Olen elänyt seurakunnan yhteydessä koko ikäni, 43 vuotta.
Isäni on ollut pappi ja olen siten seurannut omien kotiseurakuntien ja koko
kirkonkin elämää läheltä. Huomaan että seurakuntien toiminta ja hallintopäätökset
olivat aika erilaisia omassa lapsuudessani, ja vielä nuoruudessanikin, jos
vertaa tähän päivään ja omaan työuraani.
Eilen kirkkovaltuustomme päätti myydä pois Pellon kunnan
keskustassa, jokirannan tuntumassa sijaitsevan rakennustontin. Paikalla oli
sijainnut aikaisemmin kanttorin talo, ns. kanttorila. Sittemmin talo on purettu
pois, mutta tontin tarjoutui ostaman paikallinen, nuori perhe. Nyt kolmannella
yrittämällä hintakin tuntui olevan kohdillaan ja päätös menee tuomiokapitulin
ja kirkkohallituksen vahvistettavaksi.
Viime vuonna seurakuntamme myi leirikeskuksen. Sitä ennen
purettiin pois vanha pappila. Päätökset ovat olleet luonnollisia ratkaisuja
tässä tilanteessa, missä seurakuntamme nyt on. Jäsenmäärä pienenee ja verotulot
vähenevät. Viime vuoden kinkerikierroksella vallitsi selkeä yksimielisyys myös
seurakuntalaisten keskuudessa, että kiinteistöistä voidaan karsia. Vielä meille
jää kuitenkin kaksi kirkkoa ja kaksi seurakuntakotia, rivitalo ja hautausmaan ”lepola”.
Sekä voimavaroja pitää yllä seurakunnallista toimintaa.
Meitä edeltäneet sukupolvet kirkossa ovat olleet rakentajia.
Toimintapuitteita on kasvatettu sellaiselle rajalle, ettei niitä nykyisillä
voimavaroilla ole mahdollista tai edes tarpeellista pitää yllä. Näin meistä on
näyttänyt tulleen purkajien ja riisujien sukupolvi. Toisaalta se surettaa,
mutta ajattelen, että päätöksiä on hyvä tehdä silloin, kun siihen tarjoutuu
luonnollinen mahdollisuus. Näin annamme mahdollisuuden seurakunnan
ydintoiminnoille.
Näin ajat muuttuvat, elämme nyt erilaista aikaa. Ensi viikolla
kirkolliskokous päättää mahdollisesta seurakuntarakenneuudistuksesta. Jos
siihen päädytään, vuonna 2019 kaikki Suomenniemen seurakunnat liittyvät uusiin
seurakuntayhtymiin.
