Unohtunut saarna

Tänään Yhteisvastuukeräyksen aloitusjumalanpalveluksessa kävi kiusallinen juttu: Olin unohtanut saarnani käsikirjoituksen kotiin ja huomasin sen vasta saarnan alkaessa. Epätoivoisesti yritin muistella saarnarunkoa, mutta koska en ehtinyt ajatella sitä etukäteen, saarnasta tuli lyhyenlainen. Joten tässä nyt sitten referoituna tämä kynttilänpäivän saarna:

Kynttilänpäivän evankeliumi (Lk 2:22-33) ja aihe viittaavat jouluun. Jumala syntyi ihmiseksi Jeesus-lapsessa, koki nuoreksi ja aikuiseksi varttumisen haasteet, ja varmasti myös sen, mitä on olla yksin ja hylätty. Tänä vuonna Yhteisvastuu-keräys torjuu nuorten yksinäisyyttä Suomessa ja Mosambikissa. Jeesus siis tietää ja näkee myös tämän ajan nuorten ongelmat. Hän näkee ne yksinäiset, jotka kärsivät, ja jotka eivät saa apua mistään. Jotka jäävät ongelmiensa kanssa yksin, ilman tukea. Yksinäisyys on vakava asia.

Toisaalta ihminen kaipaa yksin olemista. Nykyinen elämänmeno on vauhdikasta. Arki täyttyy harrastuksista, menemisistä ja tulemisista. Pysähtyminen, yksinolo ja hiljaisuus merkitsevät lepoa, rauhaa ja ajatusten selkiinnyttämistä. Se on meille tarpeen, myös Jumalan edessä, hänen tahtonsa kuuntelemiseksi. Raamatussakin kuvataan yksinäisyyttä eri näkökulmista. Jeesus hakeutui usein yksinäisyyteen ja siihen hän kehotti myöskin opetuslapsiaan. Yksinäisyydessä voi puhua Jumalalle ja kuulla hänen äänensä.

Näinhän vanhalle Simeonille oli varmasti käynyt, kun Pyhä Henki oli hänen päällään. Pyhän Hengen johdattaman hän tuli temppeliin ja sai kohdata siellä Jumalan pojan, pienen Jeesus-lapsen. Sinne Jeesus tuli Marian ja Joosefin tuomana.

Näinhän ihmisen elämän tulisikin kulkea: yksinäisyydestä yhteisöllisyyteen. Omasta harkinnasta ja rauhoittumisesta, toisten ihmisten keskuuteen. Me, jotka teemme työtä ihmisten parissa, tunnemme myös yksinolon tärkeyden. Mutta meidän voi olla vaikea eläytyä ja ymmärtää oikeaa yksinäisyyttä. Siksi on hyvä pysähtyä tämän vuoden Yhteisvastuun teeman äärelle.

Onko elämämme kohtuullista? Onko läheistemme elämä arvokasta? Olemmeko auttamassa niitä, joiden elämästä puuttuu ystävyyttä ja arvoa? Vai ovatko toiset ihmiset vain välineitä, joiden kautta tyydytämme omia sisimpämme tarpeita?

Niin. Yksinäisyyden ja sosiaalisten suhteiden ongelmat saavat meidät kyselemään elämän mielekkyyden perään. Mietimme, onko kaiken takana Jumalan luova tahto, vai olemmeko vain oman onnemme seppiä. Salattu Jumala toimii omalla tavallaan. Ei useinkaan niin kuin toivomme ja odotamme.

Onko elämän tapahtumilla jokin merkitys? Vastoinkäymiset ja yksinäisyys eivät välttämättä puhuttele juuri sillä hetkellä, mutta niillä voi olla jokin tarkoitus, jonka vasta myöhemmin oivaltaa. Selviytymistä auttaa luottamus siihen, että kaikesta huolimatta Jumalalla on suunnitelma jokaisen varalle.

