Seurakunnan musiikkielämä on toiminut vuoden aikana osin sijaiskanttoreiden varassa. Tästä huolimatta urkutoimikunta toteutti tehtävänsä, ja Pellon kirkon urkujen kunnostus saatiin etenemään suunnitelmien mukaisesti. Kasvatustyössä lapsityön osuus on ollut vahva. Varhaisnuorten ja nuorten parissa tehtävä työ on alkanut löytää sijansa uuden viranhaltijan myötä. Nuorten keskuudessa merkittäviä asioita olivat esimerkillisesti toteutettu kolmas Pelto-gospel –tapahtuma sekä suuren suosion saanut isoskoulutus. Syksyllä nuoret ilmoittautuivat myös rippikouluihin kiitettävästi, huonomman välivuoden jälkeen.
Elokuussa Tornionjokilaaksossa muisteltiin rovasti Eemeli Salmea, kun hänen syntymästään tuli kuluneeksi 100 vuotta. Pellossa järjestettiin aiheeseen liittyen teologinen seminaari, jossa oli mukana myös hiippakuntamme piispa. Viikon kuluttua piispa Salmi vieraili seurakunnassa uudelleen, siunatessaan käyttöön 4H-yhdistyksen lähimmäispalvelukeskuksen, joka oli perustettu seurakunnan omistamaan vanhaan pappilaan.
Loka-marraskuussa toteutettiin seurakunnassa kirkollisvaalit, joissa valittiin 19 kirkkovaltuutettua vuosille 2007-2010. Tämänkertaisissa vaaleissa menestyivät naiset, joita valittiin valtuustoon kaikkiaan 13. Muutenkin valtuusto uusiutui, sillä nousijoita valituissa oli kaikkiaan 15. Seurakuntavaaleissa äänestämässä kävi 745 seurakuntalaista, joten äänestysprosentti oli 23.
Jumalanpalvelusten kävijämäärät kasvoivat seurakunnassa kertomusvuoden aikana. Samoin raamattupiirien määrä. Sen sijaan lähetystuki seurakunnan omassa kirjanpidosssa jatkoi pienenemistään, vaikka lähetyskannatus seurakunnan alueella on pysynyt edelleen hyvänä. Kirkkoon liityttiin paikkakunnalla kiitettävästä (15), mutta eronneita oli vielä enemmän (22). Kaiken kaikkiaan vuoden 2006 jäsenkato on haastava, sillä seurakunta pieneni 111 jäsenellä. Syntyneiden määrä oli ennätyksellisen alhainen, kun seurakunnassa kastettiin vain 15 oman paikkakunnan lasta. Haudattujen määrä oli lähes nelinkertainen (54). Synkkienkin lukujen keskellä seurakunnassa on kuitenkin lupa uskoon, toivoon ja rakkauteen. Rovasti Eemeli Salmen saarnavirren sanoin: ”Yks’ ei huku sana Herran.” (VK 612)
sunnuntai 11. maaliskuuta 2007
lauantai 17. helmikuuta 2007
Lahjaa ja lainaa
Pellon ja Turtolan kirkot on rakennettu sodan jälkeen amerikkalaisten kristittyjen myötävaikutuksella. Kirkoista löytyy "aarteita", joita on saatu muilta kristityiltä, muualta. Urut on saatiin Saksasta, ja nyt ne on remontoitu uuteen uskoon. Sointi on pehmennyt lastulevykaappien vaihduttua puisiin ja vanhat kolinat ovat hävinneet. Kunnostettujen urkujen käyttöönottokonsertti pidetään sunnuntaina 18.3. klo 17.
Seurakuntaamme saatiin lahjoituksia myös Neuvostoliiton jalkoihin jääneeltä Pyhäjärven, entisen Viipurin läänin, seurakunnalta. Kirkollisia aarteita siirrettiin sodan jälkeen Tyrväältä meidän seurakuntaamme, mistä krusifiksi annettiin vuonna 2002 takaisin Tyrväälle, Pyhän Olavin kirkkoon (nykyisin Vammalan seurakunta). Muita Karjalasta saatuja esineitä olivat kattokruunut sekä kirkonkellot. Kattokruunujen osat otettiin vasta 90-luvulla käyttöön, kun niistä rakennettiin Pellon kirkkoon yksi iso kattokruunu.
