Sain kuulla keskiviikko-iltana, etten tullut valituksi
Hyvinkään seurakunnan kirkkoherraksi. Se ei ollut minulle sinänsä yllätys, kun
en päässyt vaaliprosessissa edes finaaliin. Sen sijaan se yllätti, että jo ensi
metreillä Espoon hiippakunnan tuomiokapituli ohitti minut, vaikka olin
hakijoista ns. kokenein, 18 kirkkoherravuodella.
Välilliset kirkkoherranvaalit ovat saaneet kovasti
negatiivista huomiota maassamme laajemminkin (Helsingin sanomat, Kotimaa). Myös
Hyvinkäällä vaalista jäi likainen olo. Tapahtui sama kuin Pakilan
kirkkoherranvaalissa vuonna 2018, jolloin pätevämpää mieshakijaa syrjittiin
(Kirkko ja kaupunki 22.06.2021). Päätös kumoutui hallinto-oikeudessa ja
vaalitoimitus tulee nyt käynnistää uudelleen.
Hyvinkään tapauksessa Espoon hiippakunnan pappisasessori (Tapiolan seurakunnan kappalainen) arvioi minut hakijoiden
joukossa häntäpäähän. Ymmärrän sen siitä näkökulmasta, että hän on
yhtymäseurakunnan kappalainen eikä voi ymmärtää yksittäistalousseurakunnan
kirkkoherranviran tarpeita. Ihmetyttää, että valinta voidaan tehdä näiden ”ei
julkisten” asiakirjojen ohjaamana ja etteivät muutkaan kapitulin jäsenet
asettaneet tätä lausuntoa kyseenalaiseksi. Ehkä kuvaavaa on se, ettei
Espoon piispakaan ole tehnyt päivääkään normaaleja papin töitä.
Suurin vääryys Hyvinkään vaalissa tapahtui mielestäni
kuitenkin paikallisesti. Kirkkovaltuusto päätti esittää kapitulille välillisen
vaalin järjestämistä. Kirkkovaltuutetut halusivat siis itse käyttää valtaa ja
valita kirkkoherran, seurakuntalaisten puolesta. Ilmeisesti huonoa omaatuntoa
paikattiin seurakunnalle tarjotun teatraalisen vaalipaneelin avulla,
kirkkovaltuuston haastattelussa, sekä soveltuvuuskokeessa. Meille ehdokkaille
järjestettiin monenlaisia julkisuustempuilta tuntuvia tehtäviä, vaikka
todellisestihan niillä ei ollut merkitystä valinnan suhteen. Suurimman
vääryyden Hyvinkään kirkkovaltuutetut tekivätkin juuri siinä, että he veivät
paikallisilta kristityiltä mahdollisuuden valita kirkkoherran itselleen.
