Olen aina pitänyt vaikeana surevan ihmisen kohtaamista jalohduttamista. Se on papin lähes jokapäiväistä arkityötä, vaikka se onkin niin vaikeaa. En oikein tiedä, mikä surun kohtaamista helpottaisi, silloin kun on menettänyt läheisen ihmisen.
Kerran eräs kaveri vertaisikin läheisen menettäneen ihmisen tilannetta helvettiin. Kun kaikkein rakkain on vasta kuollut, ihminen kulkee kuin sumussa, puristava tunne sisällään, eikä näe tietä eteenpäin.
No, kaverini arveli tämän olevan tyhjentävä selitys helvetille. Pappina arvelen kadotuksesta toisin. Ja siksi meidän on hyvä muistaa oma kuolevaisuutemme. Mutta myös siksi, että osaisimme valmistautua siihen.
Tunteiden käsittely ja lohduttavan uskon varaan heittäytyminen eivät ole vain oman järjellisen päätäntävallan alaisia asioita, ja siksi surun käsittely keskustellen voi olla hyvä asia. Pappina on vain joskus niin vaikeaa saada keskustelua avattua, silloin kun valmistaudutaan hautajaisiin. Usein papin kohtaaminen muodostuu tekniseksi, käytännön asioiden sopimiseksi.
Seurakunnassamme alkaa marraskuussa sururyhmä. Toivon, että sururyhmä on paikka, jossa voi rauhassa, ilman mitään kiireitä ja paineita purkaa ja käsitellä surun tunteita, yhdessä diakonissan, seurakuntapastorin ja toisten surevien kanssa.