Pyhäjärven kirkonkellot kutsuvat ihmisiä edelleen sanankuuloon Pellon kirkon tornissa. Niissä molemmissa on tavan mukaisesti myös raamatunkohdat. Isossa kellossa lukee "Olkaa toivossa iloiset, ahdistuksessa kärsivälliset, rukouksessa kestävät." (Room. 12:12) Pienessä Raamatunkohtana on Ef. 2:19-22 "Te ette siis enää ole vieraita ja muukalaisia, vaan kuulutte Jumalan perheeseen, samaan kansaan kuin pyhät. Te olette kiviä siinä rakennuksessa, jonka perustuksena ovat apostolit ja profeetat ja jonka kulmakivenä on itse Kristus Jeesus. Hän liittää koko rakennuksen yhteen niin että se kasvaa Herran pyhäksi temppeliksi, ja hän liittää teidätkin Hengellään rakennuskivinä Jumalan asumukseen." (Uusi käännös)
Kirkonkellojen ääntä on hyvä kuunnella täällä Pellossa, tietäen, että isäni on syntyisin Pyhäjärven naapuripitäjästä, Räisälästä. Matka kelloilla, kuten siis itsellänikin, on kulkenut maan yhdestä kulmasta aivan toiseen. Mannermaisessa kontekstissa kirkkojen kellot kertovat ajan kulumisesta, meillä Suomessa taas kuolintapausten yhteydessä ajan päättymisestä. Yhtä koska, ne muistuttavat siitä, ettei elettyä aikaa saa takaisin ja kerran aikamme myös päättyy.
Seurakuntaamme saatiin lahjoituksia myös Neuvostoliiton jalkoihin jääneeltä Pyhäjärven, entisen Viipurin läänin, seurakunnalta. Kirkollisia aarteita siirrettiin sodan jälkeen Tyrväältä meidän seurakuntaamme, mistä krusifiksi annettiin vuonna 2002 takaisin Tyrväälle, Pyhän Olavin kirkkoon (nykyisin Vammalan seurakunta). Muita Karjalasta saatuja esineitä olivat kattokruunut sekä kirkonkellot. Kattokruunujen osat otettiin vasta 90-luvulla käyttöön, kun niistä rakennettiin Pellon kirkkoon yksi iso kattokruunu.
Pyhäjärven kirkonkellot kutsuvat ihmisiä edelleen sanankuuloon Pellon kirkon tornissa. Niissä molemmissa on tavan mukaisesti myös raamatunkohdat. Isossa kellossa lukee "Olkaa toivossa iloiset, ahdistuksessa kärsivälliset, rukouksessa kestävät." (Room. 12:12) Pienessä Raamatunkohtana on Ef. 2:19-22 "Te ette siis enää ole vieraita ja muukalaisia, vaan kuulutte Jumalan perheeseen, samaan kansaan kuin pyhät. Te olette kiviä siinä rakennuksessa, jonka perustuksena ovat apostolit ja profeetat ja jonka kulmakivenä on itse Kristus Jeesus. Hän liittää koko rakennuksen yhteen niin että se kasvaa Herran pyhäksi temppeliksi, ja hän liittää teidätkin Hengellään rakennuskivinä Jumalan asumukseen." (Uusi käännös)
Kirkonkellojen ääntä on hyvä kuunnella täällä Pellossa, tietäen, että isäni on syntyisin Pyhäjärven naapuripitäjästä, Räisälästä. Matka kelloilla, kuten siis itsellänikin, on kulkenut maan yhdestä kulmasta aivan toiseen. Mannermaisessa kontekstissa kirkkojen kellot kertovat ajan kulumisesta, meillä Suomessa taas kuolintapausten yhteydessä ajan päättymisestä. Yhtä koska, ne muistuttavat siitä, ettei elettyä aikaa saa takaisin ja kerran aikamme myös päättyy.
perjantai 9. helmikuuta 2007
Sana Kynttilänpäiväksi
Kynttilänpäivän evankeliumissa (Luuk. 2:22-33) kuullaan kertomus eräästä vanhuksesta, Simeonista. Tästä Simeonista sanotaan, että hän oli hurskas ja Jumalaa pelkäävä. Ja Pyhän Hengen vaikutuksesta Simeon tulee myöskin Jerusalemin temppeliin sinä päivänä, kun Joosef ja Maria toivat sinne Jeesus-vauvan.
Vanha Simeon odotti Israelille luvattua lohdutusta. Tämä kai viittaa Jesajan lupaukseen, jossa sanotaan: ”Lohduttakaa, lohduttakaa minun kansaani, sanoo teidän Jumalanne. Puhukaa lempeästi Jerusalemille ja kertokaa sille, että sen pakkotyö on päättynyt, että sen syyllisyys on sovitettu, sillä kaksin verroin on Herran käsi sitä kurittanut kaikista sen synneistä.”
