Kummelissa oli aikoinaan hauska sketsisarja nimeltään perintöä odotellessa. Siinä maatalon kaksi poikaa odottivat jännittyneenä isän terveydentilan huononemista, toivoen pahinta...
Tuleva adventin aika on myös odottamisen aikaa. Odottaminen onkin tarpeen, että voisi saavuttaa senkaltaisen täyttymyksen, mikä joulun iloon liittyy. Ilman odotusta juhlailo jää puolinaiseksi.
Kristitylle koko elämä on myös tietyllä tavalla odotusta. Adventin raamatuntekstissä sanotaan, että koettelemuksissa usko todetaan aidoksi (1. Piet. 1:7). Elämän vastoinkäymisissä odottamme helpotusta ja poispääsyä ikävästä tilanteesta. Usein ei kuitenkaan auta kuin vain odottaa kärsivällisesti. Meille nykyajan, nopean elämäntahdin ihmisille tämänkaltainen odottaminen ja kärsivällisyys voi tuntua mahdottomalta. Raamattu kuitenkin opettaa, että juuri koettelemukset ovat ikään kuin uskomme mittari tai testi.
Autosta kyllä huomaamme, jos sen moottori hajoaa. Samoin on fyysisen terveyden laita. Mutta mistä tietää yskiikö "uskon moottori"? Tai onko "hengellistä verenpainetta"? Tämän huomaamiseksi Jumala antaa meille koettelemuksia ja vastoinkäymisiä. Yhtenä uskon mittarina voidaan pitää myös hedelmiä, joita tuotamme. Kristityn elämään tulisi liittyä rakkauden hedelmiä: ystävällisyyttä, toisten huomioimista, auttamisen mieltä jne.
Adventtina odotamme joulua ja Jeesuksen tulemista. Jeesuksen tuleminen tapahtuu kerran kuitenkin myös hyvin toisella tavalla, kuin mistä joulun idyllinen seimirakennelma kertoo. Aikojen lopulla Jeesus saapuu kunniassaan, tuomarina ja Herrana. Silloin meiltä ei kysytä joulumieltä, lahjapakettien runsautta, tai muutakaan mukavaa. Meiltä kysytään vain sitä, mistä kerrotaan tuomiosunnuntain evankeliumissa (ks. Mt 25:31-46): olemmeko huomanneet ja auttaneet kärsivää lähimmäistämme.
Näin kristityn elämä ei siis suinkaan ole hengailua perintötalon nurkilla, ”perintöä odotellessa”. Se on elämää "Jeesusta odotellessa". Kerran Jeesus tulee takaisin ja laittaa jokaisen meistä vastuuseen teoistamme ja sanoistamme; kaikesta siitä, mitä me olemme elämän aikana tehneet tai jättäneet tekemättä. Tähän Jeesuksen odotteluun, kristityn elämään, kuuluu rukousta, sanan tutkimista, seurakunnan jumalanpalvelukseen osallistumista, ehtoollisella käyntiä jne.
Kummelin sketsissä ne kaksi talon poikaa odottelivat aina jännittyneenä, mitä tapahtuisi, kun isä sai rankan yskänkohtauksen… selviäisikö isä, vai olisiko jo perinnönjakamisen aika…
Meidän on hyvä huomata, että vielä ei ole perinnönjakamisen aika, ettei meille kävisi niin kuin tuhlaajapojalle, Jeesuksen kertomuksessa. Hänhän menetti kaiken, kun halusi saada perinnön liian aikaisin. Mutta Jeesuksen odotuksessa kristitylle on annettu kuitenkin jo oikeus perehtyä isän testamenttiin, sekä Vanhaan että Uuteen. Siellä Jumala kertoo meille, mikä meitä kerran odottaa taivaan kodissa.
lauantai 1. joulukuuta 2007
lauantai 17. marraskuuta 2007
Vyötettynä
Kirkkovuoden viimeiset sunnuntait muistuttavat valveillaolon ja kristillisen elämäntavan tärkeydestä. Raamattu puhuu vyötettynä olemisesta, jolloin ihminen on ”aina valmiina”, kuten partiolainen. Ennen kaikkea kristitty on vyötetty totuuteen (Ef. 6:14), vaikka se nykyään onkin kovin harvinaista. Ja uskollisuus on myös ikään kuin hyvin pitävä vyö (Jes. 11:5). Tehtävästä ja vastuusta ei irrottauduta satunnaisesti, oman mielen mukaisesti tai ensimmäisten vastusten tullessa.
"Pitäkää vaatteenne vyötettyinä ja lamppunne palamassa.” Näin Jeesus rohkaisee omiaan Luukkaan evankeliumissa (12:35). Ja ensimmäisessä Pietarin kirjeessä kehotetaan: ”Vyöttäytykää siis, olkaa raittiit. Pitäkää ajatuksenne kirkkaina ja pankaa täysi toivonne siihen armoon, joka teille annetaan Jeesuksen Kristuksen ilmestyessä.”
Jokainen meistä on vyötetty omaan kristilliseen kutsumukseensa. Laulussa nimeltä 1972 kerrotaan ikätovereistani, tuona vuonna syntyneistä. ”Meistä tuli muurareita, taksikuskeja, suutareita,” sanotaan laulussa. Näiden lisäksi olemme vanhempia, virkamiehiä, yrittäjiä, lähimmäisiä, ystäviä, naapureita, aviopuolisoita jne.
Valvomisen sunnuntain ja tuomiosunnuntain edellä on hyvä miettiä, miten hoidamme kutsumusta, joka meillä on? Helposti joku monitahoisen kutsumuksemme osa-alueista saattaa vääristyä, jäädä liian vähälle huomiolle tai muuten vain ajautua haaksirikkoon. Siitä kertovat avioerotilastot, monenlaiset inhimilliset tragediat, työpaikkojen vaikeudet, riidat jne.
Itse olen vyötetty virkaan, jota hoidan. Se merkitsee, että viran tehtäviin on tartuttava, kun ne tulevat eteen. Haastavinta on tarttua sellaiseen, mikä tuntuu turhanpäiväiseltä. Papin aikaa tuhlataan paljon epäolennaisuuksiin, byrokratiaan ja kaiken maailman selvitystöihin. Joskus tuntuukin, että varsinaiselle papintyölle jää liian vähän aikaa. Toivoisinkin, että kirkon ja hiippakunnan hallinto, seurakunta sekä luottamushenkilöt tukisivat papintyön toteutumista.
