"Valvokaa siis, sillä te ette tiedä, minä päivänä teidän Herranne tulee." (Matt. 24:42) Silloin kun Herra tulee kunniassaan, ajan päättyessä, tapahtuu lopullinen jako yhteiskunnassa. Jako niihin, jotka otetaan pelastuksen valtakuntaan, ja niihin, jotka jätetään tuhoon ja kadotukseen.
Nykyäänkin jako on jo olemassa, vaikka emme sitä näe. Nyt rajalinja ei kulje vain uskovien ja ei-uskovien välillä, vaan myös elämän pyörissä rusentuvien ja suruttomien menestyjien välillä. Yhteiskunnassamme ja globaalissa maailmassa tämä merkitsee yhä enemmän jakautumista rikkaisiin ja köyhiin, mutta myös vallanpitäjiin ja sorrettuihin.
Herran seurakunta elää Herran päivän odotuksessa. Se valvoo ja rukoilee, että olisi valmiina viimeistä tuomiota varten. ”Seurakunta, joka ei odota Herraansa, elää etäällä Herrastansa,” kirjoittaa edesmennyt arkkipiispa Martti Simojoki.
Pellon kirkon alttaritaulu kuvaa vaikuttavalla tavalla Herran saapumista aikojen lopulla. Pellolaiset, jotka elämänsä aikana ovat usein viivähtäneet tämän Aale Hakavan taulun edessä, eivät voi unohtaa sitä, vaikka vieraantuisivat kirkosta tai muuttaisivat pois paikkakunnalta. Kuva on ankara, ehkä pelottavakin. Mutta samalla siihen sisältyy lupaus siitä, että toiset otetaan armon valtakuntaan, ikuiseen iloon ja pelastukseen.
Muistaako seurakuntamme tämän ”maailmanhistorian viimeisen tuokiokuvan”? Valvommeko siinä sieluntilassa, johon Raamattu meitä kohottaa? Moni on vaarassa nukahtaa synnin uneen. Tunnenko olevani itsekin tässä vaarassa?
Viime viikon tiistaina seurakunnassa tehtiin päätös kirkollisveron pitämisestä ennallaan. Se merkitsee seurakunnan hengellisen tehtävän vaikeutumista ja toiminnan karsimista. Toki hyvää toimintaa ei aina saada rahalla, vaan siihen tarvitaan palava sydän ja halu toimia.
Samalla on kuitenkin muistettava, että ero maallisen yhteiskunnan ja hengellisen Jumalan valtakunnan välillä on todellinen. Se ei välttämättä kulje aina edes kirkon seiniä pitkin, vaan Jumalan tuuli puhaltaa siellä, missä tahtoo.
Kun viime viikon lehti lainasi närkästyneitä sanojani kirkkovaltuuston kokouksesta, se unohti niistä tärkeän osan. Ilmaisin huoleni siitä, missä ovat ne kristityt, jotka kantavat huolta seurakunnan hengellisestä toiminnasta. Kunnallinen huolihan tuli kokouksessa selvästi ilmi.
Voihan toki olla, että veron korottamatta jättäminen oli parasta talouspolitiikkaa, kuten moni valtuutettu ajatteli. Näin väitettiin vältettävän kirkosta eroamiset, joilla asiassa vastapuolta peloteltiin. Tähän sisältyy kuitenkin yksi ongelma: Me emme tiedä, milloin seurakunta on mukautunut tämän maailman poliittisiin päätöksiin niin paljon, ettei se enää ole valvova seurakunta.