Ja profeetta Sakarja oli luvannut, että: ”Vielä tulee minun kaupungeissani vallitsemaan yltäkylläisyys. Vielä minä annan Siionille lohdutuksen, vielä minä valitsen Jerusalemin omaksi kaupungikseni."
Jerusalemin tilannehan ei ollut kadehdittava. Roomalaiset vallanpitäjät olivat hallinneet kaupungissa jo pitkään, ja ennen sitä olivat paikalla olleet makedonialaiset, persialaiset, assyrialaiset ja ties mitkä. Ja niinhän koko Palestiinan maa tuntuu olevan yksi päättymättömän taistelun areena, jossa vallanpitäjät vain vaihtuvat.
Simeonin odotus sai kuitenkin toisenlaisen vastauksen Jeesuksessa, kuin mitä yleisesti tuohon aikaan odotettiin. Monelle profeetallekin, kuten tälle Sakarjalle, pelastuksen odottaminen merkitsi sitä, että ylpeät valloittajat saisivat selkäänsä ja heidät ajettaisiin pois pyhältä maalta, Herran kansan asuinsijoilta. Ja sitä samaahan Palestiinassa edelleen odotetaan. Sekä juutalaiset että arabit toivovat tätä samaa…
Mutta huomataan, mitä hurskas Simeon sanoo, kun hän kohtaa Jeesus-lapsen. Helpottuneena hän huokaa: ”Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi, jonka olet kaikille kansoille valmistanut: valon, joka koittaa pakanakansoille, kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille.”
Siis Jeesuksessa Simeon näki pelastuksen koittavan samalla tavalla sekä valitulle kansalle, juutalaisille, että pakanakansoille. Siis myös suomalaisille, eurooppalaisille ja arabeille on luvattu sama pelastus Jeesus-lapsessa. Tämä oli vallankumouksellinen uutinen tuossa hetkessä, tuossa maailmanpoliittisessa tilanteessa. Ja sitä se näyttäisi olevan edelleen.
Tämä Simeonin tunnustus perustuu enemmän tuohon Jesajan lupaukseen. Se näkee Jumalan viestin henkilökohtaisemmalla tasolla. Siinä luvataan ahdistuksen ajan jälkeen syntien anteeksiantamus, syyllisyyden sovitus ja pakkotyön päättyminen.
Tämä Jeesus-lapsi ei siis tullut politiikan pelinappulaksi, ihmisten omien valtapyrkimysten asiamieheksi. Mutta hän tuli antamaan jotakin paljon enemmän: Hänessä meille luvataan syntien sovitus ja iankaikkinen elämän. Hänessä ihmisille annetaan arvo, joka on kaikilla sama, eikä sitä voida riistää pois. Hänessä me saamme lohdutuksen, joka ei ole riippuvainen ulkoisista olosuhteista, materiaalisen hyvinvoinnin määrästä tai mistään inhimillisin mittarein mitattavasta.
Jeesuksen antama lohdutus saadaan ottaa vastaan uskossa. Kun me uskomme häneen syntiemme sovittajana ja Vapahtajana, saamme luottaa siihen, ettei hän hylkää meitä, eikä aja pois viimeiselläkään tuomiolla. Uskon kautta hän lahjoittaa meille pyhyytensä ja puhtautensa, vaikka itsessämme me olemme ansainneet kadotustuomion. Siksi kristittyinä haluamme seurata häntä, elää hänen yhteydessään, että olisimme varmassa turvassa.
Elämästä kyllänsä saaneena Simeon toteaa: ”Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä, niin kuin olet luvannut.” Onko meillä tällainen Simeonin mieli? Riittääkö se meille, että voisimme elää elämäämme rauhassa, turvallisella ja hyvällä mielellä? Riittääkö meille tämä sanoma, että saamme lähteä kerran myös tästä elämästä samassa turvassa ja luottamuksessa? Minä haluan luottaa siihen, että tämä Simeon tiesi mistä puhui!
Vanha Simeon odotti Israelille luvattua lohdutusta. Tämä kai viittaa Jesajan lupaukseen, jossa sanotaan: ”Lohduttakaa, lohduttakaa minun kansaani, sanoo teidän Jumalanne. Puhukaa lempeästi Jerusalemille ja kertokaa sille, että sen pakkotyö on päättynyt, että sen syyllisyys on sovitettu, sillä kaksin verroin on Herran käsi sitä kurittanut kaikista sen synneistä.”