Kun Mooses, Aaron ja muut israelilaiset olivat Egyptissä pakkosiirtolaisuudessa Herra tuli omiensa avuksi. Samalla hän opetti kansaa viettämään pääsiäistä ikään kuin ”tien päällä”. Hän sanoi: "Syödessänne teillä tulee olla viitta vyötettynä, kengät jalassa ja sauva kädessä, ja teidän on syötävä nopeasti. Näin vietetään pääsiäistä Herran kunniaksi.” (2. Ms 12:11) Syy tähän oli se, että Herra päätti vapauttaa orjuudessa olevan kansan ja edessä oli vaellus erämaahan. Juhlaruoaksi teurastettiin karitsa. Karistan veri israelilaisten ovenpielissä oli merkki Herralle kuulumisesta.
Itse olen miettinyt monesti tätä raamatunkohtaa ja valveillaoloa. Juutalaisille raamatunlausekotelot ja karitsan veri on merkkinä kuulumisesta valittuun kansaan. Monesti myös me kristityt haluamme merkitä itsemme eri tavoin vakuudeksi itselleni ja muille. Itselläni on risti kaulassa, ja monesti olen miettinyt raamatunlauseen kirjoittamista ulkoseinään tai Jeesus-tarran liimaamista auton peräpäähän. Monien näiden, sinänsä hyvien tapojen ja merkkien yli, käy mielessäni kuitenkin seuraava ajatus: jos kristillinen mielenlaatu ja totuus ei ilmene tavallisessa elämässä, ei siinä auta mikään ulkoinen merkkikään.
Toivon ja rukoilen, että olisimme kaikki osallisia Jeesuksen sovintoverestä, jonka kautta synnit saadaan anteeksi. Syntien anteeksisaamisen kautta voimme vyöttää itsemme kristilliseen elämään ja valmiinaoloon. Totuudessa ja uskollisuudessa on mittari, jolla katsotaan, mihin olemme yltäneet. Mutta vasta aikojen lopulla käy ilmi asioiden todellinen laita.
"Pitäkää vaatteenne vyötettyinä ja lamppunne palamassa.” Näin Jeesus rohkaisee omiaan Luukkaan evankeliumissa (12:35). Ja ensimmäisessä Pietarin kirjeessä kehotetaan: ”Vyöttäytykää siis, olkaa raittiit. Pitäkää ajatuksenne kirkkaina ja pankaa täysi toivonne siihen armoon, joka teille annetaan Jeesuksen Kristuksen ilmestyessä.”
Jokainen meistä on vyötetty omaan kristilliseen kutsumukseensa. Laulussa nimeltä 1972 kerrotaan ikätovereistani, tuona vuonna syntyneistä. ”Meistä tuli muurareita, taksikuskeja, suutareita,” sanotaan laulussa. Näiden lisäksi olemme vanhempia, virkamiehiä, yrittäjiä, lähimmäisiä, ystäviä, naapureita, aviopuolisoita jne.
Valvomisen sunnuntain ja tuomiosunnuntain edellä on hyvä miettiä, miten hoidamme kutsumusta, joka meillä on? Helposti joku monitahoisen kutsumuksemme osa-alueista saattaa vääristyä, jäädä liian vähälle huomiolle tai muuten vain ajautua haaksirikkoon. Siitä kertovat avioerotilastot, monenlaiset inhimilliset tragediat, työpaikkojen vaikeudet, riidat jne.
Itse olen vyötetty virkaan, jota hoidan. Se merkitsee, että viran tehtäviin on tartuttava, kun ne tulevat eteen. Haastavinta on tarttua sellaiseen, mikä tuntuu turhanpäiväiseltä. Papin aikaa tuhlataan paljon epäolennaisuuksiin, byrokratiaan ja kaiken maailman selvitystöihin. Joskus tuntuukin, että varsinaiselle papintyölle jää liian vähän aikaa. Toivoisinkin, että kirkon ja hiippakunnan hallinto, seurakunta sekä luottamushenkilöt tukisivat papintyön toteutumista.
Kun Mooses, Aaron ja muut israelilaiset olivat Egyptissä pakkosiirtolaisuudessa Herra tuli omiensa avuksi. Samalla hän opetti kansaa viettämään pääsiäistä ikään kuin ”tien päällä”. Hän sanoi: "Syödessänne teillä tulee olla viitta vyötettynä, kengät jalassa ja sauva kädessä, ja teidän on syötävä nopeasti. Näin vietetään pääsiäistä Herran kunniaksi.” (2. Ms 12:11) Syy tähän oli se, että Herra päätti vapauttaa orjuudessa olevan kansan ja edessä oli vaellus erämaahan. Juhlaruoaksi teurastettiin karitsa. Karistan veri israelilaisten ovenpielissä oli merkki Herralle kuulumisesta.
Itse olen miettinyt monesti tätä raamatunkohtaa ja valveillaoloa. Juutalaisille raamatunlausekotelot ja karitsan veri on merkkinä kuulumisesta valittuun kansaan. Monesti myös me kristityt haluamme merkitä itsemme eri tavoin vakuudeksi itselleni ja muille. Itselläni on risti kaulassa, ja monesti olen miettinyt raamatunlauseen kirjoittamista ulkoseinään tai Jeesus-tarran liimaamista auton peräpäähän. Monien näiden, sinänsä hyvien tapojen ja merkkien yli, käy mielessäni kuitenkin seuraava ajatus: jos kristillinen mielenlaatu ja totuus ei ilmene tavallisessa elämässä, ei siinä auta mikään ulkoinen merkkikään.
Toivon ja rukoilen, että olisimme kaikki osallisia Jeesuksen sovintoverestä, jonka kautta synnit saadaan anteeksi. Syntien anteeksisaamisen kautta voimme vyöttää itsemme kristilliseen elämään ja valmiinaoloon. Totuudessa ja uskollisuudessa on mittari, jolla katsotaan, mihin olemme yltäneet. Mutta vasta aikojen lopulla käy ilmi asioiden todellinen laita.
sunnuntai 28. lokakuuta 2007
Yhteisvastuun kiitosjuhla
Tänään, uskonpuhdistuksen muistopäivänä, meillä Pellossa viettiin yhteisvastuukeräyksen kiitosjuhlaa. Tämän vuoden keräyksen aiheena oli Ehjä lapsen mieli. Tavoitteena on auttaa perheitä, joissa kärsitään mielenterveysongelmista tai muista vaikeuksista.
