Tänään seurakunnassamme siunattiin uudet luottamushenkilöt tehtäväänsä. Päivän evankeliumi (Joh. 20:19-31) tuli lähelle tilannetta, jossa uudet luottamushenkilöt ovat nyt. Opetuslapset olivat pääsiäisen jälkeen pelokkaina lukittujen ovien takana. He pelkäsivät näyttää väriään: tunnustaa uskonsa julkisesti. Uskon tunnustajina me pelkäämme liian usein ihmisten mielipiteitä, toisten aggressioita tai toisten ihmisten pilkkaa.
Johanneksen kertomuksessa Jeesus tuli kuitenkin pelästyneiden opetuslasten tykö. Hän tuli lukittujen ovien taakse. Siellä hän kehotti näitä omiaan ottamaan vastaan Jumalan kutsun ja tehtävän. Jeesus tuli ja sanoi: Rauha teille!
Rauha. Minkälainen rauha? Ei sellainen rauha, joka tunnetaan tämän maailman lasten keskuudessa. Ei sellaista, joka saadaan aikaiseksi omilla teoilla. Tai varautumalla tulevaan talveen, niin kuin varastojaan keräilevä oravanpoikanen.
Jumalan rauha on kaikkea ymmärrystä ylempänä. Kristuksen rauhaan liittyy Kolossalaiskirjeen mukaan se, mitä yhdessä koetaan. Me seurakunnan jäseninä olemme yhden ja saman ruumiin jäseniä. Yhdessä meitä kehotetaan kiitollisuuteen siitä, että Kristus asuu keskellämme seurakunnassa. Kristus on läsnä seurakunnan sanassa ja sakramenteissa.
”Antakaa Kristuksen sanan asua runsaana keskuudessanne. Opettakaa ja neuvokaa toisianne kaikella viisaudella ja laulakaa kiitollisin mielin Jumalalle psalmeja, ylistysvirsiä ja hengellisiä lauluja.”
Neuvominen ja opettaminen tapahtuu seurakunnassa rakkauden hengessä, vailla oman kunnian tavoittelua ja riidan siemenen kylvämistä. Sillä kaikki seurakunnassa tapahtuu vain yhden Isän kunniaksi ja siten koko perheen parhaaksi.
Neuvominen on jotakin muuta kuin nalkutus. Nalkuttavan vaimon ominaisuutenahan on toistuvien neuvojen antaminen. Pyytämättömien neuvojen antaminen saattaakin näin merkitä tarvetta muuttaa toinen, johon meillä ihmisillä ei kuitenkaan ole mahdollisuutta eikä oikeutta. Löytyykö meistä hyväksyvää mieltä? Rakkauden mielenlaatua, joka johtaa rauhaan yhdessä? Hyväksymmekö toisen sellaisena kuin hän on? Sen tekemällä voimme hyväksyä myös itsemme Jumalan kuvana.
Pääsiäisen herra, ylösnoussut Vapahtaja tuli tuomaan tätä rauhaa pelästyneille opetuslapsille. Hän tuli lukkojen läpi. Lukittujen ovien läpi. Edelleen hän tulee kahlehdittujen sydänten luo, ja murtaa niiden kovuuden ja kylmyyden. Itsekkyyden ja pahansuopaisuuden, ja muuttaa kivisydämen lihasydämeksi. Tuntevaksi ja rakastavaksi sydämeksi.
Muutos tulee siis ylhäältä. Se on Jumalan armoa, johon meidän tarvitsee vain suostua. Väkivallalla todellista muutosta ei saada aikaiseksi. Mutta paatunut sydän voi Jumalan Hengen vaikutuksesta tulle uudeksi ja kokea näin muutoksen.
Jumala ei ole kaukana meistä. "Hänessä me elämme, liikumme ja olemme,” saarnasi Paavali ateenalaisillekin. Anteeksiantamuksen sanakaan ei jää jonnekin korkealle pilviin, ihmisten käsittämättömiin, yleväksi ideaksi. Se tulee meidän luoksemme jumalanpalveluksen ripissä, kahdenkeskisissä keskusteluissa ja ehtoollispöydässä. Jumalan anteeksianto murtautuu meidän keskellemme, meidän todellisuuteemme, usein lukittujenkin ovien läpi. Sydämessä saamme uskoa, että siinä lähimmäisen lausumassa anteeksiantamuksen sanassa on itse Jumalan anteeksianto läsnä.
Jumalanpalveluksen jälkeen kokoonnuimme luottamushenkilöiden ja työntekijöiden kanssa seurakunnan kokoukseen. Se on avoin foorumi, jossa keskustellaan seurakunnan ajankohtaisista kysymyksistä. Seurakunnan kokouksessa pohdimme yhdessä myös seurakunnan tehtävää ja olemusta. Tätä perustehtävää, syntien anteeksisaarnaamisen ja evankeliumin julistamisen tehtävää, meidän tulisi kaikessa toimissamme toteuttaa. Kirkossa tuhlataan paljon voimavaroja myös epäolennaiseen ja toissijaiseen. Meille tärkeintä olisi, että seurakuntamme voisi toteuttaa sitä tehtävää, jonka Kristus itse on meille antanut.
Epäilevä Tuomas, eli Didymos, sai lopulta kohdata ylösnousseen Jeesuksen henkilökohtaisesti. Hän sai panna sormensa Jeesuksen verihaavoihin ja koskea Jeesuksen käsiä. Vain siten hän saattoi uskoa.
Seurakunnassa nämä pelastuksen haavat ovat läsnä ehtoollisessa. Siinä me pääsemme kosketuksiin Jeesuksen ruumiin ja veren kanssa. Yhdessä siunauksen sanan kanssa leivästä ja viinistä tulee iankaikkisuuden lääkettä, joka rohkaisee meitä uskoon, toivoon ja rakkauteen.
Näin meille annetaan myös luottamustehtävään voimavara tai eväslaukku. Se on Herran seurakunnan yhteinen kokoontuminen, jumalanpalvelus. Toivon, että seurakunnan luottamushenkilöille kotikirkko tulee rakkaaksi. Että sunnuntain jumalanpalvelus tulisi voimanlähteeksi arjen elämää ja luottamustehtävää varten. Jumalan sanassa me kuulemme kutsun tehtäviin, jotka meille on varattu. Siitä saamme myös voiman ja rohkeuden silloin, kun pelkäämme maailmaa tai toisia ihmisiä.