Ja profeetta Sakarja oli luvannut, että: ”Vielä tulee minun kaupungeissani vallitsemaan yltäkylläisyys. Vielä minä annan Siionille lohdutuksen, vielä minä valitsen Jerusalemin omaksi kaupungikseni."
Jerusalemin tilannehan ei ollut kadehdittava. Roomalaiset vallanpitäjät olivat hallinneet kaupungissa jo pitkään, ja ennen sitä olivat paikalla olleet makedonialaiset, persialaiset, assyrialaiset ja ties mitkä. Ja niinhän koko Palestiinan maa tuntuu olevan yksi päättymättömän taistelun areena, jossa vallanpitäjät vain vaihtuvat.
Simeonin odotus sai kuitenkin toisenlaisen vastauksen Jeesuksessa, kuin mitä yleisesti tuohon aikaan odotettiin. Monelle profeetallekin, kuten tälle Sakarjalle, pelastuksen odottaminen merkitsi sitä, että ylpeät valloittajat saisivat selkäänsä ja heidät ajettaisiin pois pyhältä maalta, Herran kansan asuinsijoilta. Ja sitä samaahan Palestiinassa edelleen odotetaan. Sekä juutalaiset että arabit toivovat tätä samaa…
Mutta huomataan, mitä hurskas Simeon sanoo, kun hän kohtaa Jeesus-lapsen. Helpottuneena hän huokaa: ”Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi, jonka olet kaikille kansoille valmistanut: valon, joka koittaa pakanakansoille, kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille.”
Siis Jeesuksessa Simeon näki pelastuksen koittavan samalla tavalla sekä valitulle kansalle, juutalaisille, että pakanakansoille. Siis myös suomalaisille, eurooppalaisille ja arabeille on luvattu sama pelastus Jeesus-lapsessa. Tämä oli vallankumouksellinen uutinen tuossa hetkessä, tuossa maailmanpoliittisessa tilanteessa. Ja sitä se näyttäisi olevan edelleen.
Tämä Simeonin tunnustus perustuu enemmän tuohon Jesajan lupaukseen. Se näkee Jumalan viestin henkilökohtaisemmalla tasolla. Siinä luvataan ahdistuksen ajan jälkeen syntien anteeksiantamus, syyllisyyden sovitus ja pakkotyön päättyminen.
Tämä Jeesus-lapsi ei siis tullut politiikan pelinappulaksi, ihmisten omien valtapyrkimysten asiamieheksi. Mutta hän tuli antamaan jotakin paljon enemmän: Hänessä meille luvataan syntien sovitus ja iankaikkinen elämän. Hänessä ihmisille annetaan arvo, joka on kaikilla sama, eikä sitä voida riistää pois. Hänessä me saamme lohdutuksen, joka ei ole riippuvainen ulkoisista olosuhteista, materiaalisen hyvinvoinnin määrästä tai mistään inhimillisin mittarein mitattavasta.
Jeesuksen antama lohdutus saadaan ottaa vastaan uskossa. Kun me uskomme häneen syntiemme sovittajana ja Vapahtajana, saamme luottaa siihen, ettei hän hylkää meitä, eikä aja pois viimeiselläkään tuomiolla. Uskon kautta hän lahjoittaa meille pyhyytensä ja puhtautensa, vaikka itsessämme me olemme ansainneet kadotustuomion. Siksi kristittyinä haluamme seurata häntä, elää hänen yhteydessään, että olisimme varmassa turvassa.
Elämästä kyllänsä saaneena Simeon toteaa: ”Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä, niin kuin olet luvannut.” Onko meillä tällainen Simeonin mieli? Riittääkö se meille, että voisimme elää elämäämme rauhassa, turvallisella ja hyvällä mielellä? Riittääkö meille tämä sanoma, että saamme lähteä kerran myös tästä elämästä samassa turvassa ja luottamuksessa? Minä haluan luottaa siihen, että tämä Simeon tiesi mistä puhui!
maanantai 8. tammikuuta 2007
Kinkereille!
Perjantaina aloitan kinkerikierroksen, ensimmäiset pidetään Raanujärven Ylipäässä. Kinkeripiirejä on Pellossa kolmetoista, joissa jokaisessa toteutetaan omaa seurakuntaohjelmaa omine tilaisuuksineen. Seurakuntailtojen ym. kinkeripiirien tilaisuuksista vastaavat diakoniakylätoimikunnat ja vastuunkantajat.
Tämän vuoden kinkeriaiheena on kristinopin kolmas uskonkohta, eli Pyhän Hengen toiminta. Kinkereillä kysytään: Kuka Pyhä Henki on? Mitä Hän saa aikaiseksi? Mitä on uudestisyntyminen ja miten se eroaa idän uskontojen jälleensyntymisestä? Asiaan saat selvyyttä katekismuksen kappaleista 19-24.