Simeonista näemme sen tänä sunnuntaina elävällä tavalla. Hän oli koko elämänsä ajan odottanut pelastusta Israelille. Hän oli kokenut kansansa vainot ja ongelmat. Roomalaisten vallanpitäjien ja pakanallisten tapojen mielettömyyden. Ja kuitenkin Simeon oli jaksanut odottaa. Pyhän Hengen rohkaisemana hän ei ollut menettänyt toivoaan, vaikka hän oli jo saavuttanut korkean ja iän.

Vanhuuden aikanakin hän luotti siihen, että hän saisi nähdä Jumalan valmistaman pelastuksen, ja näin todella tapahtui. Varmaan hän oli kysellyt elämän mielekkyyden perään. Varmasti hän oli myös epäillyt ja miettinyt odottamisensa tarkoitusta. Ja tuona päivänä, hän sai nähdä Kristus-lapsen.

Tänään kynttilänpäivänä me saamme ottaa oppia Vanhasta Simeonista. Saamme toivossa katsoa tulevaisuuteen, ja odottaa kerran myös pääsyä taivaan kotiin. Aamen.

Kristillinen todistus

Viime sunnuntain evankeliumissa (ks. Joh. 4:39-42) Jeesus oli tullut samarialaisten keskuuteen. Samarialaisia pidettiin juutalaisten keskuudessa halpa-arvoisena sekakansana, ja juuri samarialaista naista Jeesus halusi auttaa.

Nainen oli kohdannut Jeesuksen kaivolla ja Jeesus oli kertonut hänelle kaiken hänen menneisyydestään. Siellä oli ollut monta aviopuolisoa, ja nykyinen mies, jonka kanssa hän nyt asui, ei suinkaan ollut hänen miehensä. Ja kuitenkin juuri tällaisen, monella tavalla epäonnistuneen naisen luokse Jeesus tuli.

Jumala on armon ja rakkauden Jumala. On väärin, jos me ihmiset alamme asetella toisiamme ansioiden mukaiseen järjestykseen, niin, että poljemme heikompia ja ihailemme tehokkaita. Silloin menetämme helposti myös kyvyn rakastaa ja hyväksyä niitä, joita muutkaan eivät hyväksy.

Samarialainen nainen sai kokea Jeesuksen hyväksyvän rakkauden, ja halusi kertoa siitä muille. Kristillinen todistus on avainasemassa, uskon syntymisessä. Mutta vain silloin, kun se on linjassa Jeesuksen omien sanojen, Raamatun sanan kanssa. Näinhän ihmisetkin saivat uskoa, kun he naisen todistuksen johdattamana saivat kuulla myöhemmin myös Jeesuksen itsensä puhuvan.

Joskus kristillisiä todistuksia kuunnellessani tulen kysyneeksi mielessäni, että onkohan todistuksen antaja puhumassa kuulijoidensa vai itsensä vuoksi. Onko puhuja vakuuttelemassa omaa uskoaan - ja ehkä eniten itseään - siitä, että kyllähän minä uskon…

Tällainen vakuuttelu ei taidakaan vakuuttaa ketään, tällainen todistus tuntuu ennemminkin hätähuudolta. Epäuskon keskellä saattaakin syntyä ne hätäisimmät todistelut, joilla ei välttämättä olekaan mitään tekemistä kristillisen uskon kanssa. Usko muuttuu suoritukseksi, jonka ihminen puristaa itsestään esitykseksi muita ihmisiä varten.

Siksi me tarvitsemme sanoissamme yhteyttä noihin Jeesuksen sanoihin ja Raamatun opetukseen. Vain siten eri elämäntilanteissa olevat ja eri taustoista tulevat kanssaihmiset voivat saada rehellisen ja vakuuttavan todistuksen Jumalasta.

Siellä missä kaksi on koolla

Seurakunnassamme vaihdetaan pöytäpuhelimet kokonaan kännyköiksi. Itseni hieman harmittaa, kun edellisestä puhelinuudistuksesta ei ole kovinkaan kauan aikaa. Ei kännyköissä sinänsä ole mitään vikaa, mutta kun numerot jälleen vaihtuvat.

