Syyskuun alku on merkittävä eurooppalaisen sotahistorian kannalta. Syyskuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1939 Saksa hyökkäsi Puolaan, ja tämä aloitti toisen maailmansodan. Suomalaisille vielä merkittävämpi päivämäärä on kuitenkin neljäs syyskuuta. Silloin, vuonna 1944, astui voimaan aselepo Suomen ja Neuvostoliiton välillä.
Syyskuun alun sunnuntain Raamatun teksteissä puhutaan myös sotahistoriasta. Ja tarkemmin ottaen sotapäälliköstä, joka oli sairastunut spitaaliin (ks. 2. Kun. 5:1–15). Tästä Naamanista sanotaan, että Herra oli käyttänyt häntä aseenaan pelastaessaan Syyrian sen vihollisista.
Meillä Suomessa on keskellämme vielä monia niitä miehiä ja naisia, joita Herra on käyttänyt meidän maamme aseina ja puolustajina. Nyt sodasta on kulunut aikaa jo yli 60 vuotta, mutta näyttää, että nuorten kiinnostus näitä tapahtumia kohtaan ei ole vähentynyt. Me ymmärrämme, kuinka merkittävistä asioista on silloin ollut kyse. Kuinka erilainen meidän maamme olisi, jos asiat olisivat kulkeneet sodassa toisin.
Ajan kulku saa maamme monet veteraanit asettumaan tänään Naamanin paikalle. Kun vanhuuden sairaudet saavat otetta, ei niissä menneisyyden näytä auttavan. Ajan ankarassa virrassa on todettava myös se, miten ystävä tai veli jättää, kun tulee kutsu tästä ajasta pois.
Viime sunnuntaina kysyttiin kirkoissa, saako Jeesus olla parantajamme? Saako hän olla sitä meille, kun synti sulkee silmämme ja korvamme? Silloin kun emme kykene kiittämään ja ylistämään Jumalan nimeä, mihin meillä kuitenkin olisi täysi syy?
Sunnuntain evankeliumissa (Joh. 9:1-7,39-41) kerrotaan miehestä, joka oli ollut syntymästään asti sokea. Hänet Jeesus paransi lähettämällä Siloan lähteelle. Lähteelle, jonka nimi merkitsee lähetetty. Sitten evankelista Johannes nostaa esille Jeesuksen sanat. Jeesus sanoo: Minä olen maailman valo!
Jeesus teki ihmeen, että ihmiset uskoisivat häneen. Siihen, että hän on Jumalan poika, maailman vapahtaja, joka on tullut pelastamaan syntisiä ihmisiä. Jeesus sanoi sanansa, että ihmiset luottaisivat hänen voimaansa myös silloin, kun maailma vaikuttaisi synkältä ja pimeältä paikalta. Silloinkin me saamme turvautua häneen, kun elämä näyttäisi ajautuvan lopullisesti umpikujaan.
Ajan tavan mukaisesti juutalaiset pitivät sairautta synnin seurauksena, ikään kuin Jumalan rangaistuksena. Siis kun ihminen oli ahtaalla oman terveytensä kanssa, hänen taakakseen sälytettiin myös se uskomus, että myös Jumala on hylännyt hänet. Luulen, että sairaalla tämä ajatus liikkuu mielessä muutenkin. Epäilykset Jumalan hyvyyttä kohtaan ovat ymmärrettäviä, kun raskas sairaus runtelee ruumista ja elämä tuntuu sietämättömältä.
Toisen kristityn osa tällöin ei suinkaan ole sälyttää toisen päälle vielä raskaampia taakkoja, vaan ihanalla evankeliumilla: Ei Jumala ole sinua hylännyt! Ei Jumala hylkää! Hän kulkee vierellä, vaikka emme sitä näe tai ymmärrä. Jaksa vielä luottaa ja uskoa! Näin toimii kristitty ystävä. Näin meidän tulee rohkaista ja lohduttaa.
Kuka on siis kristitty, joka näin tekee? Kuka on se, joka toimii ja uskoo Jumalan tahdon mukaisesti? Jeesus sanoo: "Minä olen tullut tähän maailmaan pannakseni toimeen tuomion: sokeat saavat näkönsä ja näkevistä tulee sokeita." Jeesuksen arvojärjestys onki siis toisenlainen. Hänen silmissään ovat sokeita ne, jotka luulevat tietävänsä ja näkevänsä kaiken. Näkeviä taas ovat ne, joita ei pidetä juuri minään, ja joille Jeesus saa antaa näkö- ja ymmärtämiskyvyn. Meidän on siis ensin tultava sokeiksi, jotta voisimme nähdä. Meidän on ensin tunnustauduttava syntisiksi, että Jeesus voisi pelastaa meidät!
Kertomuksen ydin tähtää juuri tähän: Elämmekö me omassa varassamme, vai jätämmekö me itsemme Jeesuksen käsiin? Raamattu kehottaa tarttumaan Jeesuksen tarjoamaan parantumiseen, että voisimme parantua myös iankaikkisesti, ja päästä kerran perille taivaan kotiin.