Myös seurakunnan, armonvälineiden sekä taivastoivon merkitys korostuvat tämän vuoden kinkereillä. Yhdessä on hyvä veisata kinkerivirren 113 sanoin: "Oi vahva turva heikkojen ja lohduttaja murheisten, sanaasi meidän kuulla anna ja viimein meidät iloos kanna."
Tämän vuoden kinkeriaiheena on kristinopin kolmas uskonkohta, eli Pyhän Hengen toiminta. Kinkereillä kysytään: Kuka Pyhä Henki on? Mitä Hän saa aikaiseksi? Mitä on uudestisyntyminen ja miten se eroaa idän uskontojen jälleensyntymisestä? Asiaan saat selvyyttä katekismuksen kappaleista 19-24.
Myös seurakunnan, armonvälineiden sekä taivastoivon merkitys korostuvat tämän vuoden kinkereillä. Yhdessä on hyvä veisata kinkerivirren 113 sanoin: "Oi vahva turva heikkojen ja lohduttaja murheisten, sanaasi meidän kuulla anna ja viimein meidät iloos kanna."
lauantai 16. joulukuuta 2006
Joulunajan saarnavieraita
Pellon kirkossa saadaan kuulla vierailevia saarnaajia joulunaikaan. Jouluyön messussa kuullaan tansanialaista ja loppiaiskirkossa ylitorniolaista naispappia.
Pellon seurakunnan aattokirkot kokoavat perinteisesti runsaasti kirkkovieraita. Erityisen suosittu viime vuonna oli koko perheen aattohartaus. Niinpä tänäkin vuonna järjestetään juuri lapsiperheille tarkoitettu aattohartaus Pellon kirkossa klo 14. Saarnan yhteydessä nähdään Aune Tuoman ohjaama joulukuvaelma. Muita menojani aattona ovat vanhainkodin hartaus klo 11, Turtolan jumalanpalvelus klo 16 ja Pellon kirkon yömessu klo 23 . Yömessun jälkeen on mukava jäädä isyysvapaalle, sillä "lapsi on meille syntynyt".
Pellolainen teologian ylioppilas Lotta Gammelin on hankkinut meille yömessuun mielenkiintoisen yllätyksen. Saarnan pitää Tansanian ev.-lut. kirkon pappi Sarah Kisanga Urassi, joka on ollut syksyn vaihto-opiskelijana Helsingin yliopistossa. Muutenkin yömessu on opiskelijoiden toteuttama.
Loppiaiskirkossa saarnaa Pellon lukion äidinkielen ja uskonnon lehtori Mirjami Hyttinen. Mirjami on vihitty papiksi pyhäinpäivänä ja loppiaisen messu on hänen ensimmäisensä.
Harmittava asia joulukirkoissa on, että urkumme ovat remontissa. Toivottavasti seurakuntalaiset eivät pahoita siitä mieltään. Saattavathan saksalaiset Gerhard Schmidtin lahjoittamat urut nimittäin soida remontin jälkeen vielä hienommin.
Pellon seurakunnan aattokirkot kokoavat perinteisesti runsaasti kirkkovieraita. Erityisen suosittu viime vuonna oli koko perheen aattohartaus. Niinpä tänäkin vuonna järjestetään juuri lapsiperheille tarkoitettu aattohartaus Pellon kirkossa klo 14. Saarnan yhteydessä nähdään Aune Tuoman ohjaama joulukuvaelma. Muita menojani aattona ovat vanhainkodin hartaus klo 11, Turtolan jumalanpalvelus klo 16 ja Pellon kirkon yömessu klo 23 . Yömessun jälkeen on mukava jäädä isyysvapaalle, sillä "lapsi on meille syntynyt".
Pellolainen teologian ylioppilas Lotta Gammelin on hankkinut meille yömessuun mielenkiintoisen yllätyksen. Saarnan pitää Tansanian ev.-lut. kirkon pappi Sarah Kisanga Urassi, joka on ollut syksyn vaihto-opiskelijana Helsingin yliopistossa. Muutenkin yömessu on opiskelijoiden toteuttama.
Loppiaiskirkossa saarnaa Pellon lukion äidinkielen ja uskonnon lehtori Mirjami Hyttinen. Mirjami on vihitty papiksi pyhäinpäivänä ja loppiaisen messu on hänen ensimmäisensä.