Kyse on säästöstä ja siitä, että lankapuhelimia ei enää tulla korjailemaan paikanpäälle, eikä puhelinvaihteen ylläpitäminenkään ole kovin kannattavaa. Nyt kaikki menee nettiin: siellä tehdään myös huoltotoimet. Ja jos kännykkä menee rikki, se vaihdetaan uuteen.

Sama toistuu monessa asiassa, myös seurakunnan toiminnassa. Ehkä pian kaikki hoidetaan etäpäätteeltä myös palkanlaskennassa, kirkonkirjojen pitämisessä, taloushallinnossa jne. Mutta seurakunta on kuitenkin varmaan niitä viimeisiä linnakkeita, joissa puolustetaan myös paikallisuutta ja ihmiskasvojen kohtaamista. Sielunhoito on kahden ihmisen ja Jumalan välistä hommaa. Rukoileminen puhelimessakin tuntuu oudolta. Eikä hautaakaan voi kaivaa etäpäätteen avulla.

Seurakuntien yhdistymiset ja kirkon rakenneuudistukset puhuvat tästä kehityksestä. Osaltaan niillä halutaan varmistaa myös se, että oikeanlaiseen paikallisuuteen on edelleen mahdollisuuksia. Kirkko on siellä missä ihmisetkin. Siellä, missä Jumala kohtaa ihmisen ja ihminen Jumalan.

Seurakuntavaalit lähestyvät

Seurakuntavaalit pidetään kirkossamme 14.-15.11.2010. Nyt vaaleissa saavat äänestää ensimmäistä kertaa myös 16- ja 17-vuotiaat. Näin ollen monelle seurakuntalaiselle äänestäminen voi olla nyt "ensimmäinen kerta". Varsinaisten vaalipäivien lisäksi äänestää voi myös ennakkoon 1.-5.11. missä tahansa kirkkoherranvirastossa. Muista äänestyspaikoista ja -ajoista annetaan tietoa seurakunnan kotisivuilla ja lehdissä sitten, kun valtuutetut ja vaalilautakunta ovat niistä päättäneet.

Myös ehdokkaaksi voi ryhtyä, vaikkapa "ensimmäistä kertaa". Ei seurakunnan hallinnon tarvitse tuntua pelottavalta tai kuivalta. Usein kokoukset ovat hyvin haastavia ja hauskojakin. Yhdessä niissä etsitään tapoja toimia kristillisen kirkon ja seurakuntalaisten parhaaksi. Jeesuksen käskyn mukaan.

Ehdokkaaksi voi ryhtyä, ottamalla yhteyttä paikkakunnalla toimiviin poliittisiin ryhmittymiin tai vaikkapa perustamalla oma valitsijayhdistys (15.9. mennessä). Siihen tarvitaan 10 äänioikeutettua seurakunnan jäsentä, joista kaksi toimii valitsijayhdistyksen asiamiehinä. Muut valitsijayhdistyksen jäsenet voivat olla myös ehdokkaita. Ohjeita ja lomakkeet valitsijayhdistyksen perustamista varten saa kirkkoherranvirastosta.

Lähde mukaan vaaleihin, ehdokkaana tai äänestäjänä!

Jeesus voittaa pahan

Kerran eräs nainen kertoi minulle lähteneensä seurakuntansa lähetyspiiriin. Kerhossa oli tapana rukoilla lähetystyöntekijöiden puolesta ja käydä läpi lähetystoiminnan ajankohtaisia kuulumisia. Nainen vieraili piirissä ensimmäistä kertaa - ja viimeistä.

Kokouksessa vanhat lähetyksen ”sisäpiiriläiset” hehkuttelivat omilla lähetyskuulumisilla, koetuilla vastuksilla ja uhrautuvaisuudella. Mustavalkoajattelussaan piiriläiset korostivat vastakkainasettelua hyvän ja pahan välillä niin vahvasti, että vanhan kulttuurin vanhat uskomukset alkoivat tuntua ihan oikeilta ”pahan voimilta”, jotka ovat elämässä, ja joita vastaan piiriläiset kävivät rukoustaistelua.