Tämän päivän evankeliumissa (Joh. 4:46-53) kuninkaan virkamiehen poika on sairaana. Lapsen sairaus koskettaa raskaalla tavalla vanhempia. Muistan itse, kun vanhin lapsemme Otto sai aivan vauvana kuumekouristuksia. Se oli järkyttävä kokemus meille vanhemmille. Toki siinä ei ollut kyse mistään kovin vakavasta, mutta tietämättömälle äidille ja isälle se oli kyllä kauhea tapahtuma.
Oikeastaan se, mikä eniten tilanteessa järkytti, oli juuri se epätietoisuus ja kykenemättömyys lapsen äärellä. Paikalle soitettiin ambulanssi ja jo ennen sen saapumista meille neuvottiin puhelimessa viemään lapsi kylmempään tilaan. Silloin kouristukset hellittivät.
Evankeliumissa meille opetetaan, että ihminen voi saada avun Jeesuksen luota. Meillä seurakunnassa Jumalan sanasta ja sakramenteista. Jeesuksen luo meneminen merkitsee hänen armoonsa turvautumista, syntien anteeksisaamista ja osallisuutta uuteen elämään.
Yhteisvastuuteemaan liittyy seuraavat kaksi todellista kuvausta. Mietipä tykönäsi, millaisia elämäntilanteita tai elämänvaiheita näiden sanojen takana on: 1) ”Punaiset tumput ovat hukassa ja äiti suuttuu hirveästi. Mirja pelkää, että äiti satuttaa häntä tai itseään” 2) ”Mikon äiti nukkuu kaiken päivää ja itkee koko ajan. Mikko tuntee olonsa yksinäiseksi ja miettii pitääkö äiti hänestä lainkaan.”
Nämä ovat mielenterveysongelmaisten perheiden elämäntilanteita, mutta itse tunnen "tavallisena" perheenisänä niiden tulevan hyvin lähelle. Lapsiperheen arjen pyörittäminen voi olla joskus hyvin raskasta. Työn, toimeentulon ja ympäristön paineiden keskellä voi hyvinkin uupua. Mielenterveysongelmat koskettavatkin joka neljättä suomalaista jossain elämänvaiheessa.
Voimaa ja tukea antavia tekijöitä elämässä ovat kuitenkin ystävät, harrastukset ja hyvät perhesuhteet. Elämää suojaavia asioita ovat koulu, ongelmien tiedostaminen, sekä avoimuus toisiin ihmisiin ja ulkomaailmaan päin. Lasta suojelee se, että vanhemmat ymmärtävät omat tilanteensa, sen missä mennään. Myös lasta kannattaa auttaa käsittelemään omia tunteitaan ja käyttäytymistään.
Arjen pyörittäminen on kodissa suuri tehtävä. Se, että vanhemmat takaavat lasten arjen sujuvuuden, ja että arki on tuttua ja turvallista. Että lapsen perustarpeet tulevat tyydytetyksi. Näissä asioissa vanhemmat on suurella paikalla. Se on vanhempien kutsumus, ja siinä kutsumuksessaan he ovat Jumalan työtovereita.
Tämän päivän evankeliumissa (Joh. 4:46-53) kuninkaan virkamiehen poika on sairaana. Lapsen sairaus koskettaa raskaalla tavalla vanhempia. Muistan itse, kun vanhin lapsemme Otto sai aivan vauvana kuumekouristuksia. Se oli järkyttävä kokemus meille vanhemmille. Toki siinä ei ollut kyse mistään kovin vakavasta, mutta tietämättömälle äidille ja isälle se oli kyllä kauhea tapahtuma.
Oikeastaan se, mikä eniten tilanteessa järkytti, oli juuri se epätietoisuus ja kykenemättömyys lapsen äärellä. Paikalle soitettiin ambulanssi ja jo ennen sen saapumista meille neuvottiin puhelimessa viemään lapsi kylmempään tilaan. Silloin kouristukset hellittivät.
Evankeliumissa meille opetetaan, että ihminen voi saada avun Jeesuksen luota. Meillä seurakunnassa Jumalan sanasta ja sakramenteista. Jeesuksen luo meneminen merkitsee hänen armoonsa turvautumista, syntien anteeksisaamista ja osallisuutta uuteen elämään.
Yhteisvastuuteemaan liittyy seuraavat kaksi todellista kuvausta. Mietipä tykönäsi, millaisia elämäntilanteita tai elämänvaiheita näiden sanojen takana on: 1) ”Punaiset tumput ovat hukassa ja äiti suuttuu hirveästi. Mirja pelkää, että äiti satuttaa häntä tai itseään” 2) ”Mikon äiti nukkuu kaiken päivää ja itkee koko ajan. Mikko tuntee olonsa yksinäiseksi ja miettii pitääkö äiti hänestä lainkaan.”
Nämä ovat mielenterveysongelmaisten perheiden elämäntilanteita, mutta itse tunnen "tavallisena" perheenisänä niiden tulevan hyvin lähelle. Lapsiperheen arjen pyörittäminen voi olla joskus hyvin raskasta. Työn, toimeentulon ja ympäristön paineiden keskellä voi hyvinkin uupua. Mielenterveysongelmat koskettavatkin joka neljättä suomalaista jossain elämänvaiheessa.
Voimaa ja tukea antavia tekijöitä elämässä ovat kuitenkin ystävät, harrastukset ja hyvät perhesuhteet. Elämää suojaavia asioita ovat koulu, ongelmien tiedostaminen, sekä avoimuus toisiin ihmisiin ja ulkomaailmaan päin. Lasta suojelee se, että vanhemmat ymmärtävät omat tilanteensa, sen missä mennään. Myös lasta kannattaa auttaa käsittelemään omia tunteitaan ja käyttäytymistään.