Harmittava asia joulukirkoissa on, että urkumme ovat remontissa. Toivottavasti seurakuntalaiset eivät pahoita siitä mieltään. Saattavathan saksalaiset Gerhard Schmidtin lahjoittamat urut nimittäin soida remontin jälkeen vielä hienommin.
keskiviikko 6. joulukuuta 2006
Itsenäisyyspäivänä
Itsenäisyyspäivän evankeliumissa (Mt 20:25-28) Jeesus kutsuu opetuslapset luoksensa ja puhuu heille tärkeitä sanoja ennen kuin hänet otettiin kiinni ja naulittiin ristiin. Sanojen taustalla oli - voisiko sanoa - opetuslasten "poliittinen eturistiriita". Jeesuksen opetuslasten joukossa oli Sebedeuksen pojat Jaakob ja Johannes. Näiden äiti oli tullut Jeesuksen luo kysymään, saisivatko juuri hänen poikansa istua Jeesuksen vierellä tulevassa valtakunnassa.
Kun muut opetuslapset kuulivat tästä Jeesuksen ja Sebedeuksen perheen "kabinettineuvottelusta", opetuslasten joukossa tuli kiistaa. "Neuvotteluryhmä" oli perustettu ilman oikeaa valtuutusta, ilman demokraattisia perusteita. Tosin Jeesuskin torpedoi tämän vallanjakoaloitteen: hän muistutti, että hänen valtansa ei ole tämän maailman vallankäyttöä. Siihen ei sisälly kunnia ja loisto, vaan kärsimys ja kuolema, viimeiseksi asettuminen ja palvelu.
Seurakunnan elämän ja toiminnan kannalta on keskeistä, että se kuulee apostolien opetusta, Jumalan sanan kehotuksia ja myös nuhtelua.
Itsenäisyyspäivänä Jeesus opettaa omilleen nöyryyttä ja uudenlaista vallanjakoa. Siihen ei sisälly kabinettineuvottelut, salaiset esivalmistelut, oman edun ajaminen tai vallanhalu. Maan mahtavat ja tämän maailman ruhtinaat pitävän toisia valtansa alla. Näin ei saa olla opetuslasten, kristittyjen keskuudessa.
Sen sijaan nöyrtyminen Jumalan edessä merkitsee syntien anteeksisaamista, itsekkyyden poisperkaantumista ja iankaikkisen elämän saavuttamista. Armon ymmärtäminen merkitsee uuden elämän alkamista, rakkauden ja totuuden näkemistä. Kristitystä ei tulekaan johtajaa ja Herraa, vaan toisten palvelija. Hän on saanut kokea ylimaallisen rakkauden ja haluaa tätä rakkautta olla jakamassa lähimmäisilleen iloisin ja vapain sydämin.
Kun muut opetuslapset kuulivat tästä Jeesuksen ja Sebedeuksen perheen "kabinettineuvottelusta", opetuslasten joukossa tuli kiistaa. "Neuvotteluryhmä" oli perustettu ilman oikeaa valtuutusta, ilman demokraattisia perusteita. Tosin Jeesuskin torpedoi tämän vallanjakoaloitteen: hän muistutti, että hänen valtansa ei ole tämän maailman vallankäyttöä. Siihen ei sisälly kunnia ja loisto, vaan kärsimys ja kuolema, viimeiseksi asettuminen ja palvelu.
Seurakunnan elämän ja toiminnan kannalta on keskeistä, että se kuulee apostolien opetusta, Jumalan sanan kehotuksia ja myös nuhtelua.
Itsenäisyyspäivänä Jeesus opettaa omilleen nöyryyttä ja uudenlaista vallanjakoa. Siihen ei sisälly kabinettineuvottelut, salaiset esivalmistelut, oman edun ajaminen tai vallanhalu. Maan mahtavat ja tämän maailman ruhtinaat pitävän toisia valtansa alla. Näin ei saa olla opetuslasten, kristittyjen keskuudessa.
Sen sijaan nöyrtyminen Jumalan edessä merkitsee syntien anteeksisaamista, itsekkyyden poisperkaantumista ja iankaikkisen elämän saavuttamista. Armon ymmärtäminen merkitsee uuden elämän alkamista, rakkauden ja totuuden näkemistä. Kristitystä ei tulekaan johtajaa ja Herraa, vaan toisten palvelija. Hän on saanut kokea ylimaallisen rakkauden ja haluaa tätä rakkautta olla jakamassa lähimmäisilleen iloisin ja vapain sydämin.
sunnuntai 26. marraskuuta 2006
Toinen otetaan toinen jätetään
"Valvokaa siis, sillä te ette tiedä, minä päivänä teidän Herranne tulee." (Matt. 24:42) Silloin kun Herra tulee kunniassaan, ajan päättyessä, tapahtuu lopullinen jako yhteiskunnassa. Jako niihin, jotka otetaan pelastuksen valtakuntaan, ja niihin, jotka jätetään tuhoon ja kadotukseen.