Nainen ei voinut yhtyä tähän ajatukseen, vaan se tuntui hänestä ennemminkin taikauskolta. Sanotaanhan toki Raamatussakin, että Jumala ”riisui aseista vallat ja voimat ja saattoi ne kaikki häpeään, kun hän teki Kristuksesta niiden voittajan.” (Kol. 2:15)

Vanhan ajan uskomukset ja Raamatun ajan näkemykset eivät istu itsestään tämän ajan ihmisten ajatteluun. Jeesuksen opetuksesta sai alkunsa uusi aika, jossa ei ole tilaa taikauskolle; edes sellaiselle, joka naamioidaan kristilliseen kuosiin. Toki Raamatun opetus pahan voimista ja perkeleen töistä ovat totta, mutta meille ne näyttäytyvät lähinnä oman syyllisyyden kautta ja jokapäiväisen kilvoituksen epäonnistumisissa.

Kun siis puhumme pahasta, ei kannata langeta vanhaan taikauskoajatteluun, vaan on tarkasteltava ennen muuta meidän omaa pahuuttamme ja sitä, että Jeesus on voittanut senkin! Hän kävi Golgatan ristille sovittaakseen meidän syntimme ja pahuutemme. Pyhän Henkensä Jumala vuodatti meille rohkaisijaksi, tai ”taistelutoveriksi”, kun käymme taisteluun pahan valtaa vastaan.

Ja lopuksi vielä vinkki: 22.-28.3. vietetään kristillisen kirjan viikkoa. Tuolloin voi tutustua Pellon kirjastossa meidän kirjastomme kristillisiin kirjoihin. Tai voithan vaikka ostaa itsellesi jonkun ihan uuden kirjan, tai lukea jonkun vanhan… Hyviä kirjakauppoja on Rovaniemellä Ilopysäkki (Rovakatu 26) Oulussa Biblia (Hallituskatu 27) tai netissä vaikkapa Kirja-Kotimaa (www.kotimaakauppa.fi).

Sakramentti-kinkerit

Tämän päivän evankeliumissa (Joh. 2:1-11) Jeesus tekee viini-ihmeen Galilean Kaanassa: Meille, myöhemmin Raamattua lukeville, Jeesuksen viini-ihme on ikään kuin merkki toisesta, Jerusalemissa tapahtuneesta viini-ihmeestä. Siitä, miten viini tulikin merkitsemään Kristuksen verta, jonka hän vuodatti rakastamiensa ihmisten puolesta.

Evankeliumin äärellä nousevat mieleeni alkoholijuomiin liittyvät monet ongelmat, joista myös meidän paikkakunnalla kärsitään. Siksi voi olla vaikea nähdä Jeesuksen tekemää hääjuhlan viini-ihmettä sen alkuperäisessä merkityksessä: Siinä oli kyse tunnusteosta, jotta ihmiset uskoisivat Jeesukseen.

Torstaina aloitin kinkerikierroksen Orajärven kinkeripiiristä. Tänä iltana on vuorossa Juoksenki ja torstaina Rattosjärvi. Kinkereillä käsittelemme sakramentteja, kastetta ja ehtoollista: Viini-ihmeen hengellinen merkitys avaa rohkaisevampia näköaloja meidänkin paikkakunnallamme, kuin vain hääjuhlan maallinen ilonpito.

Viinissä ja leivässä Kristus itse lähestyy meitä. Hän antaa meille ruumiinsa ja verensä syntien anteeksiantamiseksi, sekä voimaksi ja rohkaisuksi kilvoituksessa. Ja aina uudelleen saamme palata kasteen armoliittoon, vaikka elämäntapojen, syntien, laiminlyöntien ja virheiden vuoksi olisimme ajautuneet eroon Jumala-yhteydestä ja hyvästä elämästä.

Jumalaton vai epäjumalanpalvoja?

