Tänään Yhteisvastuukeräyksen aloitusjumalanpalveluksessa kävi kiusallinen juttu: Olin unohtanut saarnani käsikirjoituksen kotiin ja huomasin sen vasta saarnan alkaessa. Epätoivoisesti yritin muistella saarnarunkoa, mutta koska en ehtinyt ajatella sitä etukäteen, saarnasta tuli lyhyenlainen. Joten tässä nyt sitten referoituna tämä kynttilänpäivän saarna:
Kynttilänpäivän evankeliumi (Lk 2:22-33) ja aihe viittaavat jouluun. Jumala syntyi ihmiseksi Jeesus-lapsessa, koki nuoreksi ja aikuiseksi varttumisen haasteet, ja varmasti myös sen, mitä on olla yksin ja hylätty. Tänä vuonna Yhteisvastuu-keräys torjuu nuorten yksinäisyyttä Suomessa ja Mosambikissa. Jeesus siis tietää ja näkee myös tämän ajan nuorten ongelmat. Hän näkee ne yksinäiset, jotka kärsivät, ja jotka eivät saa apua mistään. Jotka jäävät ongelmiensa kanssa yksin, ilman tukea. Yksinäisyys on vakava asia.
Toisaalta ihminen kaipaa yksin olemista. Nykyinen elämänmeno on vauhdikasta. Arki täyttyy harrastuksista, menemisistä ja tulemisista. Pysähtyminen, yksinolo ja hiljaisuus merkitsevät lepoa, rauhaa ja ajatusten selkiinnyttämistä. Se on meille tarpeen, myös Jumalan edessä, hänen tahtonsa kuuntelemiseksi. Raamatussakin kuvataan yksinäisyyttä eri näkökulmista. Jeesus hakeutui usein yksinäisyyteen ja siihen hän kehotti myöskin opetuslapsiaan. Yksinäisyydessä voi puhua Jumalalle ja kuulla hänen äänensä.
Näinhän vanhalle Simeonille oli varmasti käynyt, kun Pyhä Henki oli hänen päällään. Pyhän Hengen johdattaman hän tuli temppeliin ja sai kohdata siellä Jumalan pojan, pienen Jeesus-lapsen. Sinne Jeesus tuli Marian ja Joosefin tuomana.
Näinhän ihmisen elämän tulisikin kulkea: yksinäisyydestä yhteisöllisyyteen. Omasta harkinnasta ja rauhoittumisesta, toisten ihmisten keskuuteen. Me, jotka teemme työtä ihmisten parissa, tunnemme myös yksinolon tärkeyden. Mutta meidän voi olla vaikea eläytyä ja ymmärtää oikeaa yksinäisyyttä. Siksi on hyvä pysähtyä tämän vuoden Yhteisvastuun teeman äärelle.
Onko elämämme kohtuullista? Onko läheistemme elämä arvokasta? Olemmeko auttamassa niitä, joiden elämästä puuttuu ystävyyttä ja arvoa? Vai ovatko toiset ihmiset vain välineitä, joiden kautta tyydytämme omia sisimpämme tarpeita?
Niin. Yksinäisyyden ja sosiaalisten suhteiden ongelmat saavat meidät kyselemään elämän mielekkyyden perään. Mietimme, onko kaiken takana Jumalan luova tahto, vai olemmeko vain oman onnemme seppiä. Salattu Jumala toimii omalla tavallaan. Ei useinkaan niin kuin toivomme ja odotamme.
Onko elämän tapahtumilla jokin merkitys? Vastoinkäymiset ja yksinäisyys eivät välttämättä puhuttele juuri sillä hetkellä, mutta niillä voi olla jokin tarkoitus, jonka vasta myöhemmin oivaltaa. Selviytymistä auttaa luottamus siihen, että kaikesta huolimatta Jumalalla on suunnitelma jokaisen varalle.
Simeonista näemme sen tänä sunnuntaina elävällä tavalla. Hän oli koko elämänsä ajan odottanut pelastusta Israelille. Hän oli kokenut kansansa vainot ja ongelmat. Roomalaisten vallanpitäjien ja pakanallisten tapojen mielettömyyden. Ja kuitenkin Simeon oli jaksanut odottaa. Pyhän Hengen rohkaisemana hän ei ollut menettänyt toivoaan, vaikka hän oli jo saavuttanut korkean ja iän.
Vanhuuden aikanakin hän luotti siihen, että hän saisi nähdä Jumalan valmistaman pelastuksen, ja näin todella tapahtui. Varmaan hän oli kysellyt elämän mielekkyyden perään. Varmasti hän oli myös epäillyt ja miettinyt odottamisensa tarkoitusta. Ja tuona päivänä, hän sai nähdä Kristus-lapsen.
Tänään kynttilänpäivänä me saamme ottaa oppia Vanhasta Simeonista. Saamme toivossa katsoa tulevaisuuteen, ja odottaa kerran myös pääsyä taivaan kotiin. Aamen.