Arjen pyörittäminen on kodissa suuri tehtävä. Se, että vanhemmat takaavat lasten arjen sujuvuuden, ja että arki on tuttua ja turvallista. Että lapsen perustarpeet tulevat tyydytetyksi. Näissä asioissa vanhemmat on suurella paikalla. Se on vanhempien kutsumus, ja siinä kutsumuksessaan he ovat Jumalan työtovereita.
tiistai 25. syyskuuta 2007
Sadonkorjuujuhla
Vietimme sunnuntaina Pellossa sadonkorjuujuhlaa. Mukana juhlassa oli maataloustuottajia, ja kirkossa kiitimme maan hedelmistä ja siunasimme syksyn sadon. Luomakunnan sunnuntai antoi hyvän viitekehyksen sadonkorjuujuhlalle. Se on evankeliumikirjan uusi pyhä, joka tavallaan korvaa vanhan rukouspäiväkäytännön kolmannen rukouspäivän.
Ensi vuoden alussa käyttöön otettavassa, uudessa rukouspäiväkäytännössä rukouspäiviä on vain kaksi: Nämä ovat kristittyjen ykseyden rukouspäivä tammikuun 18. päivänä sekä rauhan, ihmisoikeuksien ja kansainvälisen vastuun rukouspäivä lokakuun 24. päivänä. Tähän asti vietettyjen toisen ja kolmannen rukouspäivän teemoja yhdistetään kirkon evankeliumikirjasta löytyviin Perheen sunnuntaihin ja Luomakunnan sunnuntaihin. Näitä ns. liikkuvia, uusia pyhäpäiviä voidaan viettää seurakunnan sopivaksi katsomana ajankohtana, keväällä, kesällä ja syksyllä.
Lappilaisten viljelijöiden sadonkorjuujuhlaa vietetään vuosittain eri paikkakunnilla. Lapin ProAgrian toiminnanjohtajan mukaan sen on tarkoitus tarjota hengähdys- tai virkistystauko nyt, kun puinnit on suurin piirtein tehty ja ennen kuin monet viljelijätkin suunnistavat hirvimetsälle. Ensi lauantaina alkavaan jahtiin tarvitaan myös Korkeimman suojelusta; onhan monen sadan hirven pyytäminen melko raskas ja omalla tavallaan myös vaarallinen urakka.
Sadonkorjuujuhlassa kuulimme Raamatun sanaa, joka sopii hyvin tähän syksyn ajankohtaan:
"Herra, teidän Jumalanne, vie teidät siihen hyvään maahan, jossa on puroja ja lähteitä ja
jossa vedet kumpuavat maan uumenista laaksoissa ja vuorilla... Kun syötte itsenne kylläisiksi, kiittäkää Herraa, Jumalaanne, siitä hyvästä maasta, jonka hän on teille antanut."
Ensi vuoden alussa käyttöön otettavassa, uudessa rukouspäiväkäytännössä rukouspäiviä on vain kaksi: Nämä ovat kristittyjen ykseyden rukouspäivä tammikuun 18. päivänä sekä rauhan, ihmisoikeuksien ja kansainvälisen vastuun rukouspäivä lokakuun 24. päivänä. Tähän asti vietettyjen toisen ja kolmannen rukouspäivän teemoja yhdistetään kirkon evankeliumikirjasta löytyviin Perheen sunnuntaihin ja Luomakunnan sunnuntaihin. Näitä ns. liikkuvia, uusia pyhäpäiviä voidaan viettää seurakunnan sopivaksi katsomana ajankohtana, keväällä, kesällä ja syksyllä.
Lappilaisten viljelijöiden sadonkorjuujuhlaa vietetään vuosittain eri paikkakunnilla. Lapin ProAgrian toiminnanjohtajan mukaan sen on tarkoitus tarjota hengähdys- tai virkistystauko nyt, kun puinnit on suurin piirtein tehty ja ennen kuin monet viljelijätkin suunnistavat hirvimetsälle. Ensi lauantaina alkavaan jahtiin tarvitaan myös Korkeimman suojelusta; onhan monen sadan hirven pyytäminen melko raskas ja omalla tavallaan myös vaarallinen urakka.
Sadonkorjuujuhlassa kuulimme Raamatun sanaa, joka sopii hyvin tähän syksyn ajankohtaan:
"Herra, teidän Jumalanne, vie teidät siihen hyvään maahan, jossa on puroja ja lähteitä ja
jossa vedet kumpuavat maan uumenista laaksoissa ja vuorilla... Kun syötte itsenne kylläisiksi, kiittäkää Herraa, Jumalaanne, siitä hyvästä maasta, jonka hän on teille antanut."
torstai 16. elokuuta 2007
Koulujen alkaessa
Meillä kotona opetellaan kelloa. Meillä eka- ja tokaluokkalaiset pojat ovat saaneet omat kellot, mutta kellon ymmärtäminen on vielä aika hukassa. Vaikka ajan seuraaminen tuntuu joskus aika ahdistavalta, kyllä ajan ja kellon ymmärtäminen helpottaa elämää ja antaa myös turvaa.
Erään kerran toinen pojistamme lähti omalla pyörällään kaverilleen kylään, Nivanpäähän asti. Paluuaika sovittiin, mutta poikaa ei kuulunutkaan takaisin. Tietenkin äiti pian soitti pojan perään kysyäkseen missä tämä viipyy. Matkalla olisi voinut sattua vaikka jokin onnettomuus ja siksi oli hyvä varmistua, että kaikki oli kunnossa. No nyt kaikki oli hyvin, mutta pojalla ei sattunut olemaan omaa kelloa mukana. Myöskään kyläpaikasta ei kuulemma löytynyt kelloa ja siksi vierailu venyi.
Itse kunkin meidän elämää säätelee kellonajat. Koulu alkaa tietyllä kellon lyömällä, eikä siitä ajasta saa myöhästyä. Jos myöhästyy, saattaa se ratkaisevan tärkeä opetus jäädä kuulematta, eikä voi menestyä esim. kokeissa.
Myös Raamattu puhuu ajanseuraamisen tärkeydestä. Aivan erityisen tärkeää on huomata ns. etsikkoaijat. Etsikkoaikaa voi kuvata juuri tuolla äskeisellä koulunaloitus-esimerkillä.
Jumala antaa meille ihmisille erilaisia aikoja elämässä. On surun ja ilon aikoja. On työntäyteisiä ajanjaksoja ja lomajaksoja. Kaikki nämä ajanjaksot on annettu meidän parhaaksi, ja siksi niitä kannattaa noudattaa. Myös sunnuntain lepo on meille tärkeää, vaikka usein korostetaankin vain työntekemisen tärkeyttä.
