Tämän päivän sanassa arkkipiispa Simojoki kirjoittaa osuvasti: ihmiset eivät niinkään pahennu siihen, mitä kristinusko vaatii, vaan ennemminkin siihen, että kaikki onkin armoa. Se on aika hyvin sanottu. Olen elänyt aika monesti tämän todeksi itse, pappina.
Kirkollisissa yhteyksissä aika usein valitetaan sitä, että "maailma" ei usko meidän sanomaamme. Tai että ihmiset eivät ymmärrä, usko tai suostu elämään niin kuin kirkko opettaa... Miksi sitä valitetaan. Näinhän asia vain on. Pyhä Henki luo uskoa siellä missä ja milloin itse tahtoo. Meidän tehtävämme on vain saarnata, Jumala hoitaa loput.
Oma kipuni on useimmiten toisenlainen. Itsestäni tuntuu, että kaikkein kovimmat tai vaikeimmin nieltävät sanat minun tulisi kohdistaa pappina juuri kristityille. Niille jotka käyvät kirkossa, jotka ovat paikkailleet elämänsä aika hyväksi tai jotka ajattelevat ainakin suurin piirtein kuuluvansa "hyvien" ihmisten joukkoon. Siinä samalla he parantelevat myös muita...
Taitaa kuitekin olla niin, että Jeesuksen ristin sanoma on hyvin ristiriitainen meille kaikille. Se, että Jumala käy meidän paikallemme Golgatalla. Siihen liittyy sen tunnustaminen, että me olemme syntisiä ja Jumala on Pyhä. Vain ristin armoon turvautumalla syntinen kelpaa Jumalalle.
Liian usein me kristityt teemme omista muotomenoista, omasta puhdasoppisuudesta, perinnäissäännöistä ym. pelastuksen avaimen. Kuitenkin ainoa avain on Jeesuksen risti. Ja ylösnousemus.