Nykyäänkin jako on jo olemassa, vaikka emme sitä näe. Nyt rajalinja ei kulje vain uskovien ja ei-uskovien välillä, vaan myös elämän pyörissä rusentuvien ja suruttomien menestyjien välillä. Yhteiskunnassamme ja globaalissa maailmassa tämä merkitsee yhä enemmän jakautumista rikkaisiin ja köyhiin, mutta myös vallanpitäjiin ja sorrettuihin.
Herran seurakunta elää Herran päivän odotuksessa. Se valvoo ja rukoilee, että olisi valmiina viimeistä tuomiota varten. ”Seurakunta, joka ei odota Herraansa, elää etäällä Herrastansa,” kirjoittaa edesmennyt arkkipiispa Martti Simojoki.
Pellon kirkon alttaritaulu kuvaa vaikuttavalla tavalla Herran saapumista aikojen lopulla. Pellolaiset, jotka elämänsä aikana ovat usein viivähtäneet tämän Aale Hakavan taulun edessä, eivät voi unohtaa sitä, vaikka vieraantuisivat kirkosta tai muuttaisivat pois paikkakunnalta. Kuva on ankara, ehkä pelottavakin. Mutta samalla siihen sisältyy lupaus siitä, että toiset otetaan armon valtakuntaan, ikuiseen iloon ja pelastukseen.
Muistaako seurakuntamme tämän ”maailmanhistorian viimeisen tuokiokuvan”? Valvommeko siinä sieluntilassa, johon Raamattu meitä kohottaa? Moni on vaarassa nukahtaa synnin uneen. Tunnenko olevani itsekin tässä vaarassa?
Viime viikon tiistaina seurakunnassa tehtiin päätös kirkollisveron pitämisestä ennallaan. Se merkitsee seurakunnan hengellisen tehtävän vaikeutumista ja toiminnan karsimista. Toki hyvää toimintaa ei aina saada rahalla, vaan siihen tarvitaan palava sydän ja halu toimia.
Samalla on kuitenkin muistettava, että ero maallisen yhteiskunnan ja hengellisen Jumalan valtakunnan välillä on todellinen. Se ei välttämättä kulje aina edes kirkon seiniä pitkin, vaan Jumalan tuuli puhaltaa siellä, missä tahtoo.
Kun viime viikon lehti lainasi närkästyneitä sanojani kirkkovaltuuston kokouksesta, se unohti niistä tärkeän osan. Ilmaisin huoleni siitä, missä ovat ne kristityt, jotka kantavat huolta seurakunnan hengellisestä toiminnasta. Kunnallinen huolihan tuli kokouksessa selvästi ilmi.
Voihan toki olla, että veron korottamatta jättäminen oli parasta talouspolitiikkaa, kuten moni valtuutettu ajatteli. Näin väitettiin vältettävän kirkosta eroamiset, joilla asiassa vastapuolta peloteltiin. Tähän sisältyy kuitenkin yksi ongelma: Me emme tiedä, milloin seurakunta on mukautunut tämän maailman poliittisiin päätöksiin niin paljon, ettei se enää ole valvova seurakunta.
Nykyäänkin jako on jo olemassa, vaikka emme sitä näe. Nyt rajalinja ei kulje vain uskovien ja ei-uskovien välillä, vaan myös elämän pyörissä rusentuvien ja suruttomien menestyjien välillä. Yhteiskunnassamme ja globaalissa maailmassa tämä merkitsee yhä enemmän jakautumista rikkaisiin ja köyhiin, mutta myös vallanpitäjiin ja sorrettuihin.
Herran seurakunta elää Herran päivän odotuksessa. Se valvoo ja rukoilee, että olisi valmiina viimeistä tuomiota varten. ”Seurakunta, joka ei odota Herraansa, elää etäällä Herrastansa,” kirjoittaa edesmennyt arkkipiispa Martti Simojoki.
Pellon kirkon alttaritaulu kuvaa vaikuttavalla tavalla Herran saapumista aikojen lopulla. Pellolaiset, jotka elämänsä aikana ovat usein viivähtäneet tämän Aale Hakavan taulun edessä, eivät voi unohtaa sitä, vaikka vieraantuisivat kirkosta tai muuttaisivat pois paikkakunnalta. Kuva on ankara, ehkä pelottavakin. Mutta samalla siihen sisältyy lupaus siitä, että toiset otetaan armon valtakuntaan, ikuiseen iloon ja pelastukseen.