Etsikkoaika on sellainen aika, jolloin Jumala erityisesti puhuttelee ja kutsuu ihmisiä. Aina ihmiset vain eivät ole kuunnelleet Jumalan ääntä ja etsikonaika on mennyt ohi. Ja mikä siitä oli seurauksena? Raamatun kuvausten mukaan seurauksena oli kansan, valtakunnan tai seurakunnan tuhoutuminen ja hukkuminen omiin synteihin.
Samalla tavalla Jumala kutsuu itse kutakin meistä. Hän kutsuu meitä uskomaan ja luottamaan häneen. Hän haluaa, että me saisimme jättää kaikki syntimme hänelle, uskoa ne anteeksi ja rohkaistua uuteen, hänen mielensä mukaiseen, elämään.
Mietipä tykönäsi, oletko sinä vastannut Jumalan kutsuun? Vai tuntuuko siltä, että Jumala ei ole vielä kutsunut sinua henkilökohtaisesti?
Aivan varmasti Jumala kutsuu jokaista meistä. Ja meille onkin tärkeää, että ymmärtäisimme tämä etsikkoajan olevan käsillä. Silloin, kun Jumala kutsuu, ei auta epäröidä ja pohdiskella. Silloin on tartuttava Jumalan sanaan. Voi nimittäin olla, että kutsu menee ohi, eikä sitä kuulu toista kertaa.
Jumala kutsuu meitä juuri sanansa kautta. Hän saattaa kutsua seurakunnan eri tilaisuuksissa, rippikoulussa, Raamatun tekstissä jne. Sen takia ei ole aivan sama, osallistutko seurakunnan toimintaan vai et. Ei ole sama luetko tai kuunteletko Jumalan sanaa. Eikä ole ihan sama rukoiletko Jumalaa. Rukouksessa voit vastata Jumalan kutsuun. Voit kertoa hänelle kaiken sen, mikä sinua painaa, ja pyytää, että Jumala tulisi sinun elämäsi Herraksi. Jumala haluaa rohkaista sinua elämään kristittynä kaikissa elämäntilanteissa: koulussa, kotona, kaveripiirissä ja harrastuksissa.
Tämä ei onnistu muuten kuin Jumalan avulla, Jumalan rohkaisemana. Kannattaa siis kuunnella Jumalan kutsua ja ottaa vaari siitä etsikonajasta, jonka hän tarjoaa.
Erään kerran toinen pojistamme lähti omalla pyörällään kaverilleen kylään, Nivanpäähän asti. Paluuaika sovittiin, mutta poikaa ei kuulunutkaan takaisin. Tietenkin äiti pian soitti pojan perään kysyäkseen missä tämä viipyy. Matkalla olisi voinut sattua vaikka jokin onnettomuus ja siksi oli hyvä varmistua, että kaikki oli kunnossa. No nyt kaikki oli hyvin, mutta pojalla ei sattunut olemaan omaa kelloa mukana. Myöskään kyläpaikasta ei kuulemma löytynyt kelloa ja siksi vierailu venyi.
Itse kunkin meidän elämää säätelee kellonajat. Koulu alkaa tietyllä kellon lyömällä, eikä siitä ajasta saa myöhästyä. Jos myöhästyy, saattaa se ratkaisevan tärkeä opetus jäädä kuulematta, eikä voi menestyä esim. kokeissa.
Myös Raamattu puhuu ajanseuraamisen tärkeydestä. Aivan erityisen tärkeää on huomata ns. etsikkoaijat. Etsikkoaikaa voi kuvata juuri tuolla äskeisellä koulunaloitus-esimerkillä.
Jumala antaa meille ihmisille erilaisia aikoja elämässä. On surun ja ilon aikoja. On työntäyteisiä ajanjaksoja ja lomajaksoja. Kaikki nämä ajanjaksot on annettu meidän parhaaksi, ja siksi niitä kannattaa noudattaa. Myös sunnuntain lepo on meille tärkeää, vaikka usein korostetaankin vain työntekemisen tärkeyttä.
Etsikkoaika on sellainen aika, jolloin Jumala erityisesti puhuttelee ja kutsuu ihmisiä. Aina ihmiset vain eivät ole kuunnelleet Jumalan ääntä ja etsikonaika on mennyt ohi. Ja mikä siitä oli seurauksena? Raamatun kuvausten mukaan seurauksena oli kansan, valtakunnan tai seurakunnan tuhoutuminen ja hukkuminen omiin synteihin.
Samalla tavalla Jumala kutsuu itse kutakin meistä. Hän kutsuu meitä uskomaan ja luottamaan häneen. Hän haluaa, että me saisimme jättää kaikki syntimme hänelle, uskoa ne anteeksi ja rohkaistua uuteen, hänen mielensä mukaiseen, elämään.
Mietipä tykönäsi, oletko sinä vastannut Jumalan kutsuun? Vai tuntuuko siltä, että Jumala ei ole vielä kutsunut sinua henkilökohtaisesti?
Aivan varmasti Jumala kutsuu jokaista meistä. Ja meille onkin tärkeää, että ymmärtäisimme tämä etsikkoajan olevan käsillä. Silloin, kun Jumala kutsuu, ei auta epäröidä ja pohdiskella. Silloin on tartuttava Jumalan sanaan. Voi nimittäin olla, että kutsu menee ohi, eikä sitä kuulu toista kertaa.
Jumala kutsuu meitä juuri sanansa kautta. Hän saattaa kutsua seurakunnan eri tilaisuuksissa, rippikoulussa, Raamatun tekstissä jne. Sen takia ei ole aivan sama, osallistutko seurakunnan toimintaan vai et. Ei ole sama luetko tai kuunteletko Jumalan sanaa. Eikä ole ihan sama rukoiletko Jumalaa. Rukouksessa voit vastata Jumalan kutsuun. Voit kertoa hänelle kaiken sen, mikä sinua painaa, ja pyytää, että Jumala tulisi sinun elämäsi Herraksi. Jumala haluaa rohkaista sinua elämään kristittynä kaikissa elämäntilanteissa: koulussa, kotona, kaveripiirissä ja harrastuksissa.