Eräässä radio-ohjelmassa kuvailtiin ironisesti, miten meidän kristittyjen ja uskovaisten pahin vihollinen on ateisti. Tämä kuva on muodostunut nykyajan ihmisten mielissä, kun nykyajan ateistit kampanjoivat näkyvästi kaikkia kristillisiä tapoja ja perinteitä vastaan. Ns. vapaa-ajattelijat vaikuttavatkin nykyään olevan kaikkea muuta kuin vapaan ajattelun edustajia... Itse olen huolissani siitä, että ristejä vaaditaan pois näkyviltä paikoilta, eikä lapsille saisi enää opettaa kristillisiä tapoja. Toisin sanoen pyritään kieltämään uskonnonharjoituksen mahdollisuudet.

Toisaalta kristittyjen pahin, tai ainakaan lähin, vihollinen ei taida kuitenkaan olla ateisti, eli jumalankieltäjä. Toki Raamatussakin varoitetaan "jumalattomista", mutta näiden ohella puhutaan paljon myös "epäjumalanpalvojista". Ja monissa Raamatun vanhoissa osissa nämä epäjumalanpalvojat näyttäisivät olevan pahempi uhka Jumalan kansalle.

Juutalaiselle, Jumalan valitulle kansalle, tämä uhka tuli usein vieraiden kansojen joukosta, mutta myös omien keskuudesta. Oli suuri häpeä, jos kansan jäsenet lankesivat epäjumalanpalvontaan. Mutta mitä tämä vaarallinen epäjumalanpalvonta voisi merkitä nykyaikana, vaikkapa meillä täällä Suomessa?

Varsinaista toisiin uskontoihin liittyvää uskonnonharjoitusta pahempi uhka meille uskoville taitaa olla se, että meidän uskomme muuttuu epäjumalanpalvonnaksi omien ajatustemme ja asenteidemme kautta. Että usko vääristyy ja käy niin, ettei se, mihin uskomme, olekaan enää oikea, pyhä, kaikkivaltias, kolmiyhteinen Jumala. Tämä voi tapahtua salakavalasti: Tällöin usko alkaakin kohdistua omaan valtaan, rahaan, omiin kykyihin, toiseen ihmiseen, johonkin yksittäiseen uskonkappaleeseen tai omalla tavalla tulkittuun raamatunjakeeseen.

Tämänkaltainen epäjumalanpalvonta voi olla meille itsellemme vaarallisempaa kuin ateistien tempoilut.

Surusta

Olen aina pitänyt vaikeana surevan ihmisen kohtaamista jalohduttamista. Se on papin lähes jokapäiväistä arkityötä, vaikka se onkin niin vaikeaa. En oikein tiedä, mikä surun kohtaamista helpottaisi, silloin kun on menettänyt läheisen ihmisen.

Kerran eräs kaveri vertaisikin läheisen menettäneen ihmisen tilannetta helvettiin. Kun kaikkein rakkain on vasta kuollut, ihminen kulkee kuin sumussa, puristava tunne sisällään, eikä näe tietä eteenpäin.

No, kaverini arveli tämän olevan tyhjentävä selitys helvetille. Pappina arvelen kadotuksesta toisin. Ja siksi meidän on hyvä muistaa oma kuolevaisuutemme. Mutta myös siksi, että osaisimme valmistautua siihen.

Tunteiden käsittely ja lohduttavan uskon varaan heittäytyminen eivät ole vain oman järjellisen päätäntävallan alaisia asioita, ja siksi surun käsittely keskustellen voi olla hyvä asia. Pappina on vain joskus niin vaikeaa saada keskustelua avattua, silloin kun valmistaudutaan hautajaisiin. Usein papin kohtaaminen muodostuu tekniseksi, käytännön asioiden sopimiseksi.

Seurakunnassamme alkaa marraskuussa sururyhmä. Toivon, että sururyhmä on paikka, jossa voi rauhassa, ilman mitään kiireitä ja paineita purkaa ja käsitellä surun tunteita, yhdessä diakonissan, seurakuntapastorin ja toisten surevien kanssa.