Muistaako seurakuntamme tämän ”maailmanhistorian viimeisen tuokiokuvan”? Valvommeko siinä sieluntilassa, johon Raamattu meitä kohottaa? Moni on vaarassa nukahtaa synnin uneen. Tunnenko olevani itsekin tässä vaarassa?
Viime viikon tiistaina seurakunnassa tehtiin päätös kirkollisveron pitämisestä ennallaan. Se merkitsee seurakunnan hengellisen tehtävän vaikeutumista ja toiminnan karsimista. Toki hyvää toimintaa ei aina saada rahalla, vaan siihen tarvitaan palava sydän ja halu toimia.
Samalla on kuitenkin muistettava, että ero maallisen yhteiskunnan ja hengellisen Jumalan valtakunnan välillä on todellinen. Se ei välttämättä kulje aina edes kirkon seiniä pitkin, vaan Jumalan tuuli puhaltaa siellä, missä tahtoo.
Kun viime viikon lehti lainasi närkästyneitä sanojani kirkkovaltuuston kokouksesta, se unohti niistä tärkeän osan. Ilmaisin huoleni siitä, missä ovat ne kristityt, jotka kantavat huolta seurakunnan hengellisestä toiminnasta. Kunnallinen huolihan tuli kokouksessa selvästi ilmi.
Voihan toki olla, että veron korottamatta jättäminen oli parasta talouspolitiikkaa, kuten moni valtuutettu ajatteli. Näin väitettiin vältettävän kirkosta eroamiset, joilla asiassa vastapuolta peloteltiin. Tähän sisältyy kuitenkin yksi ongelma: Me emme tiedä, milloin seurakunta on mukautunut tämän maailman poliittisiin päätöksiin niin paljon, ettei se enää ole valvova seurakunta.
tiistai 14. marraskuuta 2006
Naiset yllättivät
Seurakuntavaalin tulos selvisi maanantaina 13.11.2006 klo 21. Vaali oli tällä kertaa hyvin tasainen ja naiset yllättivät. Eniten ääniä saivat Sirkka Liisa Krans (48) ja Satu Saukkoriipi (45). Jos vaalitulos on enne, se voisi tarkoittaa, että valtuustotyöskentelyssä korostuvat äidillisemmät arvot. Se on hyvä, jos tämä auttaa pääsemään edelleen lähemmäksi asiakysymyksiä.
Vaalissa jokainen ehdokas sai ääniä. Näin jokainen seurakuntavaaleissa itsensä likoon laittanut saa kokea äänien saamisen kutsuna palveluun ja vastuuseen. Ehdokkaaksi päätyminen ja äänien voittaminen merkitsee luottamuksen osoitusta. Se puolestaan saa kysymään, miten voimme toimia Jumalan perheväen, "pienten ja suurten" parhaaksi.
Harmittavaa oli äänestysprosentin putoaminen 23:een. Se on parempi, kuin valtakunnallinen keskiarvo 14 %, mutta suunta oli selvästi laskeva. Onkin kysyttävä kriittisesti, miksi ihmiset eivät halunneet äänestää?
Aktivoivaan, tasa-arvoiseen ja toisia kunnioittavaan työskentelyyn kuitenkin kutsutaan nyt myös uusia valtuutettuja. Heitä tuli tällä kertaa kaikkiaan 14. Ja 19:sta valtuutetusta naisia on peräti 13.
Vaalissa jokainen ehdokas sai ääniä. Näin jokainen seurakuntavaaleissa itsensä likoon laittanut saa kokea äänien saamisen kutsuna palveluun ja vastuuseen. Ehdokkaaksi päätyminen ja äänien voittaminen merkitsee luottamuksen osoitusta. Se puolestaan saa kysymään, miten voimme toimia Jumalan perheväen, "pienten ja suurten" parhaaksi.
Harmittavaa oli äänestysprosentin putoaminen 23:een. Se on parempi, kuin valtakunnallinen keskiarvo 14 %, mutta suunta oli selvästi laskeva. Onkin kysyttävä kriittisesti, miksi ihmiset eivät halunneet äänestää?
Aktivoivaan, tasa-arvoiseen ja toisia kunnioittavaan työskentelyyn kuitenkin kutsutaan nyt myös uusia valtuutettuja. Heitä tuli tällä kertaa kaikkiaan 14. Ja 19:sta valtuutetusta naisia on peräti 13.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)