Tämä ei onnistu muuten kuin Jumalan avulla, Jumalan rohkaisemana. Kannattaa siis kuunnella Jumalan kutsua ja ottaa vaari siitä etsikonajasta, jonka hän tarjoaa.
maanantai 2. heinäkuuta 2007
Palavien sydänten maa?
Bass’n Helen –nimisen musiikkiryhmän laulussa lauletaan palavien sydänten maasta. Se on ihannemaa, jossa jokaisen ihmisen sydän täytetään Pyhän Hengen tulella, ja jossa jokainen rakastaa toistaan. Harri Helenius, yhtyeen laulaja, toivoo rukouksessa, että tämä toteutuisi mahdollisimman nopeasti. Kyse on lopunajallisesta haaveesta, jonka Raamattu lupaa kerran myös toteutuvan.
Seurakuntapaimenena, perheen isänä ja rippikouluryhmän vetäjänä toivon usein, että tämänkaltainen ihannemaa olisi totta. Jokainenhan ihminen vastaa omista teoistaan, sanoistaan, ajatuksistaan ja laiminlyönneistään. Koska ihmisten tekemät ratkaisut kuitenkin vaikuttavat toisten ihmisten elämään, tässä nykyisessä maailmanajassa tarvitaan ”ulkoista tukea”. Joku, joka opastaa, neuvoo ja sanoo tarvittaessa sen ”viimeisen sanan”. Silloinkin, kun se ei tunnu kaikista mukavalta.
Ensi sunnuntaina vietetään apostolien päivää. Perinteisesti tätä päivää on vietetty sen muistoksi, että Pietari ja Paavali, tunnetuimmat Jeesuksen seuraajista, kokivat marttyyrikuolema keisari Neron toimeenpanemissa vainoissa vuoden 60 tienoilla Roomassa. Apostolit olivat niitä Jeesuksen opetuslapsia, joilla oli ensikäden tietoa Jeesuksen elämästä ja sanoista. Heidän opetuksensa on välittynyt meille Uuden testamentin kirjoissa ja uskontunnustuksessa.
Apostoleja tarvittiin silloin, kun seurakunnissa oli vaikeuksia ja ristiriitoja, kun oppi uhkasi vääristyä ja kristityt kokivat turvattomuutta. Meidän, myöhemmän aikakauden kristittyjen, kannattaa turvautua näiden apostolien opetukseen ja kirkon perinteeseen. Eivät apostolit itse olleet mitään ihmemiehiä; siitä apostolien päivässä ei ole kyse. Marttyyrikuolema ja tuomituksi joutuminen ei ollut tietenkään mikään sankaritarina, vaan inhimillinen katastrofi. Mutta apostolien opetus kantaa meitä. Sitä voisin verrata erääseen kirkon kasvatustyön vuosiaiheeseen: Kaste kantaa - kasvatus kannattaa.
”Kristus Jeesus on tullut maailmaan pelastamaan syntisiä, joista minä olen suurin.” Näin Paavali kirjoittaa veljelleen ja oppilaalleen Timoteokselle (ks. 1. Tim. 1:15). Jumalan suuruus ei tule ilmi ihmisen suuruudessa, vaan siinä, kuinka pieni ja syntinen ihminen on verrattuna Jumalaan. Vain siten, että me kristityt tunnustaudumme syntisiksi, Jumala voi saada keskuudessamme sen suuruuden, joka hänelle kuuluu.
Paavali jatkaa: ”Mutta minut armahdettiin, jotta Kristus Jeesus juuri minussa osoittaisi, kuinka suuri hänen kärsivällisyytensä on. Näin olisin myös vastedes esimerkkinä niille, jotka uskovat häneen ja saavat ikuisen elämän.”
Onko niin, että Jeesus osoittaa meidän kauttamme rakkauttaan ja kärsivällisyyttään myös muille ihmisille? Niin, että emme nosta itseämme, vaan korotamme Jumalan nimeä?
Harri Heleniuksen laulun tai Martin Luther Kingin kuuluisan puheen ajatusten mukaisesti meillä on oltava unelma, haave. Unelma siitä, että korkein Jumala voittaa kerran kaiken pahan, ja inhimilliset pyrkimykset ja valtarakenteet käyvät turhiksi. Siihen asti kuuntelemme apostolien - uskonisien ja -äitien, saarnamiesten ja pappien, esirukoilijoiden ja kokeneempien seurakuntalaisten - opetusta ja noudatamme sitä. Siihen sisältyy senkaltainen siunaus, joka odottaa meitä kerran myös lopunajan ihannevaltakunnassa, taivaassa.
Kotona lapseni kysyivät äidiltään, miksi kesälomalla pitää mennä nukkumaan. Lapsista olisi ollut mukava valvoa yötä myöten. Perusteita äiti olisi voinut keksiä vaikka kuinka paljon, mutta tällä kertaa oli tarpeen varmaankin vain todeta, että yö on nukkumista varten ja päivisin valvotaan. Samaan aikaan rippikoululeirillä jouduin itse leirin johtajana samaan tilanteeseen rippilasten kanssa. Jotkut asiat nyt vain ovat niin. Ovatko ne sitä meille? Mitkä asiat?
Taivaan valtakunta taitaa olla vielä aika paljon enemmän, kuin meidän ihmisten haavevaltakunnat.
Seurakuntapaimenena, perheen isänä ja rippikouluryhmän vetäjänä toivon usein, että tämänkaltainen ihannemaa olisi totta. Jokainenhan ihminen vastaa omista teoistaan, sanoistaan, ajatuksistaan ja laiminlyönneistään. Koska ihmisten tekemät ratkaisut kuitenkin vaikuttavat toisten ihmisten elämään, tässä nykyisessä maailmanajassa tarvitaan ”ulkoista tukea”. Joku, joka opastaa, neuvoo ja sanoo tarvittaessa sen ”viimeisen sanan”. Silloinkin, kun se ei tunnu kaikista mukavalta.
Ensi sunnuntaina vietetään apostolien päivää. Perinteisesti tätä päivää on vietetty sen muistoksi, että Pietari ja Paavali, tunnetuimmat Jeesuksen seuraajista, kokivat marttyyrikuolema keisari Neron toimeenpanemissa vainoissa vuoden 60 tienoilla Roomassa. Apostolit olivat niitä Jeesuksen opetuslapsia, joilla oli ensikäden tietoa Jeesuksen elämästä ja sanoista. Heidän opetuksensa on välittynyt meille Uuden testamentin kirjoissa ja uskontunnustuksessa.
