Seurakunnassamme vaihdetaan pöytäpuhelimet kokonaan kännyköiksi. Itseni hieman harmittaa, kun edellisestä puhelinuudistuksesta ei ole kovinkaan kauan aikaa. Ei kännyköissä sinänsä ole mitään vikaa, mutta kun numerot jälleen vaihtuvat.
Kyse on säästöstä ja siitä, että lankapuhelimia ei enää tulla korjailemaan paikanpäälle, eikä puhelinvaihteen ylläpitäminenkään ole kovin kannattavaa. Nyt kaikki menee nettiin: siellä tehdään myös huoltotoimet. Ja jos kännykkä menee rikki, se vaihdetaan uuteen.
Sama toistuu monessa asiassa, myös seurakunnan toiminnassa. Ehkä pian kaikki hoidetaan etäpäätteeltä myös palkanlaskennassa, kirkonkirjojen pitämisessä, taloushallinnossa jne. Mutta seurakunta on kuitenkin varmaan niitä viimeisiä linnakkeita, joissa puolustetaan myös paikallisuutta ja ihmiskasvojen kohtaamista. Sielunhoito on kahden ihmisen ja Jumalan välistä hommaa. Rukoileminen puhelimessakin tuntuu oudolta. Eikä hautaakaan voi kaivaa etäpäätteen avulla.
Seurakuntien yhdistymiset ja kirkon rakenneuudistukset puhuvat tästä kehityksestä. Osaltaan niillä halutaan varmistaa myös se, että oikeanlaiseen paikallisuuteen on edelleen mahdollisuuksia. Kirkko on siellä missä ihmisetkin. Siellä, missä Jumala kohtaa ihmisen ja ihminen Jumalan.