Apostoleja tarvittiin silloin, kun seurakunnissa oli vaikeuksia ja ristiriitoja, kun oppi uhkasi vääristyä ja kristityt kokivat turvattomuutta. Meidän, myöhemmän aikakauden kristittyjen, kannattaa turvautua näiden apostolien opetukseen ja kirkon perinteeseen. Eivät apostolit itse olleet mitään ihmemiehiä; siitä apostolien päivässä ei ole kyse. Marttyyrikuolema ja tuomituksi joutuminen ei ollut tietenkään mikään sankaritarina, vaan inhimillinen katastrofi. Mutta apostolien opetus kantaa meitä. Sitä voisin verrata erääseen kirkon kasvatustyön vuosiaiheeseen: Kaste kantaa - kasvatus kannattaa.
”Kristus Jeesus on tullut maailmaan pelastamaan syntisiä, joista minä olen suurin.” Näin Paavali kirjoittaa veljelleen ja oppilaalleen Timoteokselle (ks. 1. Tim. 1:15). Jumalan suuruus ei tule ilmi ihmisen suuruudessa, vaan siinä, kuinka pieni ja syntinen ihminen on verrattuna Jumalaan. Vain siten, että me kristityt tunnustaudumme syntisiksi, Jumala voi saada keskuudessamme sen suuruuden, joka hänelle kuuluu.
Paavali jatkaa: ”Mutta minut armahdettiin, jotta Kristus Jeesus juuri minussa osoittaisi, kuinka suuri hänen kärsivällisyytensä on. Näin olisin myös vastedes esimerkkinä niille, jotka uskovat häneen ja saavat ikuisen elämän.”
Onko niin, että Jeesus osoittaa meidän kauttamme rakkauttaan ja kärsivällisyyttään myös muille ihmisille? Niin, että emme nosta itseämme, vaan korotamme Jumalan nimeä?
Harri Heleniuksen laulun tai Martin Luther Kingin kuuluisan puheen ajatusten mukaisesti meillä on oltava unelma, haave. Unelma siitä, että korkein Jumala voittaa kerran kaiken pahan, ja inhimilliset pyrkimykset ja valtarakenteet käyvät turhiksi. Siihen asti kuuntelemme apostolien - uskonisien ja -äitien, saarnamiesten ja pappien, esirukoilijoiden ja kokeneempien seurakuntalaisten - opetusta ja noudatamme sitä. Siihen sisältyy senkaltainen siunaus, joka odottaa meitä kerran myös lopunajan ihannevaltakunnassa, taivaassa.
Kotona lapseni kysyivät äidiltään, miksi kesälomalla pitää mennä nukkumaan. Lapsista olisi ollut mukava valvoa yötä myöten. Perusteita äiti olisi voinut keksiä vaikka kuinka paljon, mutta tällä kertaa oli tarpeen varmaankin vain todeta, että yö on nukkumista varten ja päivisin valvotaan. Samaan aikaan rippikoululeirillä jouduin itse leirin johtajana samaan tilanteeseen rippilasten kanssa. Jotkut asiat nyt vain ovat niin. Ovatko ne sitä meille? Mitkä asiat?
Taivaan valtakunta taitaa olla vielä aika paljon enemmän, kuin meidän ihmisten haavevaltakunnat.
perjantai 8. kesäkuuta 2007
Leirielämää
Kirjoitan tätä rippikoululeiriltä, seurakuntamme leirikeskuksesta, Moinalahdesta. Nykyajan tiedonkäsittely- ja viestintävälineet mahdollistavat sen, että voi vastata kirkkoherranakin seurakunnan kasvatustyöstä ja viettää paljon aikaa myös leireillä.
Tänä kesänä leirivuorokausia itselleni kertyy 26, ja talvella viikonloppuleirejä kuusi. Kesäleirien väleihin kertyy sitten paljon leirivapaita. Leirielämän ohessa voin hoitaa viranhoitoon liittyviä juoksevia asioita mm. langattomien tietoliikenneyhteyksien kautta, mikä on todella hyvä asia. Mm. seurakunnan nuorten ulkomaanmatka heinä-elokuun taitteessa vaatii paljon valmistelutyötä.
Olen iloinen, että tähän Itämeren ympäri –projektiin seurakuntalaiset ovat suhtautuneet oikein myönteisesti. Kyse on hankkeesta, jossa nuoret itse (yhdessä meidän työntekijöiden kanssa) suunnittelevat ja toteuttavat ulkomaanmatkan Ruotsiin, Puolaan, Saksaan ja Tanskaan. Olemme talkoilleet ahkerasti ja monet yksityiset ihmiset ovat tukeneet hanketta.
Ajattelin, että matkan aikana tutustuisimme nuorten kanssa ajassa ja Euroopassa liikkuviin ilmiöihin. Näitä ovat mm. eläinten oikeuksien nousu, alkoholi ja huumeet, uskonnolliset omituisuudet (DV-koodi, LOTR jne.), tatuoinnit ja lävistykset sekä islam ja materialismi.
Kahdessa rippikoulussa saan myös itse syventyä uskomme perusasioihin. Mm. siihen, että Jeesus on kuollut ristillä meidän puolestamme. Hän on lunastanut meidät vapaaksi synnin, kuoleman ja perkeleen vallasta. Tässä vapaudessa on hyvä elää. Sen merkityksen opiskelu on ihmiselämän mittainen haaste ja nuorten maailma tuo siihen aina uusia näkökulmia.
Tänä kesänä leirivuorokausia itselleni kertyy 26, ja talvella viikonloppuleirejä kuusi. Kesäleirien väleihin kertyy sitten paljon leirivapaita. Leirielämän ohessa voin hoitaa viranhoitoon liittyviä juoksevia asioita mm. langattomien tietoliikenneyhteyksien kautta, mikä on todella hyvä asia. Mm. seurakunnan nuorten ulkomaanmatka heinä-elokuun taitteessa vaatii paljon valmistelutyötä.
Olen iloinen, että tähän Itämeren ympäri –projektiin seurakuntalaiset ovat suhtautuneet oikein myönteisesti. Kyse on hankkeesta, jossa nuoret itse (yhdessä meidän työntekijöiden kanssa) suunnittelevat ja toteuttavat ulkomaanmatkan Ruotsiin, Puolaan, Saksaan ja Tanskaan. Olemme talkoilleet ahkerasti ja monet yksityiset ihmiset ovat tukeneet hanketta.
Ajattelin, että matkan aikana tutustuisimme nuorten kanssa ajassa ja Euroopassa liikkuviin ilmiöihin. Näitä ovat mm. eläinten oikeuksien nousu, alkoholi ja huumeet, uskonnolliset omituisuudet (DV-koodi, LOTR jne.), tatuoinnit ja lävistykset sekä islam ja materialismi.
Kahdessa rippikoulussa saan myös itse syventyä uskomme perusasioihin. Mm. siihen, että Jeesus on kuollut ristillä meidän puolestamme. Hän on lunastanut meidät vapaaksi synnin, kuoleman ja perkeleen vallasta. Tässä vapaudessa on hyvä elää. Sen merkityksen opiskelu on ihmiselämän mittainen haaste ja nuorten maailma tuo siihen aina uusia näkökulmia.
sunnuntai 13. toukokuuta 2007
Äitienpäivää vietetään rukoussunnuntaina
Tänä vuonna äitienpäivää vietetään rukoussunnuntaina. Rukous on ollut vanhastaan äitien tärkeä tehtävä. Huolien keskellä he ovat kantaneet lapsiansa rukouksessa Jumalan suojelukseen.
Jokaisella meistä on tai on ollut äiti. Äitienpäivänä on hyvä muistaa omaa äitiä. Äidiltä opittua rukoustehtävää saamme jatkaa eteenpäin, tuleville sukupolville.
Seurakunnassa me olemme kuin äidin tai isän sylissä. Sylissä, jossa on turvallista olla, ja jossa saamme kokea huolenpitoa ja rakkautta. Taivaallinen vanhempi, pyhä Jumala rohkaisee meitä takaisin yhteyteensä, myös sen jälkeen, kun olemme rikkoneet hänen tahtoaan vastaan.
Perheessä olen nähnyt, miten pieni lapsi kinuaa joskus haluamaansa monta kertaa. ”Anna, anna, anna”, hoetaan äidille tai isälle niin kauan, että jompikumpi antaa periksi. Tai jos toinen ei lupaa, niin sitten mennään toisen luo: Itsekkyydessään lapsi on aika viekas.
Tämän päivän evankeliumissa (Joh. 16:23-33) Jeesus lupaa, että Jumalalta ei tarvitse kinuta tai tingata. "Totisesti, totisesti: mitä ikinä te pyydätte Isältä minun nimessäni, sen hän antaa teille." Mutta mitä eroa on lapsen tinkaamisessa, johon äidin tai isän ei tule suostua, ja sitten vastaavasti siinä kristityn pyynnössä, johon Jumala vastaa ilman muuta myöntävästi?
Lapsen pyyntö on synnin turmelema. Se on hänen itsekkään luontonsa hedelmä, josta ei ole hänelle todellista iloa eikä hyötyä. Hetkellistä hyvää oloa antava karamelli tai huvitus ei anna ihmiselle sitä rauhaa ja iloa, joka saadaan Kristukselta.
Jeesuksen nimessä pyytäminen liittyy juuri tähän todelliseen apuun, jota me ihmiset olemme vailla. Tämä pyyntö kohdistuu omaan syntisyyteemme ja armonkaipuuseen, sekä sellaisiin hyödykkeisiin ja avuihin, joista on hyötyä myös lähimmäiselle.
Kuningas Salomo pyysi Jumala nimenomaan viisautta ja taitoa, että hän osaisi oikein johtaa kansaansa. Hän ei pyytänyt rikkautta tai vihollisten kuolemaa, tai mitään muutakaan itselleen. Siksi, tämänkaltaiseen pyyntöön, Herra vastasi mielellään myöntävästi.
Jokaisella meistä on tai on ollut äiti. Äitienpäivänä on hyvä muistaa omaa äitiä. Äidiltä opittua rukoustehtävää saamme jatkaa eteenpäin, tuleville sukupolville.
Seurakunnassa me olemme kuin äidin tai isän sylissä. Sylissä, jossa on turvallista olla, ja jossa saamme kokea huolenpitoa ja rakkautta. Taivaallinen vanhempi, pyhä Jumala rohkaisee meitä takaisin yhteyteensä, myös sen jälkeen, kun olemme rikkoneet hänen tahtoaan vastaan.
Perheessä olen nähnyt, miten pieni lapsi kinuaa joskus haluamaansa monta kertaa. ”Anna, anna, anna”, hoetaan äidille tai isälle niin kauan, että jompikumpi antaa periksi. Tai jos toinen ei lupaa, niin sitten mennään toisen luo: Itsekkyydessään lapsi on aika viekas.
Tämän päivän evankeliumissa (Joh. 16:23-33) Jeesus lupaa, että Jumalalta ei tarvitse kinuta tai tingata. "Totisesti, totisesti: mitä ikinä te pyydätte Isältä minun nimessäni, sen hän antaa teille." Mutta mitä eroa on lapsen tinkaamisessa, johon äidin tai isän ei tule suostua, ja sitten vastaavasti siinä kristityn pyynnössä, johon Jumala vastaa ilman muuta myöntävästi?
Lapsen pyyntö on synnin turmelema. Se on hänen itsekkään luontonsa hedelmä, josta ei ole hänelle todellista iloa eikä hyötyä. Hetkellistä hyvää oloa antava karamelli tai huvitus ei anna ihmiselle sitä rauhaa ja iloa, joka saadaan Kristukselta.
Jeesuksen nimessä pyytäminen liittyy juuri tähän todelliseen apuun, jota me ihmiset olemme vailla. Tämä pyyntö kohdistuu omaan syntisyyteemme ja armonkaipuuseen, sekä sellaisiin hyödykkeisiin ja avuihin, joista on hyötyä myös lähimmäiselle.
Kuningas Salomo pyysi Jumala nimenomaan viisautta ja taitoa, että hän osaisi oikein johtaa kansaansa. Hän ei pyytänyt rikkautta tai vihollisten kuolemaa, tai mitään muutakaan itselleen. Siksi, tämänkaltaiseen pyyntöön, Herra vastasi mielellään myöntävästi